En saa laitettua kuvia tänne, tietokone, taikka foorumi ei anna!
Nick: Casmíra
Hahmosi nimi: Caríba-Caryca Kultakutri Ellemiire
Hahmosi ikä: 16
Kutsumanimi: Caríba, tai Carí
Ammatti/aatelisarvo: Eräänlainen Lady, mutta ei kovinkaan kunnioitettu- käytöksensä vuoksi. Vanhemmat olivat paljon arvokkaampia.
Suku: Ellemiire
Sukuvaakuna: Kettu, mikä makaa.
Suvun väri: Oranssi
Paino: 65 kg
Pituus: noin 170 cm
~Ulkonäkö~
Neitosella on kauniit kultaiset hiukset. Ne ulottuvat jopa hieman yli olkapäiden, kaikessa kiharuudessaan. Läheltä hiukset voivat jopa näyttää melkein valkoisilta.. Carìn silmät ovat vihreät, ja ne ovat muuttaneet väriään sittemmin lapsuudesta. Muun muassa silmiensä takia ihmiset yhä uskovat hänen omaavan taikuutta, ja onhan se oikeastaan totta. Katseesta saattaa joskus tuntea vihan, neidin kunnolla raivostuessa. Hän ei pidä siitä, kun joku soimaa hänen ulkonäköään. Huulet ovat kylmät ja ikävän oloiset. Hänen kulmakarvansa ovat melko suorat, ehkäpä hieman vinot. Ripset ovat ohuet ja hauraat, eivät kovin pitkätkään. Kokonaisuudessaan melko ”kylmät” ja vahvat kasvonpiirteet tekevät hänestä melko vaikuttavan ilmestyksen öisellä kadulla, taikka aurinkoisessa kartanossa.
Hän on omasta mielestään hyvin lyhyt, 170 cm. Ruumiinrakenteeltaan hän on muuten hyvin hoikanpuoleinen. Iho on kalvakka, ja hyvin vaalea. Jos katsotaan vaaleaa ihoa, häntä voisi luulla Pohjoisen kansalaiseksi, mutta esim. lyhyyden odotetaan tulleen taas toiselta kansalta. Kuka tietää? Neidon jalat ovat sirot, melko lyhyet kuitenkin. Cariballa on yllään Kirjava mekko, mistä löytyy mustaa, valkoista ja hieman pinkkiäkin väriä. Se yltää hieman yli polvien. Hameen reunaan on ommeltu taidokas ommel, sekaisin valkoista ja mustaa väriä. Korsetti koristaa yläruumista ja luo hameesta vielä juhlallisemman.
~Luonne~
Jos neidin luonnetta pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, yhdellä ilmaisulla, se kertoisi paljon. Ja se olisi noin 100% varmuudella sana ”Hupsis” Hän tekee, ja ajattelee sitten. Helppoa, ja yksinkertaista. Tehdessään jotakin hyvin, hyvin väärin hän vilkaisee paikalla olijoita suloisesti silmiin ja hymyilee ilmeellä ’Oho, se oli vahinko.’ Yleensä ihmiset osaavat antaa hänelle anteeksi, taianomaisen katseensa anisoista, joka on muiden mielestä taikuutta. Koska Cariba osaa katsoa ihmisiä hyvin, hyvin syyttävällä ja vihaisella katseella, siitä hyvästä hänen katsettansakin pidetään kuolettavana ja taianomaisena. Vaikka ihmiset sanovat hänen osaavan taikoa, eivät sitä kaikki usko. Moni haluaisi naisen pään pölkylle alta aika yksikön, mutta todisteita ei ole tarpeeksi.
Cariba osaa olla halutessaan, Huomio, halutessaan mukava, huomaavainen ja kohtelias. Hänelle sanotaan alinomaa, että "kohteliaisuus palkitaan", ja "et saa ikinä miestä ellet nyt ryhdistäydy". Ja arvatkaa onko Cariba uskonut? Ei, ei ole. Hän hulluttelee usein päättömästi ja yrittää vetää mukaan typeryyksiinsä jokaisen. Toistaiseksi kukaan ei ole ollut liian rohkea lähtemään naisen hulluuksiin, mutta kyllä sekin päivä vielä koittakoon. Cariba tosiaan kaipaisi rinnalleen miestä, mikä osaisi, tai edes yrittäisi laittaa hänet aisoihin. Lady vaan on hyvin, hyvin vaikea pehmittää.
~Historia/Menneisyys~
Tapahtui noin 15 vuotta sitten:
Ovi narahtaa auki. Sisään astuu kaksi lampun valaisemaa ihmistä, molemmilla huppu päässään. Nämä vilkuilevat ympäriinsä taloa, kunnes näyttävät löytäneen etsimänsä.
”Täällä, täällä se on.” Kuuluu kuiskaus. ”Tule!”
”Sehän on heidän tyttärensä!” Hahmo astuu lattialla makaavaa kääröä kohti. Kääröstä kuuluu tyytyväistä tuhinaa. Toinen hahmoista nostaa sen syliinsä.
