Amalthaea's Ascendance
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.


Power - the key of Everything
 
PääsivuHakuRekisteröidyKirjaudu sisään

 

 Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla

Siirry alas 
2 posters
KirjoittajaViesti
Sindacol
Maukas Markiisi
Maukas Markiisi
Sindacol

Viestien lukumäärä : 139
Join date : 28.12.2008
Paikkakunta : Siellä minne varpuset putoavat

Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla Empty
ViestiAihe: Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla   Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla EmptyMa Tammi 19, 2009 8:31 pm

//Sovittu peli Freyn ja Felixin kanssa, jonkinasteista jatkoa tälle.


Theremin
--

Liljat ympäröivät maassa makaavaa miestä, kurottuivat kauaksi kuulaankalpean otsan yläpuolelle, loivat omituisen kontrastin mustaakin mustemman taivaan kanssa miehen tummassa näkökentässä. Theremin huokaisi hiljaa, paransi päänsä asentoa niskantaakse vedettyjen käsien päällä, jatkaen hiljaisuuden ja mustuuden tuijottelua tummien kulmien ilmaistessa jo hienoista pettymystä. Hän oli kauan vaeltanut jotta oli viimein päässyt tänne, vuorten huipuille katselemaan tähtien rauhaa ja revontulien loistetta. Yli sata kilometriä siis, mies laski nopeasti päässään päivämatkansa. Mutta se oli mennyt nopeammin kuin hän oli osannut odottaa, Hazel tosiaan osasi pitää vauhtia saadessaan vapaat ohjat, nytkin siunattu eläin oli varmaan kirmailemassa pitkin Kahdettatoista Kukkulaa, mistä hän ei ollut lainkaan huolissaan. Hevonenhan olisi heti paikalla, kun hän halusi lähteä, miksi siis huolehtia missä se sillä välin seikkaili?
Pikkuhiljaa mustana vellova taivas alkoi kuitenkin ärsyttämään Thereminiä, ja pian tämä kohotti jo kättään häätääkseen valkeat liljat näkökenttäänsä rajoittamasta. Taivas sentään, mistä niitä edes oli putkahtanut sinne vuorenrinteelle, missä aikaisemmin olivat viihtyneet vain sammal ja kivikko sekä satunnaiset heinäkasvit? Ja nyt niitä oli silmänkantamattomiin, hänen ympärillään, hänen allaan, hänen yläpuolellaan..
-Kuin irvokas kampaus muutoin kaljuksi tiedetyn vuorenhuipun huippuna.

Saatuaan liljat viimein väistymään tieltään enemmän tai vähemmän väkivaltaisesti Theremin katsoi jo toiveikkaampana taivalle. Nyt siellä tosiaan näkyi jotakin, jotakin punaista.. Revontulia? Mutta siristäessään silmiään mies tajusi hyvin nopeasti, että punainen hohde oli liian pistemäinen taivaanilmiöksi, ja vaikutti pikemminkin heijastukselta kuin taivaan kuvajaiselta. Ja tuo heijastus vaikutti kumman tutulta..
Yllättävän raskaasti Theremin punnersi itsensä istumaan, luoden katseensa ensin ympärilleen, kummastuksen kohottaessa hieman kulmiaan. Mutta eihän tämä ollut vuorenrinne! Kuinka pahasti hän oli tosiaan eksynyt suunnasta..?
Väkinäisesti nuori lordi käänsi katseensa pois tuosta hivenen irvokkaan näköisestä suihkulähteestä, jonka aiheen hän olisi saattanut tulkita jonkinsortin kissaeläimeksi. Hitaasti hän antoi katseensa kiertää tuossa hyvinhoidetussa puistossa, etsien katseellaan heijastuksen kohdetta.
Ja nopeasti se löytyikin, itseasiassa metrin päästä hänen vierestään, pisamainen nenä kohti mustaa taivasta, aurinkoinen hymy kasvoillaan. Theremin tuijotti serkkuaan kummissaan; Mitä tämä täällä teki? Hänhän oli lähtenyt yksin, ja tuon punapään piti olla kotonaan hoitamassa petuniapuutarhaansa? Niin sen täytyi olla.
Mutta ennen kuin Theremin oli päässyt edes pieneen johtopäätökseen, hienoinen pyörrytys alkoi vallata tämän mieltä yhä kiihtyvään tahtiin, liljat ja punainen hiuspehko muuttuivat mustan taivaan kanssa pyörteileväksi, viiruiseksi uduksi. Miehen raajat painoivat lyijyn lailla, mutta silti tämä onnistui kohottamaan kättään, kuiskaamaan sanan ennen kuin mustuus lopulta nielaisi hänet.
"Felix?"

Theremin avasi silmänsä aavistuksen hätkähtäen, tajuten vasta hetken kuluttua tuijottavansa jälleen liljoja. Pakonomaisesti mies kavahti kauemmas, kunnes tajusi vaarallisen vihollisensa tyynyksi ja kohottautui unisesta maailmastaan istumaan tuolla nukkumiseen täydellisen kovuisella divaanilla. Varovasti vaaleat kädet kohottautuivat hieraisemaan tokkuraisia silmiä, jotka kaikessa epäterävyydessään sopivat varsin huonosti muiden aistiensa valppauteen. Vaan viimeistään paljaan jalan valuttua alas koskettamaan kylmää kivilattiaa aukenivat Thereminin silmät uuteen päivään.. Joka oli kuitenkin kumman pimeä ja hiljainen päiväksi.
Haroen tummia, valloilleen levinneitä pitkiä hiuksiaan Theremin kääntyi katsomaan ympärilleen, unohtaen kummallisen unensa sitä mukaa kuin tietoisuutensa rekisteröi uusia tietoja ympäristöstä. Hän istui puoliksi peiton alla divaanilla, jolla nykyään nukkui, Adrasteijan palatsin luodesiiven toisessa kerroksessa, neliosaisen huoneiston oleskeluhuoneessa. Kääntäessään katseensa toiselle puolelle pientä sohvapöytää Theremin saattoi nähdä juuri ja juuri peiton alta vilahtavan, pörröisen hiuspehkon, joka koristi hänen serkkunsa päätä tämän uinuessa vielä varsin tyytyväisenä sohvalla, lukuisten tyynyjen kanssa, joista noin puolet oli ehtinyt jo pudota lattialle.

Päätään itsekseen pudistellen Theremin venytteli vielä hetken viimepäivinä kipeytynyttä niskaansa, kunnes huokaisi hiljaa ja laski toisenkin jalkansa lattialle, sävähtäen hienoisesti maton alta pilkistävän marmorin äkilliselle viileydelle, nousten kuitenkin vaivattomasti ylös sijaisvuoteestaan. Hän ei kertakaikkiaan voinut sietää palatsin yltiöpehmeitä ja -upottavia pylväsvuoteita, johon sijatut lakanat ja peitteet yöllä ilmaan nousevan kosteuden innoittamina kuristivat ja takertuivat ihoon kiinni niin, että nukkumisesta ei ollut tietoakaan. Jo yhden yön opettamana Íorin nuori lordi oli ottanut kaikkein ohuimman peitteen sängystään ja raahannut sen mukanaan divaanille. Ja pari päivää sitten häntä Amalthaean kuningaskuntaan seurannut Felix oli ottanut mallia vaikkei ollut kokeillutkaan tälle tarjottua sänkyvaihtoehtoa. Parka ei ollut hovissa riehuvan ruttoepidemian ja muiden hämärien perustelujen ja ongelmien seurauksena vielä saanut omaa huoneistoa, ja sikäli kun Theremin tiesi jotain hovin toiminnasta, he ehtisivät jo lähteä kotiin ennen vapaan huoneen järjestymistä.

Theremin vilkaisi vielä kerran serkkuaan, varmistaen ettei ollut vahingossakaan herättänyt tätä vielä, ja käveli sitten tummassa puuvilla-asussaan suuren ikkunan luo, vetäen valkeat, kultasomisteiset samettiverhot sen edestä.
Ulkona oli niin kirkasta, että Theremin ei heti edes tajunnut, että oli yö. Ainoastaan valon kelmeys paljasti sen lähteeksi täysikuun, mikä möllötti valtavana Amalthaean yllä. Tummahiuksinen nuorimies katseli hetken ikkunasta aukeavaa maisemaa, palatsin puistoa, muurin takana aukeavaa kaupunkia, merta..
Harhaileva katse pysähtyi. Meri, kuinka kauan aikaa siitä olikaan kun hän oli viimeksi nähnyt sen, kokenut hyisen tyrskyn kasvoillaan, valtavat vaahtopäät vierellään? Aivan liikaa, jos häneltä kysyttäisiin.
Thereminin ajatukset juoksivat jo kaukana hänen edellään, hän ei saisi enää unta tänä yönä, se oli varmaa. Ja Felix.. Mies kääntyi ympäri ja katsahti jälleen serkkuaan, jonka tilassa ei ollut havaittavissa pienintäkään muutosta. Hän ei ollut aivan varma, miten tämä reagoisi jos tämä heräisi ja hän olisi yhtäkkiä poissa, serkku kun oli tunnetusti niitä, jotka ajattelivat ensin tunteiden kautta. Mutta monien vuosien kokemuksella tällä ei ollut enää tapana herätä keskellä yötä, ja hän olisi varmasti takaisin jo aamuksi..

