Pörrö sydämmiä

// Himwatha tänne muruineen//

Hadar oli löytänyt kävelyllään kadulta loukkaantuneen koiran. Se oli lojunut siinä ja tietenkään Hallan mieleen ei ollut juolahtanutkaan sanaa kuin hylätä. Ehei, ritarinna oli itse kantanut koiran talliin ja samalla saanut itsensä veriseksi. Nainen oli käskenyt tallipojat kauas eläimestä ja etsimään jonkun, joka tiesi edes jotain muuta kuin mikä pää puree ja mikä ei. Iltapäivä oli kuuma ja naisen yllä oli ohut tunikka ja liivi olivat osittain märät koiran verestä ja naisen hiestä. Eläin kun sattui painamaan ihan mukavasti... Tietenkin Hadar oli kiskonut jalkaansa ratsastussaappaat ja housut, jotka olivat myös saaneet oman osansa verestä. Hiukset sojottivat joka ilman suuntaan ja niissäkin oli punaista. Asiaa oli pahentanut tuuli, joka ulkona oli riehumassa. Nainen siis oli kävelevä katastrofi.

Koira oli loukkaantunut ilmeisesti tapellessaan. Se ei voinut seistä kuin kolmella jalalla. Neljäs oli varmaankin poikki. Haavat joita eläimellä oli pitkin kehoaan, olivat purema jälkiä. Koiran tumman ruskea turkki kohoili sen hengittäessä ja ruskeat silmät katselivat Hadaria selvästi varuillaan. Nainen oli käyttänyt kaikkia keinojaan saadakseen koiran tallille. Hadar ei ollut säästynyt itse ilman vammoja. Hänen oikeassa kädessään oli haava, joka oli tyrehtymässä hihakin oli siinä samasssa mennyt rikki.

"No niin ystäväiseni, mitä sinä aiot seuraavaksi? Ennen kuin alat juonia mitään sinun kannattaisi huomata, että minulla ei ole aiettakaan vastata siihen. Jospa rentoutuisit ja antaisit katsoa noita haavojasi?" Hadar jutteli hellällä ja vahvalla äänellään koiralle. Nainen liikahti lähemmäs ja jäi paikalleen koiran taas koittaessa nousta. Raukka oli saanut pahoin selkäänsä ja pelkäsi vielä ihmistäkin. Halla ei halunnut tietää mitä kaikkea kamalaa koira oli saanut kestää. Tallipojat liikehtivät ritarinnan takana tietämättä mitä tehdä, kun vain yksi oli hakemassa apua.

"Marian!"
Kesti hetken ennen kuin asianomainen tunnisti nimensä. Hän oli nimittäin jo hetkisen ehtinyt siistiät istutuksia puutarhurien apuna, lähellä kaivoja, ja oli alkanut upota työskentelyhorteeseen. Marian kohotti katseensa kukista juuri parahiksi nähdäkseen nuorehko tallipojan juoksevan hänen luokseen ja tarttuvan pitempää miestä tämän tunikan hihasta.
"Niin?" hän hoputti hienovaraisesti pojan vetäessä henkeä. Toinen näytti sen verran kauhistuneelta, että Marian ehti jo säikähtää, että jossakin oli syttynyt tulipalo tai jotain vastaavaa.
"Talleilla", poika aloitti. "Joku lady toi sinne loukkaatunen kulkukoiran."
Tallipoika päästi viimein irti hihasta ja pyyhkäisi otsaansa.
"Käski hakea jonkun joka tietää jotain eläimistä."
Marian katsoi poikaa pitkään.
"Tiedänkö minä paremmin eläimistä kuin tallipoika?" hän kysyi.
"No pääasia, että saadaan sinne äkkiä joku! Se nainen tekee meistä ovimattoja muuten."
"Hyvä on", Marian huokaisi ja tyrkkäsi siistimisveitsen pojalle. "Mutta etsi sinä jostakin joku, joka oikeasti tietää jostakin jotakin."
"Kuitti", poika totesi, kun Marian kiiruhti talleille.

