Why I am, what I am?

[Jokeri, anteeksi kamalasti otsikko. Ei keksinyt tämä pääsärkyinen-pää mitään muutakaan..]

Aamu oli saapunut kauniine valkoisine säteeinen Andartan ylle. Aurinko paistoi pienestä pilvien lomasta, mutta ei päässyt työntymään esiin. Öiset tummat pilvet olivat kaikonneet, muuttuneet valkoisiksi, yön ukkosilma ei ollut salamoitaan säästellyt! Kasvit notkuivat pienistä pisaroista, pienet linnut pyörähtelivät ympäri saadakseen itsensä kuivaksi. Ihmiset alkoivat kuitenkin heräilemään, elleivät jotkut hermoheikot olleet viettäneet yötänsä sängyn alla piilossa pelokkaina!
Íorin hyväkäytöksinen ja varomaton neiti, ruhtinaan tytär, piti salamoinnista ja ukkosesta. Kaikki upeat luonnonvoimat, jotka taistelivat toisiaan vastaan jatkuvasti tässä pienessä maailmassa. Miksi? Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, Safiandra oli sitä mieltä että se oli kaunista ja vastauksia ei tarvitsisi. Mitäköhän taivaiden tuollapuolen oli? Sinne olisi upea lentää, saada siivet selkäänsä ja poistua täältä, missä ei häntä ymmärretty. Ehkä jossakin joku ymmärsi häntä. Täällä hänelle naurettiin, eikä kunnioitusta saanut keneltäkään, paitsi muutamalta aatelittomalta lapselta, joiden kanssa hän vietti joskus aikaansa. Niiden seurassa hän sai olla luonnollisesti, ilman typerää näyttelemistä ja etikettiä.

Safia nousi vuoteestaan hyvillä mielin ja vilkaisi ulos. Onneksi aurinko ei ollut päässyt tunkemaan typerää valoaan pilvirintaman lävitse. Hyvä pilvet! Hymyssä suin tuo sosiaalinen neitokainen hipsutteli vaatekaapilleen, kaivoi esiin ferrarinpunaisen mekkonsa ja pukeutui ripeästi. Hän sujautti jalkaansa ruskat kengät, jotka sopivat hänen käsikoruunsa loistavasti. Hän nappasi mukaansa vielä peessin viuhkansa, hyvästeli apulaisensa ja lähti ulos. Ovilla hän tervehti vartijoita ja rupatteli heidän kanssaan muutaman sanasen nopeasti.
Palatsitie, alias kaupungin päätie, oli tyhjillään. Vain muutama kissa vilisti tien poikki, kulman takaa olevista suurista roskatynnyreistä kuului ryminää. Muita ei ollut. Prinsessa jatkoi matkaansa vilkaistuaan olkansa yli, eti yhtikäs ketään. Miksi kaduilla ei ollut muita? Eivätkö kauppiaat availleet oviaan uuteen päivään? Ei tänään ollut lepopäivä. Mutta eipä tämä ongelma kuulunut hänelle.
Neiti kiristi tahtiaan ja saapuikin pian sataman lähettyville. Hän käveli rantaviivaa pitkin niin, että hänen kenkänsä kastuivat. Mutta hän nautti siitä ja hänen hymynsä laajeni entisestään.