Vain muutama minuutti myöhemmin Theremin oli jo vaihtanut vaatteensa hieman säädyllisempiin, tummanpunaiseen tunikaan ja mustiin housuihin, ja löytänyt kengät jalkaansa, parhaansa mukaan päästämättä hiiskaustakaan. Nyt nuori lordi hiipi mahdollisimman pienin elein sohvan ohi suurelle, puiselle ovelle. Kieli keskellä suuta tämä tarttui messinkiseen kahvaan ja väänsi sitä.. Ja ovi raottui äänettömästi juuri sen verran, että Theremin saattoi puikahtaa siitä pimeälle käytävälle, jättäen täysikuun loisteessa kylpevän, hiirenhiljaisen huoneen jälleen suljetun oven taa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Frey
Liukas Lordi
Liukas Lordi
Frey

Viestien lukumäärä : 58
Join date : 28.12.2008
Paikkakunta : Korpikuusen kannon alla

Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla Empty
ViestiAihe: Vs: Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla   Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla EmptyTi Tammi 20, 2009 5:38 pm

Felix

Jos markiisin nuorinta poikaa jollakin oli siunattu, niin hyvillä unenlahjoilla. Hänen untaan eivät häirinneet ulkona riehuva myrsky tai salista paenneiden humalaisten vieraiden mekastus käytävillä. Liioin liiallinen kylmyys tai kuumuus eivät haitanneet unta.
Ainakin Felixin unenlahjoja oli helppo luulla lähes yliluonnollisiksi. Todellisuudessa asia ei kuitenkaan ollut aivan yhtä yksiselitteinen. Felix toki nukkui sikeästi, mutta parhaimmillaan hänen unensa oli silloin, kun joku yöpyi hänen kanssaan samassa tilassa.
Sellainen hän oli ollut lapsesta saakka. Niin kauan, kun joku pysytteli samassa huoneessa, nukkui pikku-Felix untaan rauhallisesti. Mutta samalla hetkellä, kun hänet hetkeksikin jätettiin yksin, alkoi huoneesta jo kantautua itkua.
Nana oli yrittänyt opettaa poikaa pärjäämään yksinään. Se oli kuitenkin onnistunut vasta, kun hän oli keksinyt rakentaa tälle pesän tyynyistä ja peitoista. Felix peiteltiin huolellisesti pesänsä keskelle, samalla kun nana kertoi tarinaa pienestä oravanpojasta, joka nukkui tyytyväisenä sammaleisessa vuoteessaan, kuusenoksien suojassa. Hiljalleen poika oli rauhoittunut, eikä enää itkenyt hoitajansa perään tämän jätettyä hänet nukkumaan.

Vanhemmiten Felix kyllä pärjäsi jo ilman, että häntä peiteltiin - eihän siitä nyt olisi mitään, että aikuinen mies olisi pitänyt tuudittaa uneen! Vanha tapa oli kuitenkin silti jättänyt jälkensä. Yhä vieläkin, toisella kymmenellään, hän keräsi ympärilleen kasan tyynyjä, ennen kuin lopulta oli tyytyväinen oloonsa ja saattoi nukahtaa.
Palatsissakin mies pysyi uskollisena tälle oikulleen. Vaikka hän olikin alusta lähtien vierastanut upottavaa sänkyä - niin upottavaa että hän oli pelännyt todella hukkuvansa siihen - oli hän kiikuttanut suurimman osan sen tyynyistä seurakseen sohvalle. Niiden lisäksi hänelle oli kelvannut vain ohut peitto. Vaihtoehtoja olisi kyllä ollut hienoimmilla untuvilla täytetystä peitteestä lähtien. Kuten Felix oli serkulleenkin ääneen ihmetellyt, ei hän voinut ymmärtää, mihin etelän helteessä nukkuvat edes tarvitsivat vähintäänkin kolmea eripaksuista peittoa.

Kaikesta huolimatta Felix oli sopeutunut etelän elämänmenoon hyvin. Nytkin hän nukkui tyytyväisenä keränä divaanilla, kietoutuneena vaalean peittoonsa, kasa tyynyjä ympärillään. Osa tyynyistä oli pudonnut jo maahan, ja yksi vihreä koristetyyny oli selvästi aikeissa seurata kaltaisiaan heti, kun Felix vain siirtäisi oikean jalkansa sen päältä.
Ainoastaan hiljainen, tasainen hengitys ja peiton alta pilkistävät punaiset hiukset kielivät, että sohvalla ylipäänsä lepäsi joku; ettei kyseessä ollut vain jonkun nukkujan hylkäämä tyyny- ja peittovuori.

Punaiset kulmakarvat kurtistuivat hetkeksi, unen vaihtuessa toiseen. Vielä äsken Felix oli kiitänyt Íorin puhtaanvalkean hangen yllä pohjoistuulena. Mutta aivan yllättäen, vailla selkeää rajaa seuraavaan uneen, hän olikin valkeiden liljojen muodostamassa labyrintissa. Vaikka ne eivät voineet olla tavallisia liljoja, kuten hänen alitajuntansa muistutti, sillä ne kohosivat lyhimmilläänkin ainakin kahden miehen korkeuteen.
Kovin kauaa hän ei kuitenkaan ehtinyt ihastella liljoja, joiden kukkien kuulaanvalkeat terälehdet levittäytyivät lähes käsivarren verran molempiin suuntiin. Kultaiset silmät huomasivat serkun tutun hahmon, kiiruhtamassa kauemmas varmoin askelin. Felix yritti huutaa Thereminiä odottamaan, mutta hänen kurkustaan ei lähtenyt ääntä. Todettuaan huutamisen turhaksi hän pinkaisi juoksuun, saavuttaakseen yhä vain eteenpäin kiiruhtavan sukulaisensa. Mutta mitä nopeammin hän juoksi, sitä kauemmas serkku tuntui ehtivän. Pian tämä oli enää pieni, musta hahmo horisontissa…

Tarkalleen samalla hetkellä, kun ovi sulkeutui, Felixin silmät revähtivät auki. Hetken ne tuijottivat kattoa kohti mitäännäkemättöminä, kunnes räpsähtivät pari kertaa nopeaan. Yhtäkkiä täysin hereillä Felix ponkaisi istumaan, ohuen peitteen valahtaessa lattialle yhteensä kolmen tyynyn seuraksi.
Kapea valokeila loisti suoraan silmiin, pakottaen hänet kääntämään päätään poispäin. Kenties sattumalta hän käänsi katseensa kohti divaania, jolla serkun olisi pitänyt nukkua.

Divaani oli kuitenkin tyhjä.

Felixin silmät laajenivat hämmennyksestä. Hän käänteli päätään puolelta toiselle, löytääkseen jonkin merkin Thereministä. Kenties tämä oli noussut vain juomaan vettä seinustalla olevasta vesikannusta, tai…
Laskien jalkansa kylmälle marmorilattialle Felix nousi pystyyn, jättäen lattialle valahtaneen peiton huomiotta. Hän suoristi toiselta olkapäältä valahtanutta valkeaa paitaansa, lähtien sitten tassuttamaan avojaloin huoneiston poikki.
Paria minuuttia myöhemmin kävi selväksi, että serkku oli lähtenyt jonnekin. Ja jättänyt hänet yksin. Nopea tarkistus toisen vaatekaapille kertoi, että vaatteita puuttui. Mokoma oli siis suunnitellut kaiken, pukeutunut ja hiipinyt salakavalasti ulos huoneesta…

Kymmenen minuutin kuluttua Felix oli pukeissa, ja pujahtanut palatsin hiljaiselle käytävälle.

// Muhah, Felixiltä on mahdotonta paeta!
Takaisin alkuun Siirry alas
Sindacol
Maukas Markiisi
Maukas Markiisi
Sindacol

Viestien lukumäärä : 139
Join date : 28.12.2008
Paikkakunta : Siellä minne varpuset putoavat

Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla Empty
ViestiAihe: Vs: Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla   Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla EmptyTo Tammi 29, 2009 11:37 pm

// Voi taivas.. Olen niin pahoillani! Yli viikko, jestas..