Talleille päästyään Marianin ei tarvinnut kahdesti katsoa ymmärtääkseen, miksi tallipoika oli vaikuttanut vähän säikähtäneeltä. Koiran tuonut lady oli nimittäin oli nätisti sanottuna räjähtäneen näköinen ja yltä päältä veressä. Ilmeisesti kuitenkin nainen oli enimäkseen koiran veressä, eikä omassaan.
Hetken ajan Marian tarkkaili levottomien tallipokien seasta naisen yrityksiä tutukia olentoparan vammoja. Huomattuaan, miten pelokas eläin oli Marian kääntyi tallipoikien puoleen.
"Sulkekaa ainakin lähimmät uloskäynnit, ettei se pääse pakoon", hän opasti ja nosti etusormen huultensa päälle. "Mutta tehkää se mahdollisimman hiljaa."
Pojat nyökkäsivät ja hipsivät toteuttamaan annettua tehtävää - iloisina, ettei tarvinnut enää vain seisoskella toimettomina.
"Ja tuokaa vettä ja kankaanpaloja", Marian huikkasi vielä olkansa yli ennen kuin asteli hitaasti lähemmäs naista.

"Mi'lady?" hän herätti naisen huomion ja nyökkäsi arkaa koiraa kohti. "Mitä sille on tapahtunut?"
Oikeistaan, nainen tuskin tiesi tarkalleen, jos koira kerta oli kadulta poimittu, mutta aina sai kysyä. Eläin kyyristeli nurkassa peläten sekä paikalla olevia ihmisiä että sille uusia hajuja. Oli se ehkä hiukan rauhoittunut nyt kun taustalla oli kadonnut liikehtivät tallipoikalauma, mutta edelleen koira luimisteli ja kavahti aina kauemmaksi, jos ihmiset tekivät liian nopean liikkeen.

Marian kyykistyi ja ojensi kätensä koiraa kohti rupatellen sille pehmeästi. Ehkä otus kiinnostuisi hänen nakkisormistaan? Varsinkin jos ne vielä haisivat aamiaisen jäljiltä keittiön ruuilta.
Palvelijasta oli surullista nähdä kaunis eläin tuossa kunnossa. Koira oli lempeännäköinen, mutta sen punertava karva oli suurimmilta osin sotkeutunut vereen, eikä koira laskenut ollenkaan painoaan yhdelle jalalle.
"Se on kamalassa kunnossa", Marian huomautti naiselle - tai enemmän itsekseen - huolestuneen kuuloisena. Hän ei ollut ihan varma pystyisivätkö he tekemään mitään eläimen hyväksi. Se oli muutenkin hoikka ja surkean näköinen.


//Kymysys: Miten ritarinnaa puhutellaan? Niinku siis ihan oikeesti//

// Varmaan Ritarinnaksi, ainakin minä uskoisin niin, kun aina sanotaan:"Herra ritari" //

Hadar kuuli uuden äänen, muttei kääntynyt katsomaan. "Ritarinna"; nainen korjasi arvonimensä automaattisesti. Hänestä olivat ladyt kaukana. Ainakin ulkonäkönsä kanssa ja yleensäkkin tapojensa. "Se on ilmeisesti tapellut toisen koiran kanssa ja saanut selkäänsä", Hadar vastaa palvelijan kysymykseen omalla oletuksellaan. Ihminen se ei ollut, sillä ne jälket ritarinna tuntisi missä vain. Tosin, onhan mahdollista että koiran vanhat ruhjeet ovat uusien alla ja ne voivat olla ihmisen aiheuttamia.

Tallipoika toi vettä ja liinoja. Hadar otti ne vastaan varovasti ja nyökkää nuorukaiselle. "kiitos", Halla kuiskaa hiljempaa ja laski astian maahan varovasti hitain liikkein. "Koira raapaisi minua jo, joten olkaa varuillanne. En minäkään kyllä tuossa tilassa ketään päästäisi lähelleni, mutta riittää että yksi meistä ei pysty käyttämään toista kättään tehokkaasti", Hadar liikkui hitaasti kohti eläintä. Hän jutusteli niitä näitä ja lopulta ojensi vasemman kätensä ja oikean puukätensä. "Niin ystäväiseni se on puuta, muttei mikään lelu", nainen jutteli koiran haistellessa hänen outoa käsipariaan.

