[Racinea odottelen tännepäin.]
Oli aamupäivä, sekin jo vaihtumassa keskipäiväksi. Aurinko porotti lämpimästi ja sai kaikki palatsin asukkaat huokailemaan ja toivomaan viileämpiä säitä. Olihan muurien sisällä tietenkin niitäkin, joita tällainen helle ei näyttänyt haittaavaan lainkaan. Nämä harvat olivat nuoria lapsia, jotka leikkivät hoitajiensa valvovien silmien alla.
Sinyared huokaili hänkin, samasta syystä kuin niin monet muutkin. Hän oli juuri tullut ulkoa takaisin sisälle, siellä kun oli paljon viileämpää kivisten seinien takia. Ulkona ei voinut yksinkertaisesti olla, ellei halunnut palaa. Íorissa ei olisi tarvinnut sietää hellettä, siellä oli aina juuri Sinyaredille sopiva ilma. Mutta pakkohan sitä oli aina silloin tällöin käydä Andartan palatsissa äidin ja siskon luona. Nyt molemmat naiset kyllä olivat kauneusunillaan, Vinyele kyllä taisi nukkua ennemminkin sairautensa takia, kuin kauniina pysyttelyn takia, mutta äidin toiveesta tyttären sairaudesta ei paljon puhuttu, varsinkaan sivullisten kuullen.
Sinyared asteli pitkin palatsin käytävää. Hän ei osannut päättää mitä tekisi ja mihin menisi. Hän olisi kaikista mieluiten ollut siskonsa luona lukemassa tälle uutta runoaan, mutta koska ei nyt voinut niin tehdä, piti keksiä jotain muuta. Jotain mitä sai tehdä sisällä, jottei läkähtyisi helteeseen. Jos ilma olisi ollut viileämpi, hän olisi lähtenyt ratsastamaan tai metsästämään. Hän ei kuitenkaan halunnut nyt rasittaa tammaansa, joka oli edellisenä iltana saanut matkata ihan tarpeekseen, silloinhan he vasta olivat saapuneet palatsiin.
Nuoren kreivin katse kierteli ympäri käytävää. Joku oli todella nähnyt vaivaa palatsin rakentamisessa. Seinät, lattia ja katto olivat kaikki hyvin taidokasta työtä. Samoin lamput, jotka valaisivat käytävää. Seinillä oli taulujakin, jotka esittivät mitä erilaisempia aiheita, aina metsästyksestä pieniin lapsiin. Joukossa oli muutama maisemakuvakin, mutta enimmäkseen maalaukset esittivät aatelisia tavallisissa puuhissaan, syömässä ja juhlimassa.
Yksi maalaus kiinnitti nuorukaisen huomion. Hän asteli lähemmäs taulua katsellakseen sitä tarkemmin. Kuvassa oli valkoiseen, varsin vaatimattomaan leninkiin pukeutunut nuori nainen, joka hymyili surumielisesti. Surun huomasi parhaiten silmistä, maalari oli onnistunut vangitsemaan tunteen paperille hyvin aidon näköisesti. Orvokin siniset silmät olivat kauneimmat, jotka Sinyared oli ikänään nähnyt. Taulussa oli jotain selittämätöntä lumoa, joka sai nuoren miehen pauloihinsa. Neito istui kaivon reunalla, kädessään kimppu vaaleansinisiä ruusuja.
Maalaus toi nuoren miehen mieleen morsiamen, joka oli ehkä menettänyt sulhasensa. Ehkä neito oli joutunut naimisiin tahtomattaan ja suri sitä? Jostain syystä kreivi halusi saada tietää, mikä neidon sai niin surulliseksi.
Sehän on vain maalaus, hän muistutti itseään, kun alkoi pohtia asiaa mielestään liian syvällisesti. Hän ei varmasti koskaan saisi tietää, mikä maalauksen todellinen tarina oli, vaikka hän kuinka haluaisi sen selvittää. Keneltä hän edes osaisi kysyä? Tuskin keneltäkään.
Vaikka Sinyared oli katsellut maalausta jo pidempään, kuin oli aluksi tarkoittanut, hän ei saanut itseään jatkamaan päämäärätöntä vaelteluaan pitkin käytäviä.