Luodesiiven toinen kerros oli muuttunut parin hassun tunnin sisällä vallan eri maailmaksi. Tavallisesti käytävän koristeet ja maalaukset kirkuivat huomiota iltaisinkin kymmenien, kenties satojen lampettien valossa, sikäli kun ehtivät kirjavien aatelisten ja rikkaiden kauppiaiden yliampuvilta asuilta ja olemattomilta asioilta maleksia käytävillä. Marmoriset pinnat toistivat hallimaisen tilan äänet moninkertaisiksi, ja Theremin oli ollut runsas viikko sitten valmis nostamaan hattuaan palatsin ovisepälle, sillä helposti meluisaksi yltyneeltä käytävältä eivät kantautuneet huoneistoon sitä päätä vihlovaa puheensorinaa.
Nyt asiat olivat kuitenkin vallan toisin; Palvelijat olivat käyneet ilmeisesti jo sammuttamassa suurimmat osat koristeellisista valaisimista, ja vain muutama loi kultaista hehkuaan seinille ja lattiaan, muodosti entistä syvempiä varjoja pientenkin seinäsyvennysten kohdalle. Lisäksi Íorin nuori lordi ei saattanut kuulla oman, hiljaisen askelluksensa lisäksi kuin hiljaisuutta. Tämä tietysti sopi Thereminille enemmän kuin hyvin, sillä näin hän huomaisi käytävän muut liikkujat helpommin ja varjoissa riittäisi piilopaikkoja tarpeen tullen.. Kummallista kyllä, vaikka kukaan ei ollut kieltänyt missään muodossa yöllisiä retkiä, ei häntä kyllä sen puoleen huvittanut koetella tätä toistaiseksi tuntematonta pykälää todistajien seurassa. Ja ainahan oli olemassa riski, että joku tahtoisi jäädä juttelemaankin..

Theremin joudutti askeliaan niin tiheään kuin vain taisi päästämättä liikaa ääntä, karistaen tuon karmivan ajatuksen mielestään. Hän saattoi huomata itsessään kuin itsekseen heränneen vaiston jännittyneisyyteen, toimintavalmiuteen, tapa jolla hän liikkui metsillä ja vuorilla. Hän tiedosti täydellisesti oman virkeytensä ja halunsa päästä ulos, eikä tervaksi asti juoksettuva keskustelu jonkun unisen aatelisen kanssa kuin pahentaisi sitä halua.
Mutta onni oli tummanpuhuvan vaeltajan puolella tällä kertaa, ja päästyään koristeellisiin, suuriin portaisiin käytävän päässä Theremin ei ollut huomannut vielä minkäänlaista reaktiota siitä, että hän oli juuri kiiruhtanut varkaan tavoin tummissa vaatteissaan, säädyllisen kävelytahdin unohtaneena, pitkin rikkaiden huoneistojen kansoittamaa käytävää. Huvittuneisuus vavisutti pienesti miehen harteita, kun tämä hetkeksi käytävää tarkkailemaan pysähdyttyään jatkoi pian matkaansa koristeellisia portaita pitkin alemmas. Ajatus siitä, miten hän tosiaan nyt liikkui, oli kerrassaan naurettavaa, eihän hänellä tosiasiassa ollut mikään kiire, ja tavallista viinitäyteisemmän illan päätteeksi tämän käytävän asukkaat tuskin liikauttaisivat varvastaankaan ennen iltapäivää.

Onni jatkui myös alemmassa kerroksessa, joskin siellä lampetteja oli päällä melkein kaksinkertainen määrä. Mutta silti tämä, jos mahdollista, entistäkin koristeellisempi marmorikäytävä oli mukavan hämärä ja ennen kaikkea lähes luotaantyöntävän autio, ehdottoman hiljainen. Silti Theremin hidasti nyt askellustaan ja otti jokaisen liikkeensä harkitummin. Monet Ellemmiiret ja Amalthaeat ja monet muut tämän kerroksen väestä olivat ottaneet useammankin santsikierroksen, mutta hän tiesi myös, että muutamat hänen omista maanmiehistään eivät olleet niin persoja hovin antimille, etenkään hänen isänsä. Ja tällä oli muutoinkin aina tuntunut olevan kuudes aisti hänen tekemisiinsä ja liikkeisiinsä, mikä sai Thereminin pidättämään tietämättään jopa hengitystään tuon kyseisen huoneiston oven ohittaessaan.
Mutta ennen kuin mies huomasikaan, oli hän jo astunut pois tuolta haudanhiljaisesta käytävästä, ja käveli nyt vapaammin, omaa varjoaan seuraten, pitkin kuunvalossa kylpevää, pienen aulantapaisen seinustaa. Miten kaikkialla saattoikaan olla näin hiljaista! Theremin ei olisi ikinä uskonut palatsin yöelämää näin hiljaiseksi, ei ennen kuin nyt. Tämä uusi kokemus, tunne, ahdistavasta palatsista melkein lumosi tähän tottumattoman, ja siksi nuori lordi havahtuikin tilanteeseen vasta viimeisillä hetkillä.

Nopeasti katosi täysikuun loisteesta musta varjo, hypähti lähes äänettömästi suuren pylväikön taa. Theremin soimasi itseään mielessään kilpaa yllättäen jyskyttävän sydämensä kanssa, miten typerä hän olikaan, ja miltei jäänyt kiinni! Jostain käytävältä oli kuulunut selviä juoksuaskeleita, eikä pelkästään yhdet, vaan peräti kahdet, ja hän oli huomannut ne vasta aivan viimehetkellä ennen kuin nämä tulijat olisivat nähneet hänet.
Nojaten ohimoaan viileään marmoripylvääseen ja rauhoittaen mieltään Theremin jäi odottamaan tuskastuttavan hitaiksi himmenneitä askelia, jotka lähestyivät yhtäkaikki kiivaina, jossain näkymättömissä. Mikään ei kuitenkaan onneksi viitannut siihen, että hänet olisi huomattu, ja asia varmistui tovin kuluttua, öiselle retkelle lähteneen nuorenparin tanssahdellessa niin nopeasti kuin vain suinkin uskalsivat hänen ohitseen, kädet suun edessä tukahduttamassa naurahduksia, kaikki huomio toisissaan.

Theremin varoi tuhahtamasta ääneen, sikäli kun asia hänelle kuului, olisi hänen pitänyt arvata, että tuon Lothringeniläisen tytön huonovointisuus oli ollut vain leikkiä ja näytelmää illanistujaisissa, eikä tuo poikakaan ollut täysin uusi näky. Vaan käyttäytymisensä oli varsin naurettavaa, miten noin toisiaan tutkailevat ihmiset kuvittelivat pääsevänsä yhtään mihinkään kenenkään huomaamatta, kun katseensa ei vahtinut varjoja tai ovia. Onneksi sentään tajusivat tukkia suunsa meteliltä..
Yhtäkkiä nuori lordi havahtui ajatuksissaan, vastustaen tiukasti halua manata ja nauraa itselleen samaan aikaan. Ehhei, hänen ei tosiaan koskaan pitäisi edes yrittää luoda ajatuksiaan ihmissuhteisiin, varsinkaan kun ei ollut hänestä itsestään kyse. Kuinkahan kauan hänkin oli seissyt tässä pylvään takana, aulan ammottaessa jälleen tyhjänä..

Nyt verkkaisemmin Theremin astui pois piilostaan, eikä hänen tarvinnut otta montaakaan askelta, kun hän jo huomasi yhden hieman vaatimattomamman uloskäynnin, joka saattoi olla palvelijoillekin tarkoitettu. Nopeasti varjoissa miltei musta katse pälysi ympäristöä, ja todeten sen edelleen autioksi kalpea käsi kohottautui tummalle kahvalle, työntäen oven auki.
Valkea kuunloiste välkehti sisään kilvan raikkaan yöilman kanssa, joka pehmeänä tuulahduksena muistutti nuorelle lordille, että tämä oli unohtanut sitoa tavallista pidemmät hiuksensa ennen lähtöä. Theremin kuittasi tämän huomautuksen pienellä hymyllä yön vapaudelle, sitä rikettä kukaan tuskin huomaisi jos hänet yllätettäisiin tältä vaellukseltaan.
Takaisin alkuun Siirry alas
Frey
Liukas Lordi
Liukas Lordi
Frey

Viestien lukumäärä : 58
Join date : 28.12.2008
Paikkakunta : Korpikuusen kannon alla

Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla Empty
ViestiAihe: Vs: Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla   Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla EmptySu Helmi 01, 2009 5:17 pm

Felix

Astuessaan ulos huoneistosta Felix joutui räpäyttämään silmiään kahdesti, ennen kuin uskoi tulleensa samalle käytävälle, jota hän jo muutamaan kertaan oli astellut vierailunsa aikana. Nyt se kuitenkin oli kuin toisesta maailmasta: kiire ja värit olivat kaikonneet, jättäen jälkeensä hiljaisen hämärän. Seinillä olevat valaisimet loivat himmeää valoaan, saaden muulloin niin räikeät värit sulautumaan pehmeiksi ja turvallisiksi.
Hetken mies ehti vielä kuvitella astelleensa epähuomiossa ulos väärästä ovesta. Mutta ei, sikäli kun hän tiesi, ei huoneistosta johtanut käytäville kuin yksi ainoa ovi. Ja kultaisten silmien tarkastellessa tarkemmin käytävää se tosiaan alkoi näyttää tutulta, ja kuitenkin samaan aikaan niin erilaiselta. Vähän samaan tapaan, kuin sama huone näyttää täysin erilaiselta peilin kautta katsottuna, kun kaikki onkin yllättäen siirtynyt päinvastaiselle puolelle.

