//Vietän harvinaisen tylsää sunnuntai-iltaa, joten päätin nyt kirjoittaa jotakin Maximella.. Herra on siis saapumassa Amalthaeaan. Yksinpeli .) //
Auringon viimeiset valonsäteet siivilöityivät ohuina sankan kuusimetsän siimekseen maalaten pieniä valotäpliä kumpuileville mättäille. Kapeaa riistapolkua reunustavien varpujen hennoille lehdille kerääntyneet kastehelmet varisivat ropisten maahan sotahevosen jykevien kavioiden ravisuttaessa niitä.
Polku oli aivan liian kapea sen kokoiselle ratsulle, ja mustan orin askellus olikin kömpelön varovaista. Se pärskähteli mieltään osoittaen ja ilmoittaakseen, että olisi paljon mieluummin jossain muualla.
Yö oli huomaamattomasti laskemassa hämärän sankkaa verhoa korpimetsän ylle pidentäen ja synkentäen varjoja ja saaden sammalen ja varpujen peittämät kivet näyttämään köyryselkäisiltä hahmoilta, jotka odottivat oikeaa hetkeä herätäkseen eloon. Suorat ja korkeat kuuset peittivät punervan taivaan miltei kokonaan näkyvistä. Kauempaa metsästä kuului äänekästä säksätyksen säestämää rapinaa, ja erään kuusen juurelle varisi kuin sateena pieniä kaarnanpalasia. Kulkijat olivat häirinneet tuuheahäntäisen oravan kävynpiilotusta. Äänen herättämänä korkealta kuusen oksilta lehahti lentoon pienikokoinen pöllö.
Suuren mustan koiran pystyt korvat kääntyilivät tarkkaavaisesti ympäriltä kuuluvia ääniä keräten. Eläin kulki kuin joukkoa suojellen hevosen edellä ja pysähtyi aika ajoin häntä suorana ja pää pystyssä ympäristöä analysoidakseen. Se oli varuillaan vieraan ympäristön takia, ja yhä hermostunut aution kylän ohittamisen tuomasta jännittyneestä vireestä.
Hevosen selässä istuva punertavahiuksinen mies oli selvästi aatelinen, vaikkeivat hänen yllään pitämänsä vaatteet olleetkaan sitä ajankohtaisinta muotia. Pitkänomaisen takin toinen hiha oli rispaantunut metsässä liikkumisesta ja helma oli muutenkin tomuinen. Hänen jyrkkä- ja teräväpiirteisiä kasvojaan varjosti synkkä ilme. Vihreissä silmissä paloi passiivinen viha.
He olivat muutamia tunteja sitten ohittaneet jälleen yhden niistä sodan takia hylätyistä kaupungeista. Uhan takia asukkaat olivat muuttaneet kauemmas. Oli outoa huomata, kuninka kolkoksi ihmisten hylkäämä asuinsija hetkessä muuttuikaan. Samaa ei voinut sanoa kaninkoloista ja linnunpesistä.
Muutama pergamentinpala oli pyörinyt tuulessa pääkadun tomuisella tiellä. Ikkunoihin ja oviin oli hakattu lautoja peitoksi. Korpit raakkuivat käheän yksitoikkoisella äänellään harjakattojen huipuilta. Piipuista ei noussut savua eikä kadunkulmissa pyörinyt leikkiviä lapsia. Aukiolla ei kukaan ollut tavaroitaan kaupittelemassa.
Kannon hörähti moittivasti, kun Maximilién oli vihan puuskassaan kiristänyt ajatuksissaan tuon ohjaksia. Hän pysäytti ratsun ja laskeutui jäykästi satulasta. Muutamat arvet vihoittelivat yhä sodan jäljiltä.
Kylän ohitettuaan Maximilién oli suunnannut kolmikon kulun pikkuteille ja niiltä yhä kapeneville metsäpoluille. Hän ei halunnut saapua enää yhteenkään tuollaiseen autiokylään, vaikka näin olikin itsekästä ajatella. Oli vain liikaa tuntea se elämän puuttuminen ja kaikkoaminen.
''Tänne, poika!'' hän huudahti matalalla äänellä kauemmas jolkottaneelle koiralle, joka isännän äänen kuullessaan seisahtui välittömästi ja käänsi katseensa jälkeensä. Hetken paikallaan seistyään se ravasi laiskasti Maximen vierelle ja asettui läähättäen makuulle polun vieressä jököttävälle sammalpeitteiselle kivelle.
Tulevaisuus oli kuin sumun peittämä saari kaukana epämääräisessä horisontissa. Hän tiesi, että tulisi laskemaan ankkurinsa jonnekin sinne, ja tiesi, että se tulisi muuttamaan hänen elämäänsä. Hän kuitenkin tunsi itsensä joksikin pakkomatkustajaksi tuolla tuntemattomaan purjehtivalla purrella. Tällaista tulevaisuutta ei oltu rakennettu hänelle. Hänestä tuntui, kuin hän olisi astunut jonkun toisen elämään, avannut oven, joka aina ennen oli ollut lukossa.
Eikä ajatus laisinkaan miellyttänyt häntä.
