Lannanluontia vai maastoratsastusta?

[Mukaan Nipsuneiti ja hänen Nova herransa.]

Päivä oli kuuma. Niin kuumaa päivää ei oltu aikoihin Andartassa tavattu. Aurinko porotti kahdentoista aikoihin suoraan pilvettömältä sinitaivaalta maahan polttaen kasveja, eläimiä ja ihmisiä. Kaikki viisaimmat olivat poikenneet sisälle kävelyltään ja jääneetkin sinne, vain muutaman hullut olivat saapuneet ulos nauttimaan upeasta kelistä. Rannat tulivivat aatelittomista lapsista ja heidän aurinkoa ottavista vanhemmistaan, tälläinen päivä ei ollut pohjoisen kansalla hyvä yllätys.
Kuitenkin oli myös niitä työläisiä, joilla oli tänä päivänä velvollisuuksia. Esimerkiksi kuumassa kyökissä oli oltava työläisiä, kokki hoputti apulaisiaan tarkastellen ruokiaan. Puutarhurin oli pakko leikattavat kasvit kauniiseen kuntoon, vaikka katselikin peloissaan taivaalle odottaen auringonpistosta. Niin myös talleilla oli oltava nuorukaisia hevoshommissa. Muutama tallipoika silitteli tallissa hevosia, muutama jaloitteli hevosia ja loi lantaa hyvin tarkan ja kireän tallimestarin silmien alla.
Tallimestari katseli likaista pilttuuta, mutta huomatessaan ettei paikalla ollut muita vapaita, mies tuhahti, tarttui välineisiin ja alkoi luoda lantaa. Harvoin hän enää tälläisiä tehtäviä sai tehdä, mutta hän nautti näistä. Ehkä juuri lannanluonti ei ollut mieluisinta puuhaa, mutta mies kuitenkin hoiti tehtävänsä huolella. Hän kävi kippaamassa lannat ulos niille tarkoitetulle paikalle ja palasi takaisin. Hän käski muutaman pienen pojan antamaan hevosille ruoan. Hän kävi tarkistamassa erään nuoren sekopäisen pariskunnan hevoset, että kaikki olivat kunnossa ja päästi sitten heidän matkaan yhden tallipojan opastuksella. Kuka lähtisi tälläisenä päivänä ratsaille?

Jaakob pyöräytti päätään himppusen katsellessaan hevosten muuttuvan yhä pienemmiksi ja pienemmiksi ja katoavan viimeinkin kukkuloiden taakse. Vasta töitään aloitellut nuori tyttö tuli Jaobin luokse ja ilmoitti, että tarvittaisiin kaksi hevosta maastoon. Tyttö pyysi, että Jaob voisi opastaa häntä hevosten varustamisessa. Tallimestari nyökkäsi vaisusti ja hillitysti ja lähti vilkuilemaan, keitä pistäisi maastoon. Tyttö kertoi, että nuori nainen ja herra x olivat lähdössä matkaan. Jaob nyökkäsi jälleen. hetken päästä hän saapui pienikokoisen Lusitanon pilttuun eteen.
"Otetaan ladylle tämä lusitanotamma, Filja ja herralle x Gerad. Sekin on lusitano. Ori." Jaob sanoi ja viittoi kädellään tytön hakemaan suitsia. Itse hän kääntyi tytön perään ja lähti hakemaan kahta satulaa.
Tallirakennus oli hyvin siisti. Niin ulkoa, kuin sisältäkin päin. Ainakin kyseisen tallimestarin vuorolla lattiat olivat moitteettomassa kunnossa ja hevosia kohdeltiin hyvin. jaakob hymyili sisäisesti ja kaarsi välinevajaan. Tyttö otti hevosten suitset ja lähti hevosten luokse. Jaob palasi takaisin hevosten luokse mukanaan kaksi satulaa. Niin he alkoilavt yhdessä pitämään hevosille varusteita. ja pian ne olivatkin valmiita. Jaakob otti vielä muutaman lenkin ja ojensi ne tytölle.
"Saat koristella hevoset kauniiksi. Mutta ei hiekkaa tai kukkia." Mies vinkkasi silmäänsä ja lähti ovelle odottamaan saapuvaa paria.