Yksi yhä palavista valaisimista oli vain muutaman askeleen päässä Felixin oikealla puolella.
Hän vilkaisi sitä kertaalleen, astuen sitten uteliaana lähemmäs. Askelten kaiku sai markiisin pojan hätkähtämään hieman, siihen ei ollut kiinnittänyt huomiota silloin, kun monet muut kanssa-askeleet olivat lähettäneet kaikunsa matkaan seinistä. Nyt hiljaisuudessa kevyetkään askeleet eivät kuitenkaan jääneet huomiotta, jos niiden askeltaja sattui astumaan pehmentävän maton ulkopuolelle.
Varmistuttuaan siitä, että kyseiset askeleet todella kuuluivat hänelle itselleen eivätkä varjoissa piileskelevälle uhalle Felix saavutti lopulta seinällä olevan himmeän valaisimen. Se veti häntä puoleensa kuin liekki yöperhosta, syystä jota mies ei itsekään ymmärtänyt. Valosta huumaantuneena hän kohotti toisen vaaleista käsistään, koskettaen lampun pintaa.
Sen kuumuus sai hänet hätkähtämään. Vaikka olisihan se pitänyt pystyä jo päättelemään: jos valaisin pidettiin päällä koko yön, kuumenisi sitä suojaava varjostinkin.
Kuka tahansahan sen olisi tajunnut koskettamattakin...

Kihelmöivä tunne sormenpäässä sai Felixin havahtumaan ajatuksistaan. Ei hän ollut jättänyt mukavaa sohvaansa vain ihastellakseen yksinkertaista valaisinta: hänen alkuperäinen tarkoituksensa oli ollut löytää salaperäisesti kadonnut serkku!
Miltei harmistuneena mies katsahti ympärilleen autiossa käytävässä. Unohtumalla omiin maailmoihinsa hän oli antanut etumatkaa Thereminille. Palatsin sokkeloisilla käytävillä, jotka olivat kaikkea muuta kuin tutut Felixille, jo parinkin minuutin johto saattaisi lopulta koitua etsintäretken kohtaloksi.
Suoraan sanoen hän ei nytkään voinut olla aivan varma siitä, mihin suuntaan serkku oli pyrkinyt. Tämän tuntien suunta kuitenkin todennäköisesti oli ulospäin, pois aatelisten asuttamien huoneistojen läheisyydestä.
Samaan suuntaan päätti Felixkin lähteä - tai ainakin yritti. Jos palatsissa suunnistaminen jo päivisinkin tuotti hänelle ongelmia, ei yön tuoma uusi tunnelma tuonut lainkaan helpotusta tähän ongelmaan.
Normaalia itseluottamustaan täynnä hän kuitenkin jatkoi matkaansa siihen suuntaan, jonka oletti vievän poispäin aatelisten asuintiloista.

Koko matkan aikana Felix törmäsi ainoastaan kahteen ihmiseen: rakastavaisiin, jotka kikatellen kiiruhtivat salaiseen paikkaansa. Välttyäkseen kiusalliselta tilanteelta Felix ehti onneksi pujahtaa seinäsyvennyksen tarjoamaan varjoon, eivätkä kaksi täysin toisilleen omistautunutta olentoa kiinnittäneet häneen huomiota. Hengitystään pidätellen nuori lordi kuunteli askelten kaikkoamista, kunnes viimeinen tirskahdus katosi kulman taakse.
Pitäisi muistuttaa Thereminiä, että jos hän ikinä alkaisi käyttäytyä tuolla tavoin, tämä saisi aivan vapaasti iskeä hänet tainnoksiin lähimpään lumihankeen - sikäli jos hänelle koskaan tarjoutuisi edes mahdollisuutta vastaavaan käytökseen. Tämän ajatuksen luonnolliseksi jatkumoksi yritti nousta epämiellyttävä mielikuva, jossa miehen roolin korvasikin hänen pian rengastettu serkkunsa, mutta oman hyväntuulisuutensa vuoksi Felix karkotti nopeasti moisen kuvan mielestään.
Ei toisinaan jopa liiankin vakava Theremin sortuisi moiseen, ei edes rakastuneena.

Kovin pitkään Felix ei malttanut pysytellä piilossaan. Yhdellä nopealla harppauksella esille astuttuaan mies jatkoi matkaansa, valitettavasti samaan suuntaan jonne kaksikko vain hetkeä aikaisemmin oli kadonnut. Sille ei kuitenkaan voinut mitään, ja ellei nuori pari ollut päättänyt jäädä julistamaan rakkauttaan keskelle käytävää, nämä olisivat jo varmasti ehtineet seuraavankin kerroksen käytävän läpi.

Laskeuduttuaan kerrosta alemmas Felix sai riemukseen todeta, että mitä ilmeisimmin rakastavaiset olivatkin toimineet hänelle hyödyllisellä tavalla. Jalkojensa kohdatessa lattian portaiden alapuolella kultaiset silmät nimittäin poimivat tutun hahmon, joka luikahti pimeyden suojista takaisin valoon. Nopeasti varjot kietoivat tämän takaisin hellään syleilyynsä, mutta tämä nopea vilkaisu oli riittänyt. Theremin oli toiminut samalla tavoin kuin Felix itse kerrosta ylempänä, ja se oli koitunut hänen yksinäisyytensä kohtaloksi.
Lähes pirullisen virnistyksen kohotessa huulilleen Felix lähti hiipimään käytävää myöten. Moni ei olisi uskonut, kuinka äänettömästi tavallisesti kovin kömpelö ja meluisa olento nyt liikkui, aivan kuin hänen toteemieläimensä ketun henki olisi hetkeksi ottanut vallan.

Viimeisten metrien aikana Felix ei uskaltanut edes hengittää.
Hän lähestyi askel kerrallaan, kunnes viimein oli aivan serkkunsa selän takana. Siinä missä hän tavallisesti olisi jo loikannut tämän niskaan, tyytyi hän nyt vain kurottamaan toista kättään, painaen valkean etusormensa serkun lapaluiden väliin.
"Kuolit."
Takaisin alkuun Siirry alas
Sindacol
Maukas Markiisi
Maukas Markiisi
Sindacol

Viestien lukumäärä : 139
Join date : 28.12.2008
Paikkakunta : Siellä minne varpuset putoavat

Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla Empty
ViestiAihe: Vs: Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla   Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla EmptyTi Helmi 03, 2009 10:44 pm

Íorin nuori lordi lumoutui tahtomattaankin hetkestä, miten yön raikkaan kostea tuulahdus heilutteli vapaita hiuksiaan, kutitteli ohimoilla ja niskassa, kauniin kuutamon valaistessa ympäristön loistamaan sen kaikessa tummuudessakin. Puoliksi avonaisesta ovesta näkyvä maisema oli kertakaikkiaan pysäyttävä; Mustat pensaat ja istutukset olivat saaneet värittömiä, harmaita vivahteita sekä hohtavan valkean reunuksen, ja samalla kun maisema olisi vaatinut kaikessa pimeydessään loistavan hämäränäön, suoraan miehen kasvoihin paistava kuutamo häikäisi niin tehokkaasti, että tämän täytyi sulkea silmänsä kaikelta tältä sekavuudelta välttääkseen silmissä jyskyttävän päänsäryn.
Mutta tämähän sopikin Thereminille, sillä heti kun hän oli sulkenut silmänsä, palatsi katosi hänen ympäriltään, ja vaikka pieni järjen ääni hänen päässään varoitti jäämästä oviaukkoon kaiken kansan nähtäville keskellä yötä, tämä syrjäytti mokoman pihinän määrätietoisesti, hengittäen hitaasti keuhkonsa täyteen tuota pehmeää pimeyttä. Miten ihmeessä hän pärjäsi kaiken tämän vapaudentunteen tietäessään kuuden kiviseinämän vankina?