Koira murisi varoittavasti kun Hadar liikahti liian nopeasti. "Ah, anteeksi", ritarinna ei hätkähtänytkään vaan katseli koiran vammoja hiljaa. Pari oli melko syvääkin ja varmasti tuskallisia. kun koira lopulta hyväksyi naisen ja linkutti haistelemaan tarkemmin palvelijan sormia. Hadar tarkkaili silmä kovana sen liikkeitä, ruhjeita kaikkea mikä koko karvakasaan sisältyi. "Kun se on rauhoittunut koitetaan vähän putsata haavoja", nainen sanoi ja varoen silitti koiran päätä. Hän ei nähnyt mitä koira teki palvelijan sormien kanssa. Söikö se niitä vaiko nuoli? Kenties se vain haisteli niitä, mutta nainen ei todellakaan ruvennut sanomaan hyväksyikö koira auttajansa vaiko ei.

Naisen korjatessa tittelinsa Marian hymyili, vaikka tiesi, ettei nainen nähnyt hänen kasvojaan.
"Ah, pahoitteluni, sir", hän lausahti automaattisesti. Tarkemmin ajateltuna, olisihan hänen se pitänyt hoksata. Tuskin kukaan lady kyykkisi polvillaan likaisella tallinlattialla, vaikka olisi kuinka eläinrakas.
Marian nyökkäsi lyhyesti naisen kerrottua mitä oli todennäköisesti tapahtunut. Katukoirat tappelivat koko ajan, joko muuten vain tai ehkä jopa järjestetyissä koiratappeluissa, mutta kuitenkin. Yllättävää oli se, että tänä yksilö oli löydetty elossa ja vieläpä löytäjä oli ollut hyväsydäminen aatelinen.

Vaiteliaana mies katseli, kuinka koira totesi, ettei naisesta ollut vaaraa ja keskittyi arvoimaan toisen ihmisen. Hänen ilokseen olento nuuski hänen hansikoituna sormiaan uteliaana ja salli jopa Marianin viedesä sormesa leuan alle ja rapsuttaa sieltä. Jonkin ajan kuluttua koira antoi molempien koskea itseensä eikä enää ollut niin vainoharhainen. Kun otus viimein istahti aloilleen Marian siveli turkkia varovasti tunnustellen samalla arastavaa jalkaa. Kun sormet osuivat kipeään kohtaan, koira vinkaisi ja kavahti.
"Jalka on muljahtanut pois paikoiltaan", Marian kertoi vaimeasti. "Mutta... se ei ole poikki."
Ilmeisesti koira näytti olevan pahemmassa kunnossa kuin mitä oikeasti oli. Ellei sitten haavoissa ollut jotakin muutakin ikävää kuin että niitä oli paljon.

Mies kurkotti ottamaan yhden liinan ja liotti sitä vedessä.
"Tuo vettä vielä toisessa kulhossa", hän sanoi tallipojalle. "Sen täytyy saada juoda jotakin."
Puristettuaan enimmät vedet pois liinasta, hän siveli sillä sen vain koiran turkkia, jotta otus tottuisi uudenlaiseen kosketukseen. Kesti jonkin aikaa ennen kuin Marian uskalsi puhdistaa haavojen reunoja. Koiran onneksi suurin osa naarmuista oli jo lakannut vuotamasta.

Hadar katseli koiran tassua hiljaisena. "Minä en uskalla sanoa tuohon oikein mitään. Jos jätämme sen viimeiseksi ehdimme hieman näkemään sen liikkuvuutta", nainen sanoi ja silitteli koiraa. Kun koira oli hyväksynyt heidät ja istuutui Hadar tunsi helpotusta. Nyt kaikki olisi edes hieman helpompaa. Nainen otti myös kostean liinan ja antoi koiran tottua sen kosketukseen. Nainen käytti vasenta kättään varoean tukenaan, sillä muuhun siitä ei nyt oikein ollutkaan.

Halla vaipui hiljaisuuteen tehdessään tarkkaa työtä ja välillä hän rauhoitteli koiraa. Raukka oli siltikin hieman epäilevä. Tallipoika kiikutti kovaa vauhtia vettä koiralle kulhossa. "Kiitoksia", nainen sanoi ja kohottautui ottamaan kipon vastaan laskien sen koiran saataville. "Nyt saat vähän juotavaa ja myöhemmin koitetaan saatko sinä syötyä mitään", nainen jutteli koiralle ja tarkasteli samalla yhtä haavoista. "Voi sinua rukkaa", Hadar mutisi ja silitti koiran päätä.