Hän mietiskeli siinä kaikkia tapahtuneita asioita, vielä äsken hän oli ollut täysin tavallinen tallipoika Jaob. Nyt hän oli tallimestari, herra Einéa. Hän hyväksyi, että häntä kutsuttiin etunimelläänkin, mutta piti enemmän herroittelusta. Hän oli saanut paljon lisää valtaa, vaatetukset olivat parantuneet ja hän oli alkanut pitää itsestään parempaa huolta. Kaikki viime päivien tapahtumat olivat muutaneet häntä niin fyysisesti, kuin henkisestikin. Oltiin visitoitu vankilassa, mutta päästy sieltä ja armahdettu syyttömänä. Kuningas oli nostanut hänen asemaansa ja tässä sitä nyt oltiin.
Kaukana näkyi tumma hahmo kävelemässä kohti talleja, palatsin suunnalta. Tuo neiti näytti olevan selvästikin innostunut. Koska Jaob oli opetettu tarkkailemaan ihmisiä, hän huomasi että neiti odotti selvästi ratsastusta. Kun tämä lähestyi, näytti ettei hän ollut kovin rikas, kamarineito tai palvelija kenties. Missäköhän hänen seuralaisensa oli, ja kuka tämä ihmeen herra X mahtoi olla? Kysymys kalvoi Jaobin päätä, mutta mies ei välittänyt siitä, vaan kääntyi vilkaisemaan matkaltaan saapunutta nuutunutta paria. He olivat hikisiä ja väsyneitä. Tuossa paahteessa ei ollut hevosilla, eikä ihmisilläkään helppoa. Mestari vilkaisi vielä hahmoa. Hänellä oli vielä matkaa, joten hän ehtisi käydä kyselemässä kuulumisia.

"Päivää taas", Jaakob sanoi ja kumarsi hieman keivittärelle. "Pidittekö matkasta, hyvä rouva?" Hän tiesi naisen olevan rouva, sillä nuori pari oli juuri mennyt naimisiin.
"Kyllä, kiitoksia. Ilma on upea, mutta kovin uuvuttava. Nyt kaipaan lepoa." Nainen astui alas hevosen selästä ja kapusi tallirakennuksen ulkopuolella odottavaan vaunuun. Häntä seurasi kreivi, ja vaunu pääsi viimeinkin liikkeelle.
Jaob palasi takaisin ovelle. Matkaa taittava nainen ei ollutkaan nainen, vaan tallipoika, joka oli saapumassa töihin. Mies tervehti työntekijää ja kertoi hänelle muutaman tehtävän alkaen kahden juuri saapuneen hevosen riisumisesta, pesemisestä, harjaamisesta ja ruokkimisesta.

[Jäipä nyt kovin lyhyeksi. Virheitäkin on varmasti, sillä kirjoitin iskän koneen kamalalla näppiksellä.. Tarkistamaan en ehtinyt. Mutta saa nyt kelvata . DD]

#Miih, Nipsugga ja Nova pörräävät paikalle!#

Tuo kaunis päivä, aurinkoinen, kultainen päivä sai monet ihmiset liikkeelle. Lähinnä kylläkin vetäytymään jonnekin mukavan vilpoisaan ja rentouttavaan paikkaan. Aatelisilla se oli helppoa, helppo oli heidän elämänsä, helppo oli heidän vain sanoa mitä tahtoivat ja pian se tuotiin heidän ylhäisten nokkiensa eteen. Kukas semmoista elämää ei olisi tahtonut? Siitä saattoi tavallinen tallaaja vain unelmoida. Haaveksia paremmasta, jota ei koskaan varmasti saisi kokea, kukaan ei unelmoimista kuitenkaan pystynyt kieltämään, ei sitä mitä sisällä pään ajatteli, syvällä mielen syövereissä, jossa turhankin liikaa saattoi ajatuksia olla. Sanottiin että naiset varsinkin haaveilivat paljon, mutta mikä miehiäkään esti unelmoimasta? Ei mikään. Sai olla haaveita, toiveita, ihan mitä vain unelmoimisen aihetta.