Pieni, kalpea hymy nousi lordin ohuille huulille tämän rentoutuessa vaivihkaisen matkansa päätteeksi. Jos tämä heikko tuulahdus tuntui näin hyvältä, miltäköhän meri-ilma tuntuisi?
Näihin aatoksiin Theremin jätti mielensä, oman maailmansa, ja silmänsä raukeasti avaten palasi tähän kummalliseen ja vieraaseen maahan. Ja jos Theremin oli kuvitellut, että tämä maailma ei voisi yhtään vieraammaksi muuttua, hän oli pahasti väärässä, minkä hän totesi pian itsekin. Sillä pian hän jo tunsi omituisen kihelmöinnin selässään, mutta hän ei ehtinyt edes reagoida, kun kalpean miehen verenkierron seisauttava kosketus ehti hänen selkäänsä, hiljaisuutta halkovan metelin vihloessa korviaan. Ja olkoonkin, että tuo meteli oli vain yksi sana, kenties ystävällinenkin, mutta ehdottomasti aivan liian tuttu, ehti mies sävähtää puoli metriä eteenpäin suoraan kohti tuota eteerisen epämääräistä maisemaa ennen kuin kääntyi ympäri.

"Felix!" Theremin sihahti puoliksi kenties järkyttyneenä, hetken verran vihaisena, suoraan punapäisen serkkunsa kasvoille. Kalpeat huulet aavistuksen raollaan kuin sanattomana, kasvot kuvastaen pientä järkytystä ja yllättyneisyyttä hän katsoi Felixiä, antaen tumman, yössä miltei mustan katseensa vaeltaa pitkin tämän olemusta varmistaakseen, että mies tosiaan oli tuo äsken vielä niin tyytyväisesti tyynypesässään uinunut serkkupoika. Ei kuitenkaan ehtinyt kulua kuin muutama sekunti, ja Theremin oli jälleen itsensä herra, joskin tämä ei ollut kovin otettu tästä ilmiöstä.
Tummatukkainen mies halusi saarnata tuolle punapäälle, eikö tämä tosiaan ollut vieläkään keksinyt parempia lähestymistapoja kuin hengiltä säikäyttäminen? Aivan liian nopeasti Theremin tiedosti sydämensä luvattoman hakkeen rinnassaan, ja päätti jättää saarnat myöhemmäksi, ei serkku kuitenkaan niitä nyt uskoisi, haudaten kasvonsa käsiinsä huokauksen, ja pian äänettömän manailun säestämänä. Miten, miten hän oli päästänyt isensä yllättymään peräti kaksi kertaa alle viikon sisällä, ja molemmilla kerroilla vielä tuon tohelon ansiosta?! Tämä ei voinut olla enää totta, ehei, joku siivooja oli kuitenkin kampannut hänet ja nyt hän makasi kuunloisteessa palatsin pihamaalla, taju kankaalla.

Epämiellyttävä, nyt jo tasoittuva sydämensyke ei kuitenkaan kaikessa kivuliaisuudessaan voinut kuulua tähän harhaan. Eikä hänen alitajuntansa sentään näin julma voinut olla.
"Älä vain sano, päätit siis seurata minua taas?"
Theremin nosti tilanteesta turran katseensa takaisin serkkuunsa, kohottaen epämääräisesti kättään kuin vaientaakseen mahdolliset vastaväitteet tämän suunnalta. Ilmeisesti hän oli ollut huolimattomampi kuin oli luullutkaan, ja herättänyt Felixin lähtiessään. Alistunut tuhahdus karkasi miehen huulilta ennen kuin tämä sitä ehti estää. Hän oli niin tyhmä, tyhmä! Hovielämä oli päässyt sekoittamaan hänen ajatuksensa pahemmin kuin hän oli kuvitellutkaan.

Hämärästi Theremin huomasi laskea kätensä, ja katsahdettuaan nopeasti taivaita tämä loi serkkuunsa hieman epäilevän katseen.
"Mitä sinä täällä teet?"
Sanat valuivat omituisen tottuneesti miehen huulilta, ja ennen kuin hän ehti estää, oli hänen toinen suupielensä huomannut hänen omaksi harmikseen tämän hetken toiston ennen häntä, vaikka tällä kertaa hän oli onneksi selvinnyt naarmuitta tästä yllättävästä kohtaamisesta.
Ainakin toistaiseksi, Theremin lisäsi toteamuksensa päätteeksi, astuen näin vaistonomaisesti tukevammin laatoitetulla hiekkapolulla, kuolettaen hymyn huuliltaan välittömästi, yrittäen sitten muodostaa kasvoilleen hieman ystävällisempää, silti kysyvää katsetta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Frey
Liukas Lordi
Liukas Lordi
Frey

Viestien lukumäärä : 58
Join date : 28.12.2008
Paikkakunta : Korpikuusen kannon alla

Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla Empty
ViestiAihe: Vs: Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla   Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla EmptyPe Helmi 06, 2009 8:12 pm

Felix

Pienen hetken ajaksi kapeille huulille nousi virnistys, jonka pihalta loistava kalpea kuunvalo sai näyttämään lähes pirullisen tyytyväiseltä. Hymy katosi kuitenkin nopeasti, antaen näin tilaa mutristuneille huulille. Pisamaisille kasvoille levisi tyytymätön, toruva ilme Felixin odottaessa, että Theremin kääntyisi hänen puoleensa.
Huulet kävivät hetken hurjaa taistelua siitä, pysyäkö supussa vai levitäkö uuteen, tällä kertaa iloiseen virnistykseen. Lopulta ne päätyivät jonkinlaiseen kompromissiin, saaden oikean suupielen kohoamaan posken kuopan paljastavaan, vinoon hymyyn. Se ei ollut liian iloinen ja innokas, muttei kuitenkaan aivan niin loukkaantuneen oloinen kuin Felix itse olisi halunnut.
"Minäpä se, kukapa muukaan..."

Pehmeä naurahdus karkasi lopulta ilmoille, rikkoen viimeisenkin loukkaantuneisuuden rippeen punahiuksisen lordin olemuksesta. Serkkuparka näytti niin järkyttyneeltä, ei sitä voinut katsoa vakavalla naamalla.
"Olet kuin aaveen nähnyt. Mitä kummaa on tapahtunut, ovatko aistisi heikenneet näin lyhyessä ajassa?"
Totta puhuakseen Felixin oli myönnettävä, että pienen hetken huono omatunto pyrki soimaamaan häntä tästä nopeasta yllätyksestä. Mistä sitä tiesi, vaikka serkun sydän olisi helteessä heikentynyt, ja tällaisen pelästymisen seurauksena pysähtynyt lopullisesti!
Ei, hän ei halunnut edes ajatella moista tapahtumaa.
Sitä paitsi, kuten hän omaatuntoaan rauhoitteli, Theremin oli täysin ansainnut pienen säikähdyksensä. Olihan mies kuitenkin hylännyt hänet yksin vieraaseen huoneistoon, sanomatta sanaakaan siitä että lähti. Johan hän itse oli ehtinyt pelätä, että tämä oli päättänyt lähteä takaisin Íoriin, jättäen hänet tänne etelän auringon armoille.
Aivan oikeutettu teko siis, myönsi omatuntokin lopulta, jatkaen tyytyväisenä uniaan mielen perukoilla. Toivottavasti sitä ei aivan heti uudelleen häirittäisi.

Huulet mutristuivat uudemman kerran serkun kysymyksen seurauksena.
"Tietenkin minä seurasin sinua!" Felix parahti, heilauttaen molempia käsiään laajassa kaaressa. Oli lähellä, ettei hän tällä liikkeellään onnistunut pudottamaan oven pieleen, koristeellisen pilarin päälle nostettua vaasia.
Ei sillä, että se olisi kovin suuri menetys ollut: vaasi oli kaikessa prameudessaan oikeastaan melko ruma. Sinikultaista koukerotaustaa vasten oli maalattu mustalla kolme lihaksikasta hevosta. Tai hevosia ne todennäköisesti esittivät: kulmikkaiksi kuvatuista eläimistä ei aivan varmasti voinut mennä vannomaan. Vaasin toinen puoli, jos Felix olisi voinut sen nähdä, oli puolestaan koristellut aivan yhtä kulmikkailla mieshahmoilla.