"Tiedättekö ketään joka osaisi arvioida mikä jalassa tarkalleen on? Hovilääkäreitä ei kannata sanoakkaan sitten minun kuulteni", nainen varoitti ja hänen ilmeensä kiristyi hetkeksi. Mokomatkin takapuolen nuolijat. EIvät osanneet mitään muuta melkeinpä tehdä kuin silitellä ja ladella kohteliaisuuksia. Kätensäkkin Hadar oli hoidattanut parantajalla, rahvaan parantajalla. Hovilääkäreiden hoivissa hän olisi varmaan saanut kuolion ja menettänyt kokonaan oikean kätensä. Ei sellaisista silitteliöistä mihinkään ollut.

Hadar tunsi kaupungista muutamia henkilöitä, jotka voisivat kenties olla tässä asiassa edukseen. Heidän hakemiseensa menisi kuitenkin naisen mielestä liikaa aikaa ja sitä heillä kun ei ollut hukattavaksi. Nainen halusi koiran saavan lepoa heti kun se olisi mahdollista. EI vain pieniä taukoja, vaan kunnolla nukkua, syödä ja olla rapsutettavana. Turha eläintä oli stressata ja hermostuttaa monilla kivuliailla parannus kerroilla.

Näin tarkemmin ajatellen, se oli kummallista. Istua lattialla keskellä kirkasta työpäivää ja puhdistaa kapisen kulkukoiran haavoja jonkun lad- anteeksi, ritarinnan kanssa. Marian olisi ällistellyt sitä, ellei olisi ollut niin loukkaantuneen eläimen pauloissa.
Koira oli hoikka, mutta paremmassa kunnossa kuin useimmat muut kulkueläimet. Sillä oli eloisat kirkkaat silmät, ja ilmeisesti jonkin syntymänvian takia sen normaalisti pystyistä korvista toinen oli lurpallaan. Otus oli oikein hellyyttävännäköinen.

Saatuaan oman osuutensa kyljen haavoist apuhdistettua Marian laski liinat käsistään ja pudisti päätään.
"En tiedä", hän sanoi. "Luulisin, että joku kaupungin eläinlääkäreistä osaa sanoa jotakin tähdellistä."
Hän tiesi, että voisi itse käydä melko turvallisesti hovilääkärienkin puheilla, palvelijaa mielisteltiin nimittäin aniharvoin jos koskaan. Mutta toisaalta, Marian ei ollut koskaan liiemmin pitänyt hovin piirin lääkäreistä. Vaikka he osaisivatkin jotakin, hänestä he olivat ahneita. Kulkukoiran nappisilmät tuskin sulattaisivat niiden miesten jäätä.

Marian mietti hetken.
"Tallimestari varmasti tietäisi", hän ehdotti ritarinnalle varovasti. "Hän on varmasti nähnyt tällaista aiemminkin."
Ongelma olisi tietysti löytää mokoma tallimestari. Mies saattoi olla missä vain! Varsinkin päätellen tallipoikien päättömästä pyörimisestä. Marian huokaisi.
Tämmöistä tämä on, hän ajatteli synkeänä koiran pistäessä maate heidän väliinsä. Palvelija uskalsi rapsuttaa eläimen hassuja korvia lempeästi, ja hänen ilokseen koira näytti pitävän siitä.

"Toivottavasti tämä otus saa kodin", hän tuumasi ääneen hymyillen puolittain. Ihmiset tarvitsivat lemmikkejä... ihan tosi. Voisivat ottaa oppia.

Hadarin puhdistus osuus eteni hitaammin kuin palvelijan. Asiaa selitti puukäsi. Ei hän uskaltanut käyttää sitä, sillä sen voiman hallinta oli hankalampaa. Lopulta nainen pyyhkäisi otsan hihaansa ja hymyili. "Niin, Tallimestari osaisi varmasti." Miksei Hadar tullut tätä ajatelleeksi. Tosin, koska hän ajatteli oikein mitään niin kamalan pitkälle ollessaan tietyissä mielentiloissa.

Kun palvelija toivoi koiran saavan uuden kodin Hadar nyökkäsi. "Kyllä tämä karvaturri saa", nainen toteaa lämpimästi ja suoristautuu hitaasti. Hän seisoi mietteliäänä hetken, tuijottaen jonnekkin kauas. "Minä lähetän tallipojan etsimään", nainen toteaa lopulta ja kääntää kasvonsa mieheen. "En haluaisi jättää koiraa yksin juuri nyt", hän selittää ja hakee tallipojan käsiinsä. Nopeasti poikanen juoksee hakemaan Tallimestaria ja ottaa tovereitaan mukaan etsintään.