Sinä päivänä oli liikkeellä myös tuo ruskeaan, kuitenkin nättiin, mekkoon pukeutunut nuori neiti, jonka vaaleat pitkähköt suortuvat oli kauniisti nutturalle kiedottu. Siro olemus oli, oikein naisellinen, vaikka myös jollakin tapaa miehinenkin. Vyötärölle oli vielä laitettu kaksi mustaa vyötä, jotka oli kauniisti kirjailluin koristeltu. Kauniit olivat kasvot myös, joita oli somisteltu hieman ja silmien kirkkaan sinistä sävyä korostettu. Oikein silmiä hivelevä näky oli, ehkä joidenkin mielestä. Ammatiltaan palvelija oli tuo tyttönen kuitenkin, ei sen enempää. Nyt oli päässyt palatsin muurien sisäpuolelle lähinnä vahingossa. Eräs hänen ystävistään oli palvelusta pyytänyt tekemään ja tämä oli suostunut maksua vastaan tietenkin, sillä tarvitsi työtön palvelija tyttönen rahaa - nyt hän siis teki muutamia hanttihommia aina välillä. Työ olikin ollut helppo, oli pitänyt vaan rikkaruohoja kiskoa maasta. Tauko paikallaan kuitenkin oli ja niinpä tämä vaaleahius oli lähtenyt hieman kävelemään talleille päin. Hän piti noista kauniista, linjakkaista eläimistä, joilla oli fyysistä ja henkistä voimaa. Ne olivat ihmiselle kuin terapeutteja, jos osasi oikein asian tulkita. Mielen terapeutteja omalla olemuksellaan. Ehkä juuri siksi tuo piti noista nelijalkaisista, harmi vain että hän ei ollut pitkään aikaan päässyt hevosen lähelle vaikka mieli olisi tahtonut. Nyt hänellä oli kuitenkin ehkä pieni mahdollisuus, mahdollisuus edes koskettaa sormenpäällään jotakin hopeista turpaa ja -- hymyillä.

Talleille päin jalat veivät kuin itsestään. Tämän olemus oli pirteä ja positiivinen, ei yhtään pelokas. Voi kunpa vain joku olisi nähnyt tuon maskin sisälle, mitä se siellä olikaan? Tämä hämäsi monia, salaisuus joka pidettiin hyvin piilossa, sitä ei kukaan saisi koskaan tietää. Tänään hän ei antaisi minkään mennä pieleen, ei. Ruskeamekkoinen astui rakennukseen sisälle, ja tutkiskeli paikkoja noita hymysuin. Hän oli niin unelmissaan, ettei huomannut kävelevänsä päin jotakin, ja juuri ennen törmäystä tämä nosti katseensa tallin seinistä, karsinoissa olevista uljaista eläimistä, ja hätkähti pahemman kerran. Neiti veti kätensä rintakehänsä päälle ja naurahti kertaalleen hieman nolostuneesti.
"Anteeksi hyvä herra, minä en nähnyt teitä", neitonen soperteli anteeksipyyntönsä ja niiasi, vaikka olikin tutummin kumartamassa. Tämä toinen oli mielenkiintoisen oloinen, mutta tämä ei antanut sen häiritä. Nyt voimmekin paljastaa kuka oli liikkeellä, tietenkin Nova. Tuo jonka salaisuus oli yhä ehjä -- mutta olisiko kauaa?

#Tästä nyt tuli vähän mitä tuli, lyhyt ja kaikkea XD Olit kirjoittanut kivan alun <3#

[Ei tuo edellinen ollutkaan niin lyhyt, taisin katsoa väärin 8DD]

Jaakob, joka patisti uuden työläisen töihin, kääntyi ympäri. Hän huomasi, että tallille oli saapunut ruskeisiin pukeutunut naikkonen, tämä kaarteli pitkin käytäviä hymy kasvoillaan. Taisi olla hevosihmisiä. Nainen oli näköjään vain katselemassa hevosia, tai ainakaan mnkäänlaista ratsastusintoa tuo ei osoittanut. Olihan se kieltämättä kummaa, että tänäpäivänä joku oli kiinnostunut itse hevosista. Yleensä kaikki vain saapuivat arvostelemaan hevosia ja katselivat niiden kuntoa arvellen, kuka mahtaisi voittaa ravikisat. Mutta naisen ilmeestä saattoi päätellä, että tuo ei ollut vain tuijottelemassa ravikisojen tuloksia ennalta. Tyytyväisenä Jaob päästi erään kärryjä työntävän pojan kulkemaan ohitseen ja vilkauistuaan taakse hän lähti kohti naista. Tämä kuitenkin ottikin muutaman nopean sivuaskeleen ja lennähti suoraan Jaobia päin. Säikähtyneenä tuo nosti katseensa eläimistä ja vetäisi vaistomaisesti kätensä pois.
Tämä soperteli anteeksipyyntöjään. Hän niiasi kohteliaasti, Jaob vastasi tähän kevyellä pään kumarruksella.
"Ei tuo mitään, arvon neiti. Kuhan vain pidätte huolen, ettette heilauta kättänne lantakuorman suuntaan." Jaob oli tänään ollut poikkeuksellisen hyvällä tullella, ehkä siksi että talleilla ei ollut sitä jatkuvaa iänikuista kiirettä, kun oli tälläinen ilma.
"Ymmärränkö oikein.. oletteko tulossa ratsastamaan? En usko, että kävelitte koko matkaa palatsista tänne saakka tuossa helteessä vain katsellaksenne hevosia hetken?" Jaakob levitti kasvoilleen vinon hymyn.