Viimein hän saapui vakiopaikalleen torin kulmaan, jossa toimi pieni kahvila. Paikalla oli vain muutama muu pari, ja tietysti vasemmassa kulmassa istui se iäkäs juoppo, mies oli istunut ja asunut tuossa tuolilla vuosia. Hän oli siihen linnoittautunut, joten kukaan ei uskaltanut mennä häätämään. Haittaa miehestä ei ollut koskaan ollut, joten tämä annettiin 'asua' siellä missä majailikin.
Safia ei vielä jaksanut hakea aamukahviaan, vaikka kello löi jo 11. Tavallisesti hän oli täällä jo klo 9, mutta tänään hän oli nukkunut poikkeuksellisen pitkään. Neiti kaivoi pienestä laukustaan pienen kirjan, jonka kannessa luki "Tulevaisuuteni", mutta teksti oli haalistunut pahasti eikä sitä olisi erottanut, ellei olisi osannut katsoa erityisen hyvin. Safiandra avasi kirjansa ja aloitti siihen raapustamaan. Se oli hänen päiväkirjansa, tulevaisuuden muodossa. Hän kirjoitti sinne jokaisesta päivästään, mutta oli siirtänyt ajan 20 vuotta eteenpäin. Esim. tästä aamusta hän kirjoitti, että heräsi suuresta sängystään rakkaan miehensä viereltä ja kutsui aamiaisen sänkyyn. Kukaan ei ymmärtänyt, miksi Safia kirjoitti höpöhöpöä tulevaisuudestaan, mutta se oli hänen kirjallista taidettaan. Suunnitelmia, ideoita, toiveajattelua.. kaikkea sitä.

Kirjoitettuaan tekstinä hän nousi ylös ja asteli elegantisti "tilaustiskille". Hän otti kahvin ja pienen pullan ja maksoi ostoksensa. Kiitollisena hän palasi takaisin paikalleen. Onneksi penkit oli puhdistettu ja pyyhitty sateen jäljiltä. Muuten hän olisi varmasti kastunut aivan märäksi, eihän hän ollut ollenkaan ajatellut tälläistä seikkaa suunnitellessaan mitä hän tästä päivästä kirjoittaisi pikkuiseen kirjaseensa.
Syötyään Safia siirsi astiansa sivuun. Kun paikan kassaneiti tuli ne siivotessaan nostamaan, Safiandra kiitti hyvästä aamiaisesta ja antoi vähän ylimääräistä tippiä, kuten tapana oli. Sitten hän nojautui tuoliinsa ja sulki silmänsä hetkeksi. Rauhaisa tuuli heilutteli hänen kirsikanpuun värisiä hiuksiaan, hän ei ollut jaskanut tehdä niille aamulla mitään. Ne roikkuivat poninhännällä, etteivät ne säntäisi hänen silmiensä eteen. Safian laukku makasi pöydällä, neidin toinen käsi oli sen päällä suojellen sitä. Oli niin rauhaisaa.. niin rauhaisaa..

[Yääk, mitä tekstiä!]

// Mä en nyt ihan saannut selville, oltiinko tapahtuessa sisällä vai ulkona : D Toivottavasti en sotkenut sun suunnitelmiasi, kun kirjotin siihen tyyliin, että nuo on sisällä.

Lucretius

Mies hätkähti oven avautuessa ja kohotti kasvojaan olutvaahdosta vilkaistaakseen, kuka liittyi kahvilan hiljaiseen aamuseurueeseen. Lordi ei ollut varma siitä, että oliko hän joutunut humalatilansa huijaamaksi, vai näkikö hän todella mitä näki. Ovesta marssi sisään miniatyyri hienosta neidistä, eittämättä täysi-ikäinen, mutta mahdottoman pieni ja pyöreä. Mies olisi varmaankin naurahtanut, mikäli voimat olisivat riittäneet siihen, mutta hän tyytyi vain siemaisemaan tuopistaan lisää ja seuraamaan neidin liikkeitä. Tämä meni suoraan pöytään tilaamatta mitään ja kaivoi laukustaan esille kirjasen, johon rupesi välittömästi tuhertamaan jotain keskittyneesti. Lucretius käänsi katseensa takaisin tiskintakana hääräilevään sorjaan kassaneitiin ja seuraili vaihteeksi tämän liikkeitä jonkin aikaa, kunnes kyllästyi ja siirsi kaiken huomionsa taas tuoppiin.