Seuraava kysymys sai aikaan turhautuneen puuskahduksen. Felix siirsi toisen käden otsalleen, aivan kuin olisi ollut lapsien torumiseen valmistautuva epätoivoinen äiti.
"Mitäs luulisit minun täällä tekevän?"
Yllättäen pisamien koristamille kasvoille kohosi syyttävä ilme.
"Kuinka oikein hiivit sillä tavalla, ilman minkäänlaista ilmoitusta, ulos? Minä ehdin jo huolestua, että olit lähtenyt kokonaan!"'
Kädet sujahtivat vihaiseen puuskaan, kultaisten silmien mulkoillessa Thereminiä niin syyttävinä kuin ikinä suinkin pystyivät. Ilme oli kovasti samanlainen, kuin koiranpennulla, jonka ruoka oli viety kesken syömisen kuonon edestä.
"Olisi ollut kohteliasta edes ilmoittaa. Tiedätkö sinä, millaista on herätä tyhjästä huoneistosta vailla minkäänlaista käsitystä siitä, missä toinen henkilö on?"

Niin hyvin kuin Felix pyrkikin näyttämään loukkaantumisensa, ei hän voinut hillitä uteliaisuuttaan kovinkaan pitkään. Silmät hakeutuivat kuin itsestään serkun takana aukeavalle pihamaalle, tutkien kaikkea, minkä hopeinen kuunvalo suostui varjoista sulauttamaan esiin.
"Minne sinä olet menossa?"
Kysymys luikahti esille kuin varkain, ilman että mies ehti harkita.

Se siitä mielenosoittamisesta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Sindacol
Maukas Markiisi
Maukas Markiisi
Sindacol

Viestien lukumäärä : 139
Join date : 28.12.2008
Paikkakunta : Siellä minne varpuset putoavat

Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla Empty
ViestiAihe: Vs: Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla   Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla EmptyKe Helmi 18, 2009 2:44 am

Tällaistako olisi omistaa veli?
Sama kysymys oli vaivannut Thereminin ajatuksia aina siitä hetkestä lähtien, kun hänet oli pienenä tutustutettu ikäiseensä serkkuun, punapäiseen Felixiin, joka sittemmin oli käynyt heillä useasti vierailemassa, yksin tai isänsä kanssa, päiväseltään tai muutamia öitä kerrallaan. Tietysti hänen oli ensin täytynyt oivaltaa sanan 'veli' merkitys ja sisimmäinen tarkoitus, sekä se tosiasia, että hän oli perheensä ainoa poika, ainoa lapsi. Jokatapauksessa viisivuotiaaksi asti rauhassa ja hienoisessa yksinäisyydessä varttuneen, nuoren Thereminin elämä ei ollut enää koskaan samanlaista, sillä yhtäkkiä hän oli saanut puna-oranssisen varjon, joka ei pelkästään pitänyt omituista meteliä, myös tuntui vetävän pieniä onnettomuuksia puoleensa. Felix kävi niin usein heillä kylässä, että hiljaiset illat heidän suuressa kartanossaan olivat melkein harvinaisia, ja niistä ajoista lähtien hän ei ollut pystynyt tekemään paljoakaan ilman ikuisesti aurinkoisen serkkunsa läsnäoloa, puuttumista asiaan. Ja valitettavan usein myös kyseessä olevan asian tuhoamista tai ainakin sen kevyttä pahoinpitelyä.
Thereminillä ei siis ollut minkäänlaista käsitystä siitä, minkälaista olisi olla veli jollekulle, minkälaista olisi omistaa veli, iso tai pieni, tai sitten peräti samanikäinen. Mutta sen mitä hänen lähes pettämätön järkensä kertoi, nämä ajat Felixin kanssa.. Ne sivusivat todella likeltä sitä.

Mutta miten kaikilla asioilla olikin tapana muuttua ajan myötä, mutta juuri tämän asian piti säilyä muuttumattomana?
"Olin.. ajatuksissani.." Hän mutisi ikuiselle rauhanhäiritsijälleen, pystymättä kuitenkaan pitämään suuttumusta sanojensa takana. Sen tilalla oli hienoinen vaivaantuneisuus, kenties jopa pienen pieni häpeä. Miten monta kertaa se oli ollut juuri hänen vaistonsa, hänen järkensä ja nopea tilannetajunsa, mikä oli pelastanut heidät Íorin pedoilta ja petolliselta luonnolta? Ja nyt se kaikki oli pettänyt Thereminin jo kahdesti, peräti saman viikon sisään, saman henkilön kohdalla.
Oliko hän siis tulossa kipeäksi, vai oliko se pelkästään kuumuuden aiheuttamaa, yleistä sekavuutta, vai ,-vielä mahdottomampaa-, Felixin kehittynyt oveluus? Jokatapauksessa serkun huomiot kirpaisivat Thereminiä enemmän kuin tämä luultavasti arvasikaan, mutta varmasti enemmän kuin hän antoi kasvoillaan tai sanoissaan ilmi.

Mutta nyt jo tyynempänä nuori lordi seurasi serkkunsa melodramaattista elehdintää, ja hetken tämä ehti pelätä läheisen vaasin vuoksi, mutta huomatessaan sen ulkomuodon, antoi asian olla. Sen taideteoksen tuhoutuminen olisi luultavasti vain palvelus yhteiskunnalle. Ihme kyllä, tällä kertaa Felix ei saanut uutta uhria kontolleen, ja vaasi pysyi jalustallaan.
Felixin parahdus sai kuitenkin melkein Thereminin kootun tyyneyden huojumaan, ja tämä kurtisti tummia kulmiaan hieman; Aivan kuin hänen seuraaminen olisi Felixin tehtävä ja velvollisuus! Hän oli kuitenkin jo aikuinen mies, eikä näinollen tarvinnut jatkuvaa holhousta, tai Felixin tapauksessa, holhottavaa.
Tuhahdus oli jo karkaamassa tummatukkaisen lordin kalpeilta huulilta, kun Felix jatkoi esitystään, ja aloitti syytöksensä. Vai, pystyikö sitä nyt syytökseksi kutsumaan, sillä serkkupojan kooste viimehetkien ajatuksistaan oli kirkkaassa vastarinnassa Thereminin järkipitoiselle ja käytännönläheiselle ajattelutavalle ja toimintatavoille, jälleen kerran. Hymy uhkasi hiipiä hänen huulilleen jälleen, mutta tämä esti sen nostamalla kätensä ristiin rinnalleen, joskaan kulmiaan hän ei saanut pidettyä kenties ankarahkossakin kurtussa.
"Felix, sinun ei tarvitse seurata minua kaikkialle, lähdin vain haukkaamaan hetkeksi happea, siinä kaikki", Theremin puuskahti, mutta jatkoi samaan hengenvetoon:
"Ja, hyvä on, en ilmoittanut sinulle, sillä sinä olit nukkumassa! Mutta jos olisit uhrannut kiireiselle lähdöllesi kymmenen sekunttia enemmän aikaa, olisit huomannut, että melkein kaikki tavarani ovat edelleen paikoillaan, miksi lähtisin viikon mittaiselle kotimatkalle ilman niitä?"

Tovin Theremin katsoi tummilla silmillään Felixin kultaisia, katse aavistuksen toruvana, mutta sisimmässään hän oli kuitenkin jo luopumassa koko väittelyn taistosta. Hänestä oli joskus jopa hieman kurjaa, että hän päästi itsensä torumaan serkkuaan, joka kuitenkin aina tarkoitti vain hyvää, vaikka sitten jättäisikin asioiden tarkemman pohdiskelun taka-alalle. Ja lisäksi Felix tuskin jaksaisi kiinnostuakaan hänelle saarnaamisesta kovinkaan kauaa enää, ja kuten hänellä oli tästä serkkupojan ominaisuudesta kokemusta viidentoista vuoden ajalta, se ilmestyi esiin jälleen, tällä kertaa uuden kysymyksen muodossa.