Kun nainen sopersi jotakin, että hän oli tulossa ratsastamaan, Jaob nyökkäsi.
"Oletteko te palatsista saapunut äskettäin hevosenne varannut neiti? Kaksi hevosta? Teille ja herra X'älle?" Jaobin ilme muuttui maireaksi. Herra X.. mitä seuraavaksi.
"Seuratkaa minua." Mies lähti kävelemään kohti kahta lusitanoa, jotka odottelivat varusteet päällä karsinoissaan.
"Kumman haluaisitte ottaa? Tässä on Filja, tässä Gerad. Filja on rauhallinen ja hyvin tottelevainen, Geradilla on joskus vähän pahoja päiviä, mutta senkin kanssa on erittäin miellyttävä ratsastaa." Jaob esitteli hevoset ja taputti kumpaakin vuorollaan kaltereiden läpi.
"Saanko kysyä, kuka onkaan tämä herra X?" Tallimestari kysyi miettivän kuuloisena.
Kullessaan vastauksen hän kyllä ymmärsi toista.
"Selvä. Joudutte odottamaan muutaman minuutin, kaikki miehet ovat töissä. "Jaob nyökkäsi ja kääntyi kohti pientä kansliaansa. Hän voisi käydä vilkaisemassa ketä oli mihinkin aikaan töissä, kenet hän uskaltaisi lähettää tämän herttaisen neidon mukaan?

Katsellessaan työlistaa mies pyöritteli päätään. Kaipa se oli sitten itse mentävä. Tallimestari huokaisi syvään ja vaihtoi jalkineensa saappaisiin ja otti ratsastusliivinsä seinältä.
Hetken kuluttua hän palasi takaisin odottavan neidin luokse.
"Lähden teidän kanssanne. Töissä ei ole ketään, kuka pystyisi lähtemään teidän kanssanne, mutta minulla on aikaa." Jaob kuitenkin vilkaisi hajamielisesti ulos. Niin, oli aikaa kärventyä.
"Otatteko juomista mukaan?" Jaob oli onneksi varautunut tähänkin ja hän ojensi odottamatta vastausta naiselle pienen juomapullon.
"Ei hätää, se on pesty ja vesi on uutta." Oman pullonsa hän sujautti hevosensa satulaan kiinni ja auttoi neidin nousemaan ratsaille.
"Olen Jaob", mies sanoi yllättyen todellakin, miten sosiaalisella mielellä hän oli. Ehkäpä kaikki viime päivien kokemukset olivat patoutuneet häneen ja nyt hän halusi valista mieltään selittämällä turhanpäiväisyyksiä. Tai ehkä hän halusi pitää huolta, että pysyisi tallimestarina, eikä häntä alennettaisi takaisin tallipojaksi.