”Mutta Rón, hän on vasta lapsi!” Kuuluu naisen säälivä kuiskaus.
”Aná, meidän tehtävämme ei ole suojella häntä. Tämä maailma on liian julma.” Mies vastaa hiljaa ja ojentaa käärön Análle.
”Rón, minä pyydän, säästetään lapsi!” Nainen sanoo heilutellen kääröä sylissänsä.
”Aná, katsotaan. Ensin pitää löytää pennun vanhemmat. Ja saada vastaus kysymykseen, miksi lapsi makaa pimeässä, ja kaiken lisäksi yksin.” Rón vastaa hiljaisesti.
Tumma hahmo, Rón astelee huoneen perälle, ja avaa vanhempien makuhuoneen.
”Ei, ei! Aná, tule tänne.” Nainen astelee miehensä luokse ja vilkaisee makuuhuoneeseen. Molemmat hahmot katsovat toisiaan hiljaisesti. Mies kävelee sisään. ”He ovat kuolleita. Ihan kuin Cáryn kasvoille olisi jähmettynyt katse, mikä pelkää. Jotakin, en tiedä mitä.” Aná vilkaisee ympärilleen. ”Ei täällä ole mitään pelättävää.” Hän sanoo oudoksuen. Rón vilkaisee Anáa pelokkaasti.
”Kén sanoi minulle eilen, että hänestä tuntuu kuin lapsella olisi voimia. Tiedät kai mitä.” Aná vilkaisee epäuskoisena miestään. ”Mutta Caríba on vasta lapsi!” Rón nousee ylös ja hänen kasvoillansa on jäykkä ja vihainen ilme. ”Aná, me lähdemme nyt heti. Otetaan lapsi ja mennään. NYT!” Rón ohjaa Anán ulos ja ovi sulkeutuu hiljaa.
Cariballa on surullinen lapsuus. Tuona iltana heidän perhetuttavansa löysivät kaksi kuollutta, Kénin ja Cáryn. Carín vanhemmat.
Aná ja Rón eivät kertoneet tytön tarinan kuin osalle Ellemiiren ihmisistä, he halusivat säästää lapsen. Heti Carín lapsuudesta asti alkoi kiertää erilaisia huhuja
’Tyttö tappoi vanhempansa!’, ’Tyttö kuristi vanhempansa!”. Ja jokainen juoruista oli ehkä hieman, liioiteltu? Kyllä vain. Kun Caria alettiin vainota, katsoivat Aná ja Rón parhaaksensa viedä tytön jollekin, joka sitä hoitaisi. He sanoivat kaikille, että Caríba oltaisiin tapettu, mutta toisin se oli. Carí vietiin Vanhan Kreivittären luokse. Hän varttui siellä, ja tapasi ystävänsä Meitenen.
He varttuivat yhdessä, ja olivat ystäviä koko Cariban lapsuuden, kunnes tapahtui jotakin. Caríba aikoi juuri kertoa taikomiskyvyistään, mutta Meitene ehti ensin. Tämä kertoi Carílle voimistaan ja vielä pyysi, että saisiko kokeilla niitä häneen. Cari suuttui aivan valtavasti. Häneen? Miksi ihmeessä? Heidänhän piti olla ystäviä?
Cariba huusi Meitenelle vihaavansa tätä ja juoksi pois. Hän ei käsittänyt. Miksi, miksi? Neiti juoksi ”vara” äitinsä luokse, mutta löysikin kreivittären kuolleena. Caríba lähti itkien kuolleen Kreivittären luota ja ymmärsi, jos joku saisi tietää, häntä syytettäisiin taas murhasta. Ensin Meitenen, ja nyt kreivitär? Tyttö ymmärsi, että ei kannata kertoa Meitenen voimista kenellekään. Ei, ei ainakaan vielä. Cariba haki apua, ja pian hän saikin Kreivittären perinnön suhteiden kautta. Tyttö osti pienen asunnon, ja sai ladyn arvonimen.
Hän eleli kaikessa rauhassa, mutta pian ihmiset alkoivat saada tietoa hänen menneisyydestään……..
~Muuta mainittavaa~
Cariba
~Osaa lukea
~Osaa kirjoittaa
~Omaa taikuuden taidon äitinsä puolelta, osaa katsoa kylmästi ihmisiä silmiin. Ja on varsin taitava myös flirttailussa.
~Ei välttämättä hyväksy kaikkia heti ystäviksi.
~Pelinäyte~
Pelinäyte on palattu Valhallassa.