Ei hän edes ollut varma miten oli sinnekkin taas päätynyt, löysi vain itsensä istumasta oluttuopillisen ääressä, vaikka olisi asunnollakin ollut kaapit täynnä hienoja portviinejä ja kaikenlaista muuta mitä suuhunsa kaataa. Ehkä Lucretius sitten oli kyllästynyt siihen päivien putkeen, joka syntyi hänen juodessaan yksin asunnossa ja tahtoi muutosta tähän vaihtamalla juomapaikan yleiseksi. Tätäkin kertaa tietenkin seurasi häpeä ja juoruilu hovissa, mutta Lordi päätti olla välittämättä siitä ja vankutti heikkoa mieltään vahvistamalla itselleen elävänsä hetkessä. Tämän perään hän tarttui tupin kahvaan ja kaatoi röyhkeästi pohjat suuhunsa, niin että vaahto tahri hienot suupielet ja märkä neste valui leukaa pitkin tummalla parransängellä ja tippui sitten rinnuksille. Varmaankin olisi ollut helpompi kaikkien puolesta jos, hän olisi jättänyt koko saastasisen Amalthaean kapungin ja matkannut kotikartanoon, mutta siellä Lordi sitten olisi ollut aivan yksin. Hänellä ei olisi ollut edes petturimaisia mielistelijöitä ja avoimesti halveksuvia, kauniita Ladyja ympärillään. Vaikka ne eivätkään elämän laatua monella asteella paremmaksi muuttaneet, niin Lucretius ei silti pärjännyt ilman ihmisiä ympärillään.

Ihmisistä puheen ollen oli tuo miniatyyri neiti siirtynyt pöydästään tiskille hänen viereensä ja toimitti tilauksensa. Nainen päätti aloittaa päivänsä leivoksella ja kahvilla, -toisin kuin Lordi hänen vieressään- länttäsi muutamia kolikoita tiskille ja palasi pöytäänsä. Tuoppi oli jo loppunut, eikä Lucretius ollut varautunut toisen tarpeeseen, joten hän vain istui jakkaralla tiskin ääressä ja seurasi kun neiti söi leivostaan ja siemaili kahviaan. Kun kassaneiti tuli siivoamaan sivuun siirretyt astiat, tämä kiitti ja antoi hieman tippiä. Köyhä hän ei selvästikkään ollut, kun pystyi lähes hymyssä suin jakaa rahojaan pois, eikä antanut tippiä vaan välttämättömänä velvollisuutena. Lucretius kurtisti kulmiaan ja yritti muistella, oliko nähnyt neidin hovissa. Ei mieleen muistunut, mutta sitä ei pitänyt pitää kummallisena. Liian moniksi päiviksihän hän hautautui huoneistoonsa pölyn sekaan, eikä ollut lainkaan perillä hovin nykyisistä asukeista, taikka tapahtumista. No nyt oli mahdollisuus parantaa, tai ainakin saada hetkeksi kaipaamaansa seuraa. Hän päätti koettaa, häätäisikö toinen hänet luotaan niinkuin useimmilla oli tapana, nousi istuimeltaan ja marssi tämän pöydän eteen. Neiti oli nojautunut tuolinselkää vasten ja oli sulkenut silmänsä, tuskin huomasi häntä. Oikeastaan hän on varsin sievä. Lucretius huomasi ajattelevansa, kun katseli kuinka leuto tuuli lainehti neidin kirsikkapuun värisissä hiuksissa.

"Mit-mikä se kirja mahtoikaan olla, johon kirjoititte jotain? Se herätti kiinnostukseni." Lucretius takelteli sanoissaan, koska olut oli turruttanut kielen, mutta yritti tavoittaa huomion varmalla katseellaan, joka kohdistui toisen vielä suljettuihin silmiin.