Nova, siis neiti Nadia, tarkkaili kiinnostuneena ympärilleen. Ihanaa oli jälleen päästä hengittämään tallin ilmaa. Se oli rauhoittava tunne, se sai sydämen lyömään kovempaa. Se oli tunne josta ei halunnut päästä eroon enää koskaan -- kun hevosiin oli kiintynyt niin oli aina. Ainakin näin oli Novan kohdalla. Tuon kauniit kasvot, jotka peittivät kuitenkin alleen salaisuuden, hymyilivät jokaiselle hevoselle omalla tavallaan, kuin jokainen hevonen olisi myös hänelle hymyillyt. Kuinka hän olisikaan halunnut koskettaa noiden jalojen eläinten turpaa, tuntea lämmin hengitys kämmenellään ja vain hymyillä -- hymyillä maailma pois ympäriltään, hymyillä niin ettei kukaan koskaan ennen olisi niin hymyillyt. Kuin se olisi ollut yhtä kaunista unta, jonka jokainen tahtoisi uudestaan ja uudestaan elää. Toiveissa hyvä oli elää, mutta lopuksi se saattaisi tuhoksi koitua. Ei pitänyt jäädä oman mielen syövereihin vaan välillä maailmaa katsoa jonkun toisen silmillä. Nova osasi tämän. Salaisuus pidättäytyi sisällään, mutta hän ei sen hämätä antanut vaan eli välillä vapaasti tuota huoletonta naisen elämää, saaden omasta vapaudestaan nauttia täysin rinnoin -- kun taas mieheksi palatessaan synkemmät asiat mielen täyttivät. Menneisyys kaikilla, tällä se ei ollut millään kultalusikalla tanssimista. Lakastuneet ruusut, joiden yhä kovat piikit koverivat jalkapohjia aina sydäntä myöden -- sellaisia olivat tämän vaaleahiuksisen muistot, mutta niihin hän ei halunnut palata, ei nyt kun sai hengittää vapaasti, ilman muistoja.

Törmäys. Ja pian anteeksipyyntöä tuo soperteli ja saikin tältä mieheltä anteeksi törttöilynsä.
"Ei, en minä itseasiassa ratsastamaan vaan ihan vain katsomaan näitä uljaita eläimiä", Nova punastui puuteroituja kasvojaan myöden, kun tämä mies häntä puhutteli. Toinen oli komea ilmestys, se täytyi myöntää, vaikka olikin hän lyhyempi huomattavasti. Onneksi hän kuitenkin oli neidon asussa, joten punastumista ei välttämättä otettaisi niin voimakkaasti huomioon.
"... mutta ratsastus olisi kyllä hauskaa", tämä sopersi jälleen, lähinnä toiseen poskeensa, mutta kyllä tuostakin selvän sai ja aivan helpostikin vielä. Siniset silmät tarkkailivat yhä vieläkin tuota mielenkiintoista persoonaa, hymy kasvoillaan.
"Ja ei, en ole varannut hevosia, kun mitään herraa ei ole seuralaisenani", palvelija totesi kohottaen toista kulmakarvaansa kysyvästi. Ehkä tämä mies oli sekottanut hänet johonkin toiseen. Neiti kuitenkin katsoi kahta hevosta yhäkin hymyillen ja kosketti pienesti Geradiksi kutsuttavan turpaa, tuntien lämpimän hengityksen kädellään.
"Jos todella pääsisin ratsastamaan, niin haluaisin hänet." Nova tunsi yhtäkkiä jotakin ylivoimaista vetoa tätä hevosta kohtaan, hän ei tiennyt mikä siinä oli, mutta jos hänen toiveensa todella toteutuisi, niin hän haluaisi ratsastaa tällä. Pää kallistui hieman toista olkapäätä kohden, hymyn minnekkään kasvoilta lakastumatta. Hän oli ollut niin kauan poissa hevosten läheltä. Ehkä tuo jonakin päivänä vielä oman hevosen saisi -- mutta saattoipa jäädä vain toiveeksi hartaaksi tuo.