Hadar palasi palvelijan ja koiran luokse. Hänellä oli käsissään myös hieman leipää koiralle. Nainen kastoi sen veteen ja tarjosi koiralle ja hymyili: "olet varmasti nälkäinen."

Marian ei voinut olla miettimättä oliko ritarinna itse aikeissa ottaa koiran huostaansa. Tosin, arka eläin tuskin viihtyisi hovielämän pyörteissä, puhumattakaan siitä, ettei se välttämättä olisi saanut näyttää mustan kirsunsa päätäkään seinien sisäpuolella.
"Toivotaan parasta", mies kommentoi, lähinnä itsekseen, hymy huulillaan. Jos elikko olisi lapsirakas, sille varmana löytyisi joku kiva, lämminhenkinen perhe jostakin hökkelistä.

Naisen noustua ja lähetettyä tallipojan kavereineen etsimään tallimestaria, Marian jatkoi koiran korvien hyväilemistä.
"Ei tietenkään", hän myötäili nyökäten kun ritarinna kertoi ettei tahdo jättää koiraa yksin. "Se varmaankin vain livahtaisi jonnekin nuolemaan haavansa auki."
Hän veti kätensä pois naisen tarjotessa olennolle leivänpalaa.

Piski nuuski sitä uteliaana ja äärettömän varovasti otti kannikan naikkosen käsistä. Onnellisena se massutti saamaansa ruokaa ja sen syötyään käänsi lisää anovat silmänsä naisen suuntaan hynisten hiljaa.
Marian virnisti.
"Hienoa, että se syö", palvelija totesi vilkaisten ovelle. Toivottavasti pojat löytäisivät tallimestarin. Ukko oli varmaan aika kaukana kun hänet oli haettu ensimmäisenä hätiin...?

"Mitä aiotte tehdä koiralle sitten kun se on tervehtynyt, sir?" Marian kysyi äkisti asian juolahdettua hänen mieleensä. "Vai jätättekö sen tallipoikien huostaan?"

Hadar kävi etsimässä lisää leipää koiralle ja palasi takaisin nopeasti. Palvelija kysyi pitäisikö hän koiran itse. "En, minä en haluaisi pitää koiraa täällä. Se ei ensinnäkään saisi tarpeeksi liikuntaa ja sitä sitoisi liikaa sääntöjä. Jokin lämpöinen perhe on tälle turrille parempi. Vai mitä sinä sanot?" Nainen kyykistyi tyyneesti ja silitteli koiran päätä.

"Tallipojat tietäen menee hetki ennen kuin mestari on täällä", nainen sanoo ja jää kyykky asentoon. Siitä hän voisi nousta vaivatta tai olla nousematta tunteihin. Tosin se ei varmaankaan olisi tarpeellista, mutta koskaan ei voi tietää.

"Pitäisiköhän tälle kaverille keksiä nimi? Emme voi kutsua sitä vain koiraksi jos sen pitää jäädä pidemmäksi aikaa", Hadar pohti ja haroi hiuksiaan ja pahentaen yhä huononevaa ulkonäköään. Tässä kunnossa häntä ei päästettäisi varmaankaan edes linnaan, mutta se oli sen ajan murhe. Tällä hetkellä Hadar ei perustunut juuri etiketistä. Se oli jokin kaukainen käsite siellä jossain.

hevoset olivat jo rauhoittuneet uudesta tulokkaasta ja mussuttivat heiniään ja kaurojaan. Niidenkin elämä mahtoi olla tylsää. Seiso, syö siinä se hamaan loppuun asti. Onneksi Hadar ei ollut hevonen, voimme ajatella sen myös muiden onneksi. Nainen olisi varmaan ollut kelvollinen vain sotureille ja ollut itseppäinen kuin mikä edelleen.

Marian nyökkäsi sulkien hetkeksi silmänsä.
"Ehdottomasti", hän kommentoi. Koira ei pärjäisi hovissa. Se oli liian arka, eikä hovin kotieläinten olot ehkä olleet niille ihanteelliset. Mies kuunteli koiran mussutusta ja tallin muiden elikoiden ääniä ja mietti ohikiitävän hetken, olisiko hänen sitten pitänyt tähdätä vaikka tallimestariksi.
Kyllä hän vastauksen tiesi: Ei.
Eläimet eivät olleet hänelle tarpeeksi voimakas houkutus.