Hetken tummahiuksinen lordi melkein pohti, josko valehtelisi, sanoisi vain tulleensa hieman jaloittelemaan ja tosiaan vain haukkaamaan happea, ja näin he voisivat palata takaisin sisälle ja jatkaa rauhaisia uniaan. Mutta juuri silloin kavala tuuli kävi hänen kasvoilleen, heilauttaen auki unohtuneita, yössä miltei mustia sortuviaan, hyväillen viileän raikkaalla olemuksellaan kutsuvasti palatsin ilmasta kyllästyneitä kasvojaan. Eikä kirkkaasti paistava täysikuukaan helpottanut asiaa lainkaan.
Melkein alistuvasti Thereminin kädet laskeutuivat rinnalta, huulilta karkasi pieni huokaus, katse siirtyi merelle, joka ei palatsin puutarhan korkeiden puiden ja pensaiden takia näkynyt lainkaan. Ei, hän tulisi nyt vain hulluksi, jos menisi sisään, ainakaan hän ei saisi unta. Ja miksi sitä mennä valehtelemaan, ainahan oli se mahdollisuus, että Felix ilmoittaisi kohteen olevan liian tylsä ja liian kaukana tähän vuorokaudenaikaan.
"Merta katsomaan."
Vaikka Thereminin puheenvuoro oli lyhyt, hän ehti jo sen aikana todeta varsin selvästi sen, että mahdollisuus Felixin perääntymisestä olisi lähes olematon, milloin tämä muka olisi jäänyt pois vastenmielisimmältäkään reissulta pelkästään unentarpeen tai matkan pituuden vuoksi?
Ei koskaan, kuten muunmuassa nyt saattoi huomata; Se ei ollut ollut Theremin, kuka oli pyytänyt Felixiä mukaan Adrasteijaan, vaan tämä oli lähtenyt matkaan omin päätöksin.

Niin päätään pudistellen Theremin vilkaisi vielä kerran serkkuaan, ennen kuin naurahti lannistuneesti, ja kääntyi ympäri, lähtien kulkemaan pitkin polkua, antaen sanojensa jäädä jälkeensä:
"Tule sitten."
Takaisin alkuun Siirry alas
Frey
Liukas Lordi
Liukas Lordi
Frey

Viestien lukumäärä : 58
Join date : 28.12.2008
Paikkakunta : Korpikuusen kannon alla

Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla Empty
ViestiAihe: Vs: Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla   Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla EmptyTo Helmi 26, 2009 5:14 pm

Felix


"Aha... Ajatuksissasi..."
Felix räpäytti pari kertaa silmiään hämmentyneenä, aivan kuin joku olisi napsauttanut sormiaan suoraan hänen nenänsä edessä. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun hän kuuli nuo sanat, päinvastoin. Juuri sanojen tuttuus sai hänet hetkeksi hölmistymään, sillä ne tuntuivat sopimattomilta tässä vieraassa ympäristössä, jossa taidokkaasti veistetyt pylväät olivat korvanneet Íorin jylhärunkoiset havupuut ja pehmeä matto jäisen veden.
'Olin ajatuksissani'. Tämä sanayhdistelmä oli Felixille vähintään yhtä tuttu, kuin sanat 'mitä ihmettä sinä teet'. Tuon tuosta joku oli livauttanut ne huuliltaan, aina siitä lähtien, kun pieni Felix oli lausunut ensimmäisen sanansa. 'Olin ajatuksissani.' Sitä toistivat niin Theremin kuin perheenjäsenetkin, perusteluna joka kerta kun he eivät olleet kuunnelleet vähintään vartin kestänyttä monologia, jonka kuluessa nuori lordi oli ehtinyt vuodattaa sydämeltään uusimmat vääryydet tai hämmennyksen aiheet.
Mutta ei Felix oikeastaan siitä koskaan välittänyt, aloitti vaan tarinansa alusta, toivoen, että keskustelukumppani - tai tässä tapauksessa kuuntelukumppani - jaksaisi kuunnella tällä kertaa loppuun saakka.

Lopulta Felix pudisti päätään haihduttaakseen hämmennyksen yltään. Samalla hän pani merkille serkun kurtistuneet kulmat ja rinnalle ristiin nousseet kädet. Pienen hetken tämän olemuksessa oli jotakin samaa, kuin hänen omassa isässään silloin, kun hän oli toiminut tämän tahdon vastaisesti. Tunne kesti vain hetken, unohtuen yhtä nopeasti kuin se oli selkärankaa myöten kivunnutkin.
Pisamien koristamille kasvoille nousi hieman nolostunut ilme, veren pakkautuessa korviin. Tuon sama veri sai tavallisesti niin kalpean ihon punertumaan pisamien alta. Tokihan olisi ollut järkevää tarkistaa, olivatko serkun tavarat paikoillaan, ennen kuin olisi rynnännyt käytävään. Sehän olisi tietenkin ollut mitä loogisin teko, niin olisi kuka tahansa järkevä ihminen toiminut!
Samaan aikaan toinen mielen hiljaisista äänistä asettui puolustuskannalle. Mitä sitten, vaikka tavarat olisivat olleet paikoillaan? Vaikkei serkku olisikaan lähtenyt lopullisesti, olisi tämä saattanut lähteä harhailemaan omillaan, kenties unissaan, ja mitä silloin olisikaan saattanut tapahtua...

Kultaiset silmät paloivat uhmakkaina, kun Felix kohotti katseensa lattiasta, jonne se oli hetkeksi laskeutunut, kohdatakseen serkkunsa katseen.
"Hyvä, ehkä oli liioittelua kuvitella, että olit lähtenyt takaisin kotiin. Mutta mistä minä saatoin tietää, ettet ollut lähtenyt harhailemaan pitkin käytäviä kuumehoureissasi, mitä?!"
Ellei tuntenut serkusten menneisyyttä, olisi tuo huomautus saattanut tuntua täysin irralliselta. Mutta Felixille sillä oli suurempi merkitys, se oli yksi niistä möröistä, jotka hänen mieltään kalvoivat silloin, kun hän jäi yksin.
Kymmenisen vuotta sitten oli heidän kartanoonsa saapunut sana, että Theremin, vakavasti sairastuneena, oli kadonnut. Jos Felix olisi nyt sulkenut silmänsä, olisi hän helposti pystynyt palaamaan tuohon hetkeen, aivan kuin olisikin jälleen palatsin sijaan kotonaan, kymmenkesäisenä nulikkana. Hän olisi kuullut korvissaan takin kahahdukset, ja isän vihaiset käskyt, kun tämä oli käskenyt satuloimaan kolme hevosta. Kaikki olivat kuvitelleet Felixin olevan liian nuori ymmärtämään kunnolla, mutta he olivat olleet väärässä. Nytkin, silmät auki ja täysin hereillä, hän saattoi jälleen tuntea kuinka pelko kouraisi vatsaa kylmänä...

Tavalliseen mutkattomaan tapaansa Felix siirtyi tunnetilasta toiseen. Hetkessä tuo kalseus oli kadonnut, korvautuen silkalla uteliaisuudella. Kultaiset silmät tutkivat pihaa, seuraten, kuinka jokin yölintu laskeutui hetkeksi kuunvaloon, hypähdellen mustana paikoillaan. Kauaa laulaja ei paikallaan viihtynyt, vaan pyrähti jälleen siivilleen, jatkaen matkaansa. Viimeiseksi hyvästiksi se päästi nokastaan purkautumaan terävän, surumielisen sävelmän.

Merelle. Sana sai Felixin valpastumaan, ja kääntämään katseensa jälleen serkkuaan kohti.
"Merelle!?" Hänen äänensä värähti innostuksesta. Hän oli nähnyt meren saapuessaan kaupunkiin, mutta oli ollut liian kiireinen pysähtyäkseen ihailemaan sen kimaltelevaa pintaa. Mutta nyt hän saisi nähdä sen, läheltä, ja kuunvalossa. Enää mikään mahti maailmassa ei saisi häntä perääntymään!
Yhä innoissaan hän kiiruhti serkkunsa perään, kiihdyttäen askeleitaan niin että pääsi askeltamaan tämän vierelle.
"Onko sinne pitkältikin? Osaatko reitin? Oletko varma ettemme eksy kaduilla?"
Ja viimeisenä, mutta kaikkein tärkeimpänä: "Kuinka saatoit suunnitella meneväsi merenrantaan ilman minua?"
Takaisin alkuun Siirry alas
Sindacol
Maukas Markiisi
Maukas Markiisi
Sindacol

Viestien lukumäärä : 139
Join date : 28.12.2008
Paikkakunta : Siellä minne varpuset putoavat

Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla Empty
ViestiAihe: Vs: Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla   Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla EmptySu Maalis 29, 2009 3:27 pm

Vaikka ilmapiiri oli jossain määrin ahdistava, kenties kiusallinenkin, ei Theremin voinut pitää moittivan viittaa kauaa harteillaan, niin sympaattista serkun kasvojen värinvaihdos oli. Se myös kieli siitä, että Felix kävi jälleen jonkinnäköistä sisäistä kamppailua jälleen ajatustensa kanssa.
Tai ehkä sana kamppailu ei ollut oikea sana, kyseessä oli Thereminin analyysin ja kokemusten perusteella jonkinmoinen aiheen tarkastelu. Montaa kertaa hän ei ollut kehdannut kysyä tällaisista pidemmistä, hiljaisista hetkistä serkultaan, viimeksi ollessaan hieman yli kymmenen vuoden. Felix oli hämmennyksissään istahtanut suoraan lattialle, keskelle kirjaston kivistä lattiaa ja Theremin oli seurannut perässä. Hän saattoi yhä muistaa, kuinka hiljaisuus oli vain pitkittynyt ja pitkittynyt, serkkupojan katse oli vaeltanut pientä kehää lattiassa ja ilmeensä oli kerta kaikkiaan mietteliäs, kenties mietteliäämpi kuin ikinä sitä ennen tai sen jälkeen. Kunnes viimein tämä oli katsonut häntä, sanonut kääntelevänsä asioita mielessään, ja jatkanut leikkiä josta he olivat jääneet jälkeen, kuin mitään keskeytystä ei olisi koskaan tapahtunutkaan..