Kun mies sitten katsoi kansliaansa mitä ilmeisimmin, niin muutaman askeleen verran tuo käveli hänen perässään. Nova siisti ruskeaa, kulunutta mekkoaan ja tarkasti että hiuksensa kiinni olivat pysyneet, kunnes tämä mies tuli ja sanoi lähtevänsä hänen kanssaan. Yhä vieläkin Nova oli hivenen äimänkäkenä, kun tälläinen sattuma oli häntä kohdannut, mutta hän ei valittanut, ei todellakaan.
"Hauska tutustua Jaob", Nova niiasi jälleen kauniisti ja jatkoi sitten, "minä olen No.. Nadia." Hän otti sievästi Jaobin ojentaman pullon, eihän hän nyt pelännyt mitään pöpöjä sun muita.
"Olette kovin mukavan oloinen persoona, hevoset varmasti pitävät sinusta", Nova sitten totesi kohteliaisuudeksi, kun oli päässyt istumaan hevosen selkään. Onneksi hän oli usein nuorena ratsastanut huvikseen "naistenasennossa" ja osasi siis ratsastaa myös mekon kanssa, vaikka tavallinen tyyli olisikin ollut tuttavallisempi. Gerad, tämä uljas hevonen. Lusitano, aivan niin, yksi niistä kaikista kauneimmista hevosroduista jota maa päällään kantoi. Nova palvoi kaikkia hevosia, nämä nelijalkaiset olivat aina olleet lähellä sydäntään ja tulisivat vastakin olemaan -- minnekkäs ne sieltä häviäisivät?
"Täällä on kyllä lämmin päivä..." Nova totesi rauhallisesti ja katsoi Jaobia. Oikein komea nuori mies, ehkä häntä hieman nuorempi, mutta kuitenkin asiansa osaava. Vaikuttava persoona. Nova huomasi punastuvansa uudelleen ja käänsi siksi katseensa lusitanoon.
"Montako hevosta teillä on tallissanne?"

[Oivoi! Anteeksi, että on kestänyt niin jumalattoman kauan, anteeksianteeksianteeksi.. Katsoin vahingosa väärin kun kävin täällä n. viikko sitten tarkistamassa pelit.. Sori hei kamalasti..]

Kun alun hämmentyneestä tilanteesta, jossa neidi oli ilmoittanut vain saapuneensa katselemaan, oli päästy yli, Jaob ja Nadia livat lähteneet matkaan kera uljaine ratsuineen. Nadia oli ottanut Geradin, tuon uljaan ja ylpeän hevosen, joka varmasti täytti jokaisen hevosihmisen toiveet.
Hän oli pannut merkille, miten neiti oli ollut hieman punstuneena alkukeskustelussa, mutta myös Jaob oli joutunut vetäisemään itsensä tomaatiksi, mikä olikin harvinaisempaa. Nadia oli kehunut häntä ja sitä, miten hänestä huomasi että hän tuli hevosten kanssa hyvin juttuun.
"Nooh, ehkä kyseessä on vain monen vuoden kokemus. Olemme kokeneet niin paljon yhdessä ja olen kouluttanut näitä hevosia ihan varsasta saakka", Jaob oli vastanut hyvillään. Tie ei todellakaan ole ollut hänen elämässään mitään muuta kuin kivikkoista, hän on saanut ja/tai joutunut kokemaan asioita, joita kukaan ei koskaan haluaisi tapahtuvan itselleen. Perheessä vallinnut kuolemantauti, surulliset kuolemat, arvon menetys.. mutta Jaakob oli taistellut jokaisesta niistä yli, muuttaen hieman nimeään yrittäen unohtaa kaiken sen kamaluuden -- hevoset olivat auttaneet häntä siinä prosessissa paljolti.
Kun he olivat nousseet ratsaille, Jaobin ei ollut tarvinut auttaa Nadiaa, tuo oli näyttänyt pärjäävän hyvin. Hänelläkin oli varmasti havostaustaa, tai ainakin hän näytti ratsastavan hyvin. Jaob ei koskaan lakannut ihmettelemästä, miten naiset saattoivat ratsastaa kera koruineen ja mekkoineen.

Nadia aloitti puheen ulkosalla. Auringon valo kirpaisi silmiä, kun he astuivat tallirakennuksesta ulos. Jaakob nosti ohjat vasempaan käteensä ja nosti oikean hetkeksi silmilleen, kunnes tottui valoon. Nadia oli tainnut huomata tämän. Hän aloitti keskustelun mainitsemalla, miten kaunis päivä oli.
"Niin, onhan päivä kaunis", Jaakob vastasi. "Aurinkokin paistaa niin, että! Voimme poiketa metsätielle puiden suojaan, siellä on varjoa ja viileämpää." Hän käänsi hevosensa pienelle metsätielle, joka lähti poispäin linnasta ja kaupungista. Äänet kaikkoontuivat pikkuhiljaa ja muutaman kilometrin päässä oli jo aivan hiljaista, mitä nyt metsä kuiskaili omia salaisuuksiaan ja oravat nakertelivat pähkinöitään. Hiljaisuus, se oli upea asia. Koska Jaakob ei ollut kovin sosiaalista tyyppiä -mutta oli muuttumassa puheliaammaksi ja kohteliaammaksi ylentymisensä vuoksi-, hän odotti että nadia aloittaisi keskustelun kunnolla.
'Kiva päivä'-puheet olivat aina tylsiä, ja niin sanottiin vain kun ei muutakaan keksinyt. Jaob osoitti kädellään vasemmalle risteyksestä, jonka jälkeen Nadia avasi suunsa ja kysyi hevosten lukumäärää.