Tuuli puhalsi vienosti puihin. Puut heiluivat, ja myötäilivät tuulen laulua. Saattoi kuulla sen, kun tuuli kertoi sitä omaa tarinaansa, sitä minkä me kaikki voimme kuulla. Lehdet tanssivat kaduilla kauniisti ja odottivat katsojia sille esitykselle. Mutta liikkumiskiellon takia ei kovinkaan moni päässyt nauttimaan tästä silmäänpistävästä esityksestä. Kaikesta huolimatta tästä kaupungista kuitenkin löytyi pari sellaista hurjapäätä, ketkä eivät liikkumiskiellosta olleet moksiskaan. He riskeeraavat henkensä, mutta joskus se on sen arvoista. Yksi niistä harvoista keitä täällä on, on eräs soturitar. Ei kovinkaan tunnettu, mutta kuitenkin. Tämä neitokainen tekee usein mitä lystää, mutta arvostaa silti sääntöjä. Paitsi ei tässä tapauksessa. Hänellä oli oma miekkansa turvana, ja hän osasi vielä käyttää sitä, joten huolta ei siis tainnut olla. Ainakaan hänen osaltaan. Muiden kuitenkin pitäisi pitää varansa, sillä tämä nainen ei välttämättä aina varokkaan, ainakaan ihan jokaista.
Ephany seisoi yksin kadulla. Hänen hiuksensa heiluivat vienosti tuulessa ja hän katseli lehtiä, jotka pyörivät tuulen mukana. Ikään kuin ne olisivat esiintyneet juuri hänelle. Ephanyn pää kääntyili välillä, kun hän katseli ympärillensä. Aina kannattaisi olla varuillansa ja tarkkailla. Sen hän oli oppinut jo nuorena. Ephany yskäisi hiljaa ja laittoi hiuksensa korvien taakse. Hän ei ollut kuullut mitään pitkään aikaan serkustansa. Ikään kuin tämä olisi kadonnut kuin maan nielemä. Ephany huokaisi syvään ja tunsi tuulenvireen ihollansa. Alkoi pikku hiljaa tulla jo kylmempi. Sadepisaroitakin alkoi ripotella, ja ne osuivat maahan loiden pieniä puroja kaduille. Ephany seisoi aivan liikkumatta pienen hetken saateessa, kunnes tunsi märät hiuksensa selkää vasten. Inhottavaa. Pian nainen saikin jo liikettä jalkojensa alle. Hän lähti kävelemään kadulla. Askeleet kaikuivat kaduilla naisen astellessa päättäväisesti kohti jotakin. Hän ei vielä itsekkään tiennyt minne oli menossa, mutta pian se kaiketi selviäisi. Hän jatkoi yhä eteenpäin, ikään kuin odottaen ihmettä. Käveltyään hetken, jos toisenkin hän ei ollut vieläkään missään. Pelkkää katua kadun jälkeen. Ephany tarttui itseänsä käsivarrista ja hytisi hieman kylmästä. Tuuli puhalsi hieman kovempaa, ja se sai Ephanyn huulet muuttamaan väriänsä kauniin sinisiksi. Alahuuli tärisi hieman ja Ephany tunsi kylmyyden vaatteidensa sisällä. Nainen yskäisi ja jatkoi matkaansa.
Nyt Ephany olikin perillä. Hän oli saapunut temppeleille, ja ajatteli, että voisi ihan hyvin jäädä rukoilemaan hetkeksi. Rukoilla kaikille lapsille suojelusta sodassa, mikä on nyt pahasti meneillään.. Ja tietenkin kaikille muillekin, mutta aasoille eniten, ja hänen ystävilleen.. Naisen täytyisi vain kiertää ovelle. Ephany suuntasi askeleensa kohti ovea, mutta ennekuin hän oli edes sille seinälle päässyt missä oli ovi, joutui hän hyökkäyksen kohteeksi. Nainen tunsi paljaassa jalassansa viiltävää kipua, mikä levisi pian koko jalkaan. Jalka kuumotti ja Ephany kirkaisi kivusta. Jalasta valui verta, paljon verta.
"Hein, päästä irti!"
Kuului huuto ja tuo lohikäärmeeksi selvinnyt hyökkääjä irrotti tottelevaisesti hampaansa Ephanyn jalasta. Ephany makasi maassa hengittäen hyvin, hyvin hiljaa. Tajun lähtö ei ollut lähellä, todellakaan. Hän yskäisi ja katsoi vertavuotavaa jalkaansa hetken, kunnes kiinnitti huomion lohikäärmeen omistajaan. Tämän pienen, mutta pippurisen otuksen omistaja oli mies, minkä Ephany oli ehkä joskus nähnyt. Hän ei ollut varma siitä. Mies oli ehkäpä noin 17–19 vuotta. Mies oli suunnilleen 165 senttiä, ei kovinkaan pitkä. Ephany olikin reilusti miestä pitempi.
Miehellä oli kastanjanruskea iho, ja siksipä Ephany veikkasi, että tämä voisi hyvin olla satyyri. Miehellä oli aika pitkät vaaleat hiukset ja taivaansiniset housut, sekä paita. Yleisesti mies näyttikin komealta. Ephany hymyili hieman kaiken kivun lomassa. Ei mikään hassumpi ilmestys. Ephanyä alkoi jälleen pyörryttää ja hän katsoi miestä avunpyytävästi, änkyttäen jotain "Apua" sanaa. Hänen jalassansa olevasta haavasta vuoti verta nyt todella runsaasti. Ephany voihkaisi ja vaipui maahan pyörtyen.