Takaisin todellisuuteen Marian palasi napsahtaen, kun nainen puhui hänelle. Hän avasi silmänsä ja hymyili hiljaa.
"Voihan sille keksiä", hän tuumasi silitellen taas koiraa. "'Koiria' taitaa olla tässäkin tallissa useampi."
Hän silmäili arvioivasti alustavasti hoivattuja haavoja, muttei osanut arvioida kauanko toipuminen kestäisi.
"Nimen keksiminen on varmasti sopivampaa teille, sir", mies virnisti kieltäytyen äänettömästi edes ajattelevansa koiran nimeämistä. Jos jollekin asialle antoi nimen, se yleensä merkitsi sitä, että oli jo kiintymässä siihen. Marian ei halunut edes ajatella asiaa.

Äkkiä hänen katseensa osui naisen käsivarteen.
"Olette loukkaantunut", hän huomautti nyökäten käsivartta kohti. "Onko se puhdistettu?"
Palvelija viittasi yhtä lorvivaa tallipoika kipasemaan vielä yhden kostean pyyhkeen ritarinnalle. Sama kuinka suloisia otuksia kulkukoirat olivat, ne olivat kuitenkin kulkukoiria, eivätkä olleet ihan puhtaimmasta päästä.
Tallipoika heitti märän rätin Marianille, joka nappasi sen ilmasta kiinni ja ojensi ritarinnalle.
"Tässä", hän sanoi huolehtien toisesta nyt kun koira vaikutti ainakin toistaiseksi tyytyväiseltä kölliessään heidän välissään. "Saatteko puhdistettua sen itse?"

Hadar mietti hetken ja totesi sitten yksikantaan: "Se saa olla nappi, noiden silmien takia." Kuinka moni koira olikaan ritarinnalta saanut nimen Nappi? Harva, ei varmaan yksikään ja kaiken lisäksi niin hupsusta syystä. Hadar ei kuitenkaan keksinyt parempaa ja se oli hyvä nimi, kerrassaan mainio.

Kun palvelija näki naisen haava, tämäkin oikeastaan vasta tajusi sen. "Ei sitä ole puhdistettu, missä välissä olisin sen tehnyt?" Harad kysyy toiselta ja ravistaa päätään. Nainen ujutti puukätensä kätevästi reikään ja repäisi. Ääni sai koiran hämilleen hetkeksi, mutta se rauhoittui äkkiä. Hiha roikkui puukädestä ja Hadar katseli haavaa. "Apu ei olisi pahittekksi"; Hadar totesi ja istuutui maahan ja ojensi kätensä.

Paita olisi pilalla, mutta sille ei voinut mitään ja nyt hänellä olisi ainakin hyvä miekanpuhdistus riepu. "Teidän ei tarvitse varoa", Hadar sanoi ja hymyili palvelijalle. Jos kestää jäsenen menetyksen kestää helposti haavan puhdistuksen.

Nappi?
Marian hymyili.
Koira oli juuri tarpeeksi hellyyttävä ollakseen Nappi, silmistä puhumattakaan, eikä hänellä olisi ollut mitään valitettavaa. Tosin, hän tuskin olisi maininnut, vaikka ei olisikaan pitänyt nimestä, koska vaikka nainen kuinka käyttäytyi kuin rahvas, kyseessä oli kuitenkin ritarinna. Siniverinen, jonka mielipiteitä Marianin ei täytynyt missään nimessä kyseenalaistaa. Hän nyökkäsi ja jätti koiran samettiset korvat rauhaan.

Palvelija vaihtoi hiukan asentoaan ja taitteli rätin paremmin hallittavaan asentoon, ennen kuin tarttui naisen kädestä pitääkseen sen paikallaan. Haava ei ollut syvä, eikä mitenkään vaarallinen, mutta likainen se varmasti oli. Tulehtunut naarmukin voisi pahimmassa tapauksessa viedä käden, ja nainen tuskin tahtoi menettää toistakin raajaansa.
Marian töpötteli varovasti naarmun reunoja. Hän nyökkäsi taas naisen sanottua, ettei tarvitsisi varoa. Totta kai hän varoisi!
Kovakouraisuus ei ollut Marianin alaa.