"Ei teidän tarvitse teititellä", Jaob sanoi ja käänsi katseensa neitiin, "tehän tässä olette minun asiakkaani". Hän levitti kasvoilleen hymyn, kummallista kyllä, se tuntui purkautuvan sydämestä, se ei ollut typerä tekohymy, jota hän esitti Ellemmiiren ylitäydellisille akoille, jotka laahustivat pitkin tallia hevosia moittien.
"Mutta siis asiaan, meillä on.. 10, 13, 19,... lukumäärä vaihtelee jatkuvasti, mutta tallissa on paikka 30 hevoselle. ((en tiedä tarkkaa lukumäärää, luin pääsivultakin, mutten löytänyt. Joten villi arvaus vain!)). Yleensä niistä ovat tyhjiä vain muutama, ihmiset liikkuvat paljon ratsain." Ja se olikin hyvä asia.
"Näytätte ratsastavan hyvin, neiti. Missä olette taitonne oppineet?" Jaakob kysyi ja käänsi katseensa takaisin tiehen. Muita ratsastajia ei näyttänyt paljoakaan olevan. Hän kuunteli toisen vastauksen ja nyökkäsi kevyesti. Fileia heilautti päätään, olisiko aika kevyelle paussille?
"Ehottaisin pientä paussia, kohta vastaamme kiirii pieni lammikko. Hevoset voisivat juoda siinä ja voisimme hetken ajan levätä. Täällä todellakin on kuuma!" Jaon pyyhkäisi muutaman hikipisaran otsaltaan ja kääntyi pienemmälle polulle, joka johti lammikolle. Hän oli käynyt siellä monet kerrat uittamassa heposia, koska tuskimpa puutarhan suuressa ankkalammessa hevoset viihtyisivätkään, saatika sitten pitäisikö kuningas pienestä lisäyksenstä tarhaansa.

Polku oli leveä, joten hevoset mahtuivat hyvin kulkemaan sitä pitkin. Jaakob vilkaisi taakseen ja huomasi, että Gerad oli aivan kiinni Fileian takapuolessa.
"Neiti, hidastatteko vähän, Fileia ei oikein pidä, jos aivan sen takapuolessa ollaan kiinni." Jaob vilkaisi nadiaa silmiin ja hymyili, hän ei tahtonut kuulostaa ilkeältä ja uskoikin että oli antanut asiansa ilmoille oikeanlaisella sävyllä. Mutta kuitenkin ehkä liian myöhään. Fileia heilautteli päätään raivostuneesti, kunnes potkaisi voimakkaasti. Jaakob lennähti eteenpäin satulassa, mutta sai pidettyä itsensä hevosen selässä. Hän ei ehtinyt huutaa varoitustakaan, kaikki tuntui tapahtuvan yllättävän äkkinäisesti. Fileia lähti laukkaamaan metsätietä pitkin kohti lammikkoa, se oli näköjään itsekin säikähtynyt.
Jaobilla oli täysityö pitää itsensä hevosen selässä, eikä hänn juuri silloin ajatellut neiti Nadiaa takaanaan. Kuitenkin hän kuuli , miten hänen takaantaan lähestyivät toisen laukkaavat kaviot, kunnes kuului mäsähdystä ja hevonen säntäsi metsään. Jaob tiesi, mitä oli käynyt. Hän tarttui ohjaksiin kunnolla kiinni ja sai pysäytettyä Fileian vaivalla. Se näytti olevan todella säikkynä, ei se yleensä noin paljoa suuttunut jos sen lähellä käveli joku muu hevonen. Geard viipotti lähistöllä, sen ruskea turkki välähteli välillä auringossa sen säntäillessä kanervikon seassa. Jaob hyppäsi hevosensaselästi, sitoi tämän huolella puuhun ja lähti auttamaan Nadiaa, jolla näytti näköjän olevan oletettua suurempia ongelmia..