// PIKATEKSTI OON PAHOILLANI, MUTTA EN EHDI NYT PAREMPAAN : ( //

[Anteeksi kesto, on ollut kiireitä, kun iski kamala koeruuhka päälle.. Anteeksi lukuisat kirjoitusvirheet. En ehtinyt tarkistamaan ja kirjoitin tällä vuoden -95 näppiksellä.. Ja oli kaikenlisäksi lyhyttäkin ja kamalaakin, muttei oikein inspis ollut hereillä enää.. :/]

Safiandra avasi silmänsä, kun kuuli että tuolia vedettiin lattiaa pitkin. Hän pyöräytti päätään ja nosti kirjansa nopeasti suojaan syliinsä. Safiandraa hymyilytti, hänen mielestään häntä vastapäätä seisova mies näytti jotenkin hurahtaneelta. Tämä oli pitkä, huonoryhtnen ja vähän kallellaan muutenkin. Kumma, että mies oli saapunut juuri hänen pöytänsä tienoille, yleensä häntä niin välteltiin.
"Istukaa toki, hyvä herra!" Safia huudahti innoissaan ja viittoi tuolia hymyillen. Vaikka äske niin jumalalliselta tuntunut rauha tuntui päättyvän kuin seinään, oli neiti Íor erittäin mielissään saamastaan seurasta. Hän hörppäsi kahvinsa loppuun ja siirsi astiat pöydän laidalle. Hän oli juuri aikomassa kysyä, mitä kyseinen.. lordiko?.. mahtoi täällä rahvaan väestön keskellä tehdä? Hän oli nimittäin joskus nähnyt tuon miehen hovissa, joten tiesi ettei mies ollut mikätahansa luuhake. Mutta mies ehti ensin ja tiedusteli hänen kirjasestaan.
"Tämä on vain kirja, jonne keräilen aatteita elämästäni. Joskus pienenä annoin sille nimen 'Tulevaisuuteni', mutta kutsun sitä vain yleensä Kirjaseksi. Kirjoittelen kaikkia mietelauseita ja asioita, joita olisi mukava tulevaisuudessa tehdä. Niiden onnistumisesta en koskaan ole varma, mutta ainahan saa toivoe, eikö?" Safia oli tänä aamuna erittäin valoisalla tuulella, hän kai oli noussut oikealla jalalla sängystään.

"Olen Safiandra Íor, kutsukaa toki vain Safiaksi", Safia esittäytyi kohteliaasti ja kysyikin heti miehen nimeä ja arvoa.
"Kukas te sitten olette? Ja olemmeko sattumoisin tavanneet ikinä, tuntuu että joskus palatsin puutarhassa olisin teidät nähnyt!" Safianda ei todellakaan muistanut, oliko hän tavannut tätä miestä, mutta puutarha oli niin yleinen tapaamispaikka, että yleensä saattoi sanoa jonkun huomanneensa juuri siellä. Neiti osti kätensä poninhännälleen ja tiukensi sen "otetta", ponnari oli hieman lurpahtanut hänen hiustensa painosta.
"Haluaisitteko jotakin?" hän kysyi heti perään. "Minulla on muutama kolikko taskussani, voisin hyvin lahjoittaa ne teille, hyvä herra."
Safia tiesi taas, että antoi itsestään aivan typerän kuvan, mutta hän ei voinut sietää sitä, miten nykymaailmassa ihmiset eroteltiin erilaisiin kasteihin syntyperän ja saavutusten mukaan. Kuninkaat olivat kuninkaita, mutta miksi vain tietyillä ihmisillä oli jonkinlaisia oikeuksia? Jokaisen tulisi olla tasa-arvoinen!

Hetken tuijoteltuaan miehen vahvoja kasvoja ja luista olemusta, hän sai miehestä sellaisen kuvan, että tämä oli ihan kunnon veikko, ei mikään turhake. Tarjoilija saapui ottamaan kahvikupin pöydänlaidalta. Tämä suuntasi kulmaan juopon vanhuksen luokse ja siivosi hieman tämän ympäristöä. Hän kiiruhti tiskin taakse jatkamaan askareitaan.
"Mitä te teette työksenne?" Safia kysyi oikeastikin kiinnostuneena. Hän kyseli mieluusti enemmän toisista ihmisistä, kuin itsestään. Ja hän myös kuunteli mieluusti toisten juttuja. Tuuli tulvahti ikkunasta sisään tuoden raikasta ilmaa pineen kuppilaan, johon tuntui nyt virtaavan ihmisiä oikein urakalla