Pyyhittyään haavan niin hyvin kuin pystyi mies sitoi sen puhtaalla kangassuikaleella ja päästi irti.
"Tuo varmasti riittää", hän sanoi hymyillen.

Samassa talliin hipsi raamikas mies, joka tallusti heidän luokseen. Marian tunnisti tulijan tallimestariksi.
"Sir?" mies kysyi päästyään kuuloetäisyydelle. "Tästäkö koirasta on kyse?"
Hänen tummat silmänsä laskeutuivat Marianin ja ritarinnan välissä makaavaan, taas hiukan varautuneeseen Nappiin.

Hadar pysyi liikkumatta ja ilmeettömänä. Hän katseli Nappia ja palveliaa tämän puhdistaessa haavaa ja sitoessa sen.Tallimestarin tullessa paikalle Hadar mittaili tätä hetken. "kyllä arvon tallimestari. Toivoisin että voisitte auttaa meitä hivenen, ellei siitä ole liikaa vaivaa tietenkään..." Hadar sanoi ja hänen silmissään oli ilme: tämä on tarjous josta ette voi kieltäytyä.

Nainen painoi kätensä haavalle ja kyykistyi napin vierelle. "Sen etutassu ei kannata koiran painoa. Te voisitte ehkä tietää miksi näin on", Hadar sanoi ja silitti nappia. Naisen ilme muuttui kerta heitolla pehmeäksi ja helläksi. Hän lohdutti nappia ja rohkaisi sitä. Sidotti käsi sai nuolaisun Napilta ja Hadar koitti pitää kylmän logiikkansa käytössään. Hän ei saisi missään nimessä kiintyä nappiin.

Tallimestarin tultua paikalle Marian vaikeni täysin. Hän ei halunut puuttua naisen ja toisen palvelijan puheeseen millään tavoin. Sen sijaan hän viihdytti itseään rapsuttelemalla Nappia, joka oli kyräillyt tullutta miestä varautuneena, mutta rentoutui Marianin kosketuksesta.
Tallimestari rypisti päivettyneen otsansa uurteille ja huokaisi.
"Teen parhaani", hän urahti kohteliaasti ja kyykistyi koiran puoleen. Hetken totuttelun jälkeen eläin antoi miehen koskea siihen. Tottunein, pehmoisin sormin mestari tutki otuksen jalan.

"Se on sijoiltaan", mies lopulta sanoi. "Jos sen muljauttaa paikoilleen, sen pitäisi parantua täysin."
Marian huokaisi ja virnisti itsekseen. Nappi selviäisi?
Sehän oli hienoa.
"Miten se muljautetaan?" hän kysyi tallimestarilta. Tämä katsoi sekä palvelijaa että ritarinnaa hetken.

"Voitteko pitää koiraa aloillaan?" hän kysyi. "Minä saan sen paikoilleen, mutta koira ei siitä pidä."
Hänen katseensa lepäsi tyytyväisenä läähättävässä olennossa.
"Mutta parempi silti, että se tehdään mahdollisimman nopeasti - eikä tämä piski ole vielä mitenkään kiintynyt minuun."
Hän hymyili ritarinnalle.
"Se näyttää pitävän teistä", tallimestari sanoi olennon nuolaistua naista. "Ei teillä olisi sille hyvää kotia tiedossa."
Hän katsahti myös Mariania.
"Sinä et varmaankaan voi koirasta huolehtia?"
"En", palvelija vastasi. "En mitenkään, vaikka kuinka tahtoisin."

Hadar
********

Nainen katsahti nappia ja hymähti. "Valitettavasti minun on todettava etten voi sitä ottaa, mutta etsin kyllä hyvän kodin", totean ja polvistun valmiina pitämään kiinni koirasta. Muljauttaminen on kurjaa puuhaa. Minä olen pari kertaa ollut semmoisessa auttamassa ja kerran ollut itse siinä tilanteessa että käsi on ollut pois paikaltaan.

"Hoitaisimmeko jalan nyt?" kysyn ja silittelen napin päätä. Sääli että sen täytyy vielä kestää tämäkin, mutta en anna asian vaivata itseäni aivan kamalasti. Karva on hieman takkuista, mutta kuljetan sitä sormieni läpi. Koira on rauhallinen jo, varmaan uninenkin.

//Anteeksi, on ollut kamala kiire viimeisen viikon aikana!//