Hymy meinasi yhä nousta Thereminin huulille muistellessaan Felixin sanavalintaa, joka toisaalta oli varsin ymmärrettävää kymmenkesäiselle. Hän oli kuullut monien ihmisten puhuvan serkun selän takana, ajatelleen tästä vaikka mitä, viitaten turhan usein tämän joskus hieman tahdittomampaan luonteeseen. Ja yhtä monta kertaa hän oli mennyt keskeyttämään mokomat puheet, sikäli jos tilanne sen vain oli sallinut. Olihan Felix tietysti oma persoonansa, mutta tyhmä tämä ei ollut, Theremin tiesi asian paljon paremmin.

Mutta jos mikään hymyntapainenkaan oli ollut nousemassa lordin pimeydessä valkeina loistaville huulille, se kuoli saman tien Felixin sinkautuksen mukana. Thereminin hengähdys jäi kesken, mikä sai hetken epämiellyttävän hapenpuutteen jälkeen seuraavan hengähdyksen tavallista terävämmäksi. Tummat silmät kääntyivät pois punatukkaisesta miehestä, näkemään yhtään mitään.
Eikö tuo lapsuuden kummitus ikinä kadonnut hänen elämästään? Theremin ei tiennyt, kuinka paljon Felix tiesi siitä onnettomuudesta, joka oli hänen äitinsä sanojen mukaan ollut lähellä tuhota heidän pienen perheensä. Hän ei hetkeäkään ollut uskonut, että hänen setänsä olisi kertonut nuorelle pojalleen asiasta, mitä tämä oli lähtenyt sinä eräänä talviaamuyönä tekemään, mutta tietäen tämän tavat, ei ollut epäilystäkään, etteikö mahdollisesti meteliin herännyt Felix olisi saanut asiaa selville.
Ja siitä olikin tullut pysyvä arpi Theremin ajatuksiin, sillä pahinta hänen liiankin selvissä muistikuvissaan ei ollut se tieto, että hän oli yksin eksyneenä tuntemattomaan lumiseen metsään, se, että hän ei luultavasti näkisi äitiä tai isää, Felixiä tai setäänsä tai ylipäänsä ketään enää. Ei edes se, että hän hämärästi oli tajunnut tekonsa lähteä ulos, etsiä paikkaa, jossa ei olisi niin ahdistavaa olla.
Ei, pahinta Thereminille oli se, että hän oli aiheuttanut lähimmäisilleen tuskaa niin pitkäksi aikaa, että oli ihme, jos koko tapaus joskus unohdettaisiin. Ei hän pystynyt palaamaan rakastamiltaan seikkailuiltaan kahta päivää myöhässä näkemättä äitinsä piilotettua, huojentunutta katsetta, kohtaamatta isänsä vain hädin tuskin piilotettua huolehtimista ripustaessaan kohmeisena märkiä ja lumisia vaatteitaan kuivumaan.
Felixin ajatuksia tai muistutuksia Theremin ei halunnut edes vahingossakaan houkutella mieleensä.

Palatessaan ajatuksistaan nuori lordi oli huomannut puristaneensa kätensä entistäkin tiukemmin rinnalleen, sormet ja rystyset valkoisina, tarrautuneina käsivarsiinsa. Määrätietoisesti mies pakotti hengityksensä tasaisemmaksi ja kevyemmäksi, hitaasti hän rentoutti jälleen itsensä kunnes viimein saattoi jo päästää kätensä putoamaan.
Pikaisesti Theremin vielä vilkaisi Felixiä, joka ei enää kiinnittänyt häneen minkään valtakunnan huomiota. Tämä oli ilmeisen lahjakkaasti jälleen siirtynyt asiasta toiseen, jäämättä murehtimaan asiaa sen kummemmin. Taito, jota hän oli kadehtinut aina ajoittain.
Hiljaisuus ei kuitenkaan ollut ikuista, mikä ei tietenkään ollut yllätys kun Felix oli kyseessä. Miehen innostunut huudahdus sopi täydellisesti siihen ilmeeseen, jota Theremin oli melkein pelännyt kuvitelmissaan. Vasta puoli sekuntia myöhemmin mies torui itseään tästä ’pelosta’, sillä ei enempää kuin vähempääkään hän ollut odottanut tältä muunkaanlaista reaktiota.
Eikä hänen tarvinnut kuunnella juoksuaskeliakaan kauaa, kun Felix jo ilmestyi hänen viereensä, kysymysten tulva huulillaan. Thereminin tumma katse viivähti miehessä, eikä hän voinut enää estää pientä naurahdusta karkaamasta.
”Ei, sinne ei pitäisi olla pitkälti, ei, minä en tiedä reittiä ja ei, en ole varma ettemme eksyisi”, mies lateli yhdellä hengenvedolla.
”Ja vielä viimeiseksi, en todellakaan tiedä.”

Palatsin pihalle levitetty hiekka rapisi hiljaa heidän askelluksensa alla. Alkujärkytys alkoi katoilla Thereminin mielestä, ja kohta Felixin lämminhenkinen seura alkoi tuntua pelkästään luonnolliselta hänen vierellään. Miten hän oli tosiaan saattanut edes kuvitella pääsevänsä edes näin pienimuotoiselle vaellukselle ilman serkkuaan, kun hän ei ollut onnistunut niissä pidempimuotoisissakaan enää pariin vuoteen. Paitsi silloin kun hänet oli itsensäkin yllätetty, kuten nyt viimeksi, kun hänen isänsä oli ilmoittanut retkestä Amalthaeaan. Mutta mikä olikaan tämän retken kohtalo Felixin siihen kuuluvuuden kannalta?
Ja oliko se sitten Felixin seurassa palautuneet vaistot vai muuten vain niskassa kihelmöivä tunne, siihen Theremin ei ehtinyt kiinnittää huomiota, kun tämän valkea käsi yhtäkkiä tarttui Felixiä kädestä, ja veti tämän yhtäkkiä pois kuutamon ulottuvilta.

”Odota hetki..” Hän kuiskasi serkkunsa korvaan ja jähmettyi hiljaa paikoilleen.
Vain hetken tummat silmät joutuivat odottamaan liikettä, ja kohta kaksi ilmeisen viralliselta vaikuttavaa vartijaa marssivat rahisevalla pihamaalla rinta rinnan, katseet tiukasti eteenpäin suunnattuina, siis kaukana heistä. Vaistomaisesti Theremin miltei pidätti hengitystään odottaessaan, että tämänkertainen vaara menisi ohi. Pian mies jo rentoutui ja astui varjoista, pitämättä enää kiinni serkustaan.
”Kenties meidän tulisi kiirehtiä hieman, en tiedä kuinka luvallista tämä öinen hiippailu on. Olen kyllä käynyt ratsastamassa pariin kertaan yölläkin, mutta silloin olen poistunut pikaisesti paikalta..”
Thereminin selitys serkulleen muuttui loppua kohden melkein itsekseen pohtimiseksi, ja tämän tajutessaan mies vilkaisi hienoinen pahoittelu katseessaan Felixiä. Hymy kiipesi nyt virallisesti tämän huulille pienen kiinnijäämisen mahdollisuuden jännityksen saattelemana. Hän ei ollut lähtenyt hakemaan seikkailua, mutta eihän tällaista ajatusta sopinut jättää huomioimatta!
”Noh, mennään.”

Hienoisen viittauksen saattelemana Theremin lähti nyt hieman varovaisemmin ja nopeammin etsimään palatsin pihamaalta reittiä vapauteen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla Empty
ViestiAihe: Vs: Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla   Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla Empty

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Kohtalo itkee sateessa, Sattuman käsivarsilla
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Amalthaea's Ascendance :: ON-GAME :: MUU YMPÄRISTÖ :: MUU LÄHIYMPÄRISTÖ :: RANNAT-
Siirry: