Tummeneva taivas

[Kuka vain haluaa seuraani liittyä on kovasti tervetullut ^^]

Ilta oli ja pimenemään päin, kun Beatrix sipsutteli kahisevaa ja turhan vanhanaikaista violetinvalkoista mekkoaan toisella kädellään kannatellen palatsin päätietä pitkin kohti suuria Länsiportteja. Hänen kasvojaan peittivät kiemuraiset, mustat kuviot ja hiukset oli väännetty aaltoileville korkkiruuveille.
Tähän vuorokaudenaikaan ei liikkeellä ollut enää aatelisia, lähinnä kaupunkiin isäntänsä tai emäntänsä lähettämiä palvelijoita palailemassa alempaa kaupungista.
Kirkkaat tähdet olivat alkaneet syttymään syvän tummansiniselle taivaalle kalpean puolikuun rinnalle. Viileän suolainen iltatuuli sai suurien tammien lehdet supisemaan.

Portinvartiat rämähtivät yllättäen räväkkään nauruun jonkin likaisen vitsin seurauksena. He olivat jo hetken aikaa liikahdelleet hermostuneesti tietoisina siitä, että vahdinvaihto koittaisi pian ja he pääsisivät pitkän päivän jälkeen kuumaan saunaan. Beatrix lähestyi heitä yllättävän hiljaa herkästi kahisevasta kankaasta valmistetusta mekostaan huolimatta. Hän tuli huomatuksi vasta aivan parinkymmenen metrin päästä, jolloin vartiat ryhdistäytyivät välittömästi ja alkoivat tarkkailemaan toisesta suunnasta tulevaa vähäistä liikennettä.

Beatrix pujahti sisään vartiotupaan jättäen typerän hattunsa naulaan ja istuutui pitkän pöydän ääreen vartioiden seuraan. Hän oli jokseenkin tuttu näky vartiotuvassa, eikä hänen saapumisensa tuottamut enää niin suurta huomiota kuin joskus ennen. Vartiat tiesivät, ettei hän ollut aatelinen, joten he myös tottuivat hänen läsnäoloonsa yllättävän pian. Vartian ammattiin kuului erilaisiin olosuhteisiin sopeutuminen.

Yksi toisensa perään miehet katosivat sauna- ja nukkumatiloihin, osa valmistautuen aikaiseen herätykseen. Pian ei Beatrixin seurana ollut enää kuin muutama reilusti yli viidenkymmenen oleva mies harmaantuneine kuontaloineen ja elämän tuoma kokemus silmissään loistaen.
Pöydän keskellä lepattava vahakynttilä loi hennon valopiirin piirin huoneeseen.

Beatrix ei ollut tavalliseen tapaansa töykeä tai ivaava näille miehille, hän nautti seurasta, jossa hierarkian eri portaiden välinen hankaus ei ollut niin näkyvää. Hän piti siitä, että sai hetkeksi unohtaa typerän roolinsa palatsissa ja sai uppoutua näiden miesten liioittelulla ja suurentelulla höystettyihin kertomuksiin, joita noista sai lypsettyä roppakaupalla imartelevan suostuttelun jälkeen.

Pian jokainen mies viittoi innostuneena käsillään omaa versiotaan asioiden kulusta toitottaen, halvan kaljan ansiosta heidän kielenkantansa suorastaan lauloivat. Beatrix ei muistanut mitään kuulemastaan, tuijotti vain miesten kiivasta elehdintää. Hän piti aidosta innostuksesta arkisia asioita kohtaan. Välillä hän saattoi esittää jonkin kysymyksen koskien sen ja sen ruhtinaskunnan ammoisia välejä haltioitunut ilme kasvoillaan, taivaansiniset silmät kiinnostuksesta tuikkien. Hän tarttui omaan kolpakkoonsa ja kumosi sen yhdellä kulauksella. Unohtaminen oli toisinaan hyvästä.

''Mutta eihän noin hienon neidin kuuluisi ryypiskellä parhaan elämänsä nähneiden miesten seurassa'', eräs miehistä totesi hieman pilailevan moittivaan sävyyn. Beatrix vaistosi silti vienon huolestuneisuuden tuon äänessä.
''Tämä neiti, Narri toiselta nimeltään, ei ole hienoa nähnyt kertaakaan peiliin katsoessaan'', hän vastasi kepeästi nauraen saaden miehet kiinnittämään huomionsa jälleen tarinointiinsa.
Beatrix huokaisi äänettömästi ja vajosi omiin aatteisiinsa.

//TOIVOTTAVASTI ET PETTYNYT SAAMASTASI PELISEURASTAA ÄÄÄ : DD //

Erick harppoi eteenpäin pimenevässä illassa, hänen kätensä olivat uponneet taskuihin, ja miehen kasvoilla oli hivenen kireä ilme. Hänen tahdikkaiden harppausaskeliensa takaa kuuluivat toiset, kiireesti sipsuttavat askeleet. Dolly-neidin oli vaikea pysyä serkkunsa perässä, ja Erick toivoi että tyttö luovuttaisi jo. Tarvitsihan mies omaakin rauhaa välillä. Hän tunsi jonkun tarraavan itseään käsivarresta, ja ripustautuvan siihen.
"Dolly..." Erick huokaisi kykenemättä peittämään täysin ärtymystä äänestään. Dollyn kulmat kurtistuivat hivenen, mutta neiti päätti kuitenkin olla huomaamatta Erickin ärtymystä. Hän käänsi suuret, anovat silmänsä Erickiin päin; "Oletko nyt aivan varma, että aiot mennä vartiotupaan? Tiedäthän minä, kun en mielelläni tulisi sinne..."
Erick käänsi katseensa taivaalle, jottei joutuisi katsomaan Dollyn anovaa katsetta enää enempää, hän piti Dollysta todella, tämä oli hänelle kuin sisar, eikä mies halunnut tuottaa tälle pettymyksiä.

"Dolly, Dolly, kultainen pikku Dolly, ei sinun tietenkään tarvitse tulla kanssani vartiotupaan! Se ei ole naisten paikka se." Erick sanoi niin hellyttävällä äänellä, kuin osasi, lausuen asiansa kuitenkin niin, että Dolly ei voinut erehtyä Erickin tarkoittavan sanomallaan seuraavaa: "Sinä et saa tulla!"
Erick katsahti varovaisesti Dollya, jonka kasvot olivat vääntyneet erittäin myrtyneeseen ilmeeseen. "Mutta-"
Erick oli ravistanut Dollyn irti hänen käsipuolestaan, ja lähtenyt jälleen harppomaan eteenpäin. Hän ei jaksanut kuunnella Dollyn muttia nyt. Dolly osasi maanitella, anoa, ja perustella asiansa niin hyvin, että jos Erick jäisi kuuntelemaan hän olisi mennyttä, ja hänen suunnitelmansa miesten saunaillasta olisivat ohitse.

Erick peitti korvansa serkkutyttönsä huudoilta, ja livisti kiireesti sisään vartiotupaan, ehtimättä edes tervehtimään oven lähettyvillä seisoneita vartiomiehiä.
Heti, kun hän oli sulkenut oven, iskeytyi siihen muutama heikko nyrkin isku, jota seurasi kantava huudahdus: "Erick Eteväkieli, et voi jättää minua näin! Tule ulos edes toivottamaan hyvät yöt!"
Erick parahti, hän ei olisi halunnut koko vartiotuvan kuulevan heidän mitätöntä riitaansa.
Riitaa. Erick kauhistui, hän ei koskaan riidellyt Dollyn kanssa, eikä halunnut riidelläkään. Niinpä hän raotti ovea, niin että hänen nenänsä mahtui juuri ja juuri oven väliin ja hän kykeni näkemään kiukkuisen Dollyn oven toisella puolella. "Hyvää yötä sitten, Dolly. Ei ollut tarkoitus suututtaa sinua".
Dollyn ilme näytti leppyvän silmissä, kun hän yhä hieman hammastaan purren tokaisi: "Hyvää yötä, mutta minä en unohda että pistit juopottelun etusijalle minusta!" Dollyn ääni oli hapan, mutta oikukas hymy oli jo kivunnut neitokaisen kasvoille, tämä huiskautti kättään hyvästiksi, ja sitten...

"Auts!" Ei vietävä, Dolly oli paiskannut oven hänen nenälleen. Olikin pitänyt työntää se typerä nenä oikein syötiksi oven väliin. Nenästään pidellen Erick hoipperoi istumaan erääseen nurkkapöytään, ottamatta edes mitään joutavaa. Häntä ärsytti. Mokomakin Dolly. Siitä asti, kun Erick oli saapunut hoviin, oli Dolly roikkunut hänessä kuin hyttynen lihassa. Ja tähän asti Erick oli pitänyt sitä mukavana, sillä olihan Dolly mukavaa seuraa. Heidän välinsä olivat aina olleet lämpimät, mutta rakkaus oli aina ollut sisarellista. Ja nyt Erickiä hävetti heidän riitansa puolesta, se oli kuulostanut itse Erickinkin korvissa avioparin kiistelyltä. Ja vartiotupalaiset olivat jo ennenkin kiusoitelleet häntä, hänen ja serkkunsa väleistä. Nyreänä, hän painoi päänsä jupisten kirouksia käsiinsä.

// NO EN PETTYNYT ,DD //

Beatrix oli täysin uponnut vanhojen sotilaiden rauhallisenomaiseen tarinankerrontaa, kun ovi lävähti kiireellä auki ja sulkeutui miltei yhtä välittömästi. Oven takaa alkoi kuulumaan naishenkilön kimakkaa vastaanpanettelua.
Beatrix kurkotteti kapeaa kaulaansa nähdäkseen esityksen, ja myös tarinoitsijat olivat keskeyttäneet kerrontansa tilannetta seuratakseen. Nuo miehet tuntuivat myös tunnistavan sisään pyyhältäneen aatelisen, siihen malliin he leukojaan hieroivat ja tapahtumille virnistelivät.

"Erick Eteväkieli, et voi jättää minua näin! Tule ulos edes toivottamaan hyvät yöt!" naishenkilö valitti kuuluvalla äänellä paksun oven takaa. Beatrix kaiveli hetken muistiaan ja olettikin sitten arvaavansa, keistä kahdesta nyt tässä oli kyse. Ellemmiireen kuuluva hienohelmainen nirppanokka ja tämän uskollinen rakkikoira-serkkunsa.

Nyt kuitenkin serkkukoira näytti purreen ruokkivan kättä.
Erick Eteväkieli parahti kohtaloaan ja raotti ovea niin, että mahtui työntämään nenänsä syntyneeseen rakoseen. Beatrixin suupielet kohosivat ilkikuriseen hymyyn, kun hän puuteroidun ja mustin kuvioin maalatun maskinsa takana huvittui miehen asemasta rakkaan sukulaistyttönsä kengännuolijana.

Hetken kahden kesken jupistuaan lady Dolly paukautti oven kiinni perässään saaden serkkunsa parahtamaan vahingoituneen nenäparkansa takia. Mies suuntasi kulkunsa alistetulta vaikuttaen pieneen nurkkapöytään ja laski pään käsiinsä.

''Naiset...'' Beatrix kuiskasi dramaattisesti kumartuen seuralaistensa puoleen ja viitaten näppärästi ohuella sormellaan kohti nurkkapöydässä kyhjöttävää hienoa lordia. Miehet hymähtelivät Beatrixin esitykselle.
Beatrix pyöräytti silmiään vaivautuneena. Nämä miehet eivät slevästi pitäneet häntä naisena ollenkaan, tapojensa ja seuransa johdosta. Eikä hän naisen tavoin käyttäytynytkään.
Hän lyöttäytyi sotilaiden kanssa yhteen kumartuen vielä enemmän pöydän yli ja viittoen näitä tulemaan lähemmäs. Hän kostutti varovasti huulensa ja vilkaisi syrjäkarein nurkkapöytää kuin varmistaakseen, ettei tuo lordi vain kuulisi hänen likaisia salaisuuksiaan.

''Suvun jäsenten kieroutuneisuus johtunee aatelisia vallitsevasta sisäsiittoisuudesta... Isokenkäisimmät ovat niin epätoivoisia jälkikasvujensa naimisiin menosta, että käskevät nuo viimeisenä valttikorttina naimaan toisiaan... Suvun koko jälkipolvi on kuin yhtä suurta avioparia'', hän supisi karhealla äänellä matkien taitavasti äsken äänessä olleita sotureita. Viimeisen lauseen hän lausui niin kovaa, että se varmasti kantautui nurkkapöytään asti.
Sotilaat revähtivät remakkaan nauruun kuitenkin sivusilmällä vilkuillen, ettei lordi alkaisi heille pullistella loukkaavasta keskustelunaiheesta.

Hän ei puhunut kenestäkään nimeltä tai lausunut tarkoittamansa suvun nimeä, jottei häntä voitaisi syyttää petoksesta. Vastahyökkäykseksi mahdolliseen kunnian puolustamiseen hän voisi sanoa tarkoittaneensa jotakuta maalaissukua, josta he juuri olivat olleet puhumassa sillä hetkellä, kun arvon lordi oli pölähtänyt paikalle.

Erick hieroi käsillään turhautuneena poskipäitään. Että pitikin käydä näin. Miksi Dollyn piti ruveta niin oikukkaaksi? Erick pudisteli päätään, ja antoi katseensa kiertää ripeästi vartiotuvassa oleskelevaa väkijoukkoa. Jotain vanhoja tarinasetiä, ja heidän seurassaan nuoren näköinen tyttönen, hieman kummallisissa asusteissa ja maskeissa, hetkinen, nyt Erick tunnisti tämän. Narri. Kitkerä maku tulvi Erickin suuhun, vaikkei hän edes lausunut tuota sanaa, narri. Hänen oli vaikea pitää ilmeensä peruslukemilla, hän ei ollut koskaan pitänyt narreista. Ei siksi, että he olisivat rumia, tai muuten inhottavia. Erickin mielestä he olivat alhaisia. Ja vaikka Erick oli Ellemmiire, hän ei yleensä luokitellut ihmisiä näin rankasti säädyittäin, hän jopa jokseenkin arvosti niitä, jotka joutuivat tekemään kurjimmat, ja rankimmat työt, pienimmällä palkalla. Olihan hän itsekin sen kokenut. Ja kokisi vieläkin, ilman Dollya.


Mutta narri, se jos mikä oli alhaista. Edes Erick ei voinut käsittää sitä, kuka ryhtyisi itse, vapaaehtoisesti moiseen ammattiin, jonka tarkoitus oli jopa tehdä itsensä naurunalaiseksi muiden silmissä. Erickiä puistatti. Eikä seuraava, mikä hänen korviinsa kantautui, saanut häntä pitämään narreista yhtään enempää; ... Suvun koko jälkipolvi on kuin yhtä suurta avioparia'', narri oli lausunut kertomuksensa jännittävän loppuhuipennuksen niin kovaan ääneen, että Erickinkin oli ilo saada kuulla se. Hän kohotti hivenen äkämystyneenä arvioivan katseensa narriin, ja tukahdutti kiukkunsa. Hän ei rupeaisi sanasotimaan, Dollyn kanssa oli tullut riideltyä aivan tarpeeksi. Mies tuhahti tuskin kuuluvasti, nousi sitten nurkkapöydästään hakemaan itselleen hieman olutta, silmäillen tällä kertaa hieman huvittuneena vartiotuvan ainutta naisasiakasta.
“Teillä narreilla, on sitten tapana työntää nenänne joka asiaan, jopa niihin jotka eivät teille kuulu.”
Erick sanoi yllättävän kepeästi, vinon hymyn kavutessa hänen kasvoilleen. Vanhat tarinankertoja miehet liikahtelivat neitokaisensa vieressä hieman levottomina. Kai he pelkäsivät joutuvansa mukaan soppaan, jota narri oli keittämässä. Eiväthän he halunneet joutua vaikeuksiin ritarin kanssa, joka oli suoraan yhteyksissä Dollyyn, joka taas itse kuninkaaseen, jonka suosi neito suorastaan kylpi.
Erick taas pelkäsi kyseisen suosion johtuvan syrjähypyistä, joihin Dolly-neiti oli niin innolla syöksymässä.


Erick istahti jälleen, mutta ei tällä kertaa nurkkapöytään, vaan lähellä hovinarria ja tämän seuruetta. Mies siemaisi hymyn yhä karehtiessa huvittuneilla kasvoillaan, hieman oluttaan ja laski sen sitten pöydälle, päätään pudistellen. Voisi hyvinkin olla, että tästä narrista olisi enemmän hupia kuin hän oli luullut.
Erickin kun oli aluksi pettynyt, ettei vartiotuvassa ollut näkynyt hänen tuttujaan, pelännyt että oli suututtanut Dollyn turhaan. Mutta ehkäpä pelko olikin aiheeton.

//Tönks tönks . DD //

Beatrix hykerteli itsekseen mielensä sopukoissa vellovassa lohdullisessa huvittuneisuudessa. Hän näki Erickin katseessa piileksivän halveksunnan, ja siihen hän oli näiden muutaman vuoden aikana ehtinyt tottua. Hän hymyili mielessään surumielisesti sille, minkälaisen reaktion hän sai oitis ihmisissä aikaan. Hän kaatoi kannusta lisää olutta karahviinsa ja joi pitkän, antoisan kulauksen saaden ihomaalinsa suun ympäriltä leviämään hienoisesti.

“Teillä narreilla, on sitten tapana työntää nenänne joka asiaan, jopa niihin jotka eivät teille kuulu'', tuo aatelinen lausahti vinosti hymyillen. Beatrix kohotti keikauttaen katseensa tuon suuntaan samalla, kun suurisilmäinesen viaton ja samalla pistävän ivallinen ja loukkaantunut hymy kohosi hänen kasvoilleen. Hänen syvän siniset silmänsä tuijottivat tunkevasti tuota miestä, tietäen varsin hyvin, että tuijottaminen oli epäkohteliasta.
''Mutta teidän kunnianarvoisa korkeutenne, mihinkäs muuhunkaan asiaan minä alhaisen neäni työntäisin kuin muiden asioihin? Eihän koko hovissa ole ainuttakaan minua koskevaa asiaa, johon voisin hyvän omantunnon saattelemana paneutua?''

Beatrix kallisti päätään hieman sivulle, nojasi kyynerpäänsä pöytään ja leukansa kämmeniinsä. Hän heilutteli hetken jalkojaan hyvin tyttömäisesti helma kahisten ja kääntyi sitten vanhempien seuralaistensa puoleen.
''Tunnette varmasti olonne paljon turvallisemmaksi tämän kunnianarvoisan aatelisen seurassa'', hän sanoi kevyesti, huolettomasti ja samalla hyvin loukkaantuneesti. ''En pane pahakseni, jos vaihdatte pöytäseuraanne, minähän olen vain olematon Narri, itse hovin oma pelle.''
Beatrix antoi katkeruuden sävyttää ääntään ja upotti sitten ajatuksensa karahviinsa. Hän tiesi, etteivät nämä miehet pitäneet häntä narrina, sen verran usein hän täällä vietti aikaansa. Tällaiset tilanteet kuitenkin toivat esiin sen, miten paljon hänen ja näiden miesten ero vaikutti silloin, kun seurassa oli muitakin heidän lisäkseen.
Miehet loivat vaivihkaisen empiviä katseita toisiinsa, mutteivät kehdanneet hivuttautua samaan pöytään hieman etäämmälle istuutuneen Erickin seuraan.

Beatrix arveli vartiotuvan olevan Erickille pakopaikka hovin vilskeestä ja hyörinästä, aivan kuten hänelle. Siltikin hän tunsi jonkinasteista juurtunutta vihaa kaikkia aatelisia kohtaan, ehkä siksi, ettei tulisi itse koskaan pääsemään samalle jalustalle. Ja koska hänen tehtävänsä oli olla noiden keikareiden pilkkauksen kohteena. Mikä voisikaan olla enemmän vihaa ruokkivaa kuin se?

//No heh heh, hymyilin kokoaika ku luin pelaustas ,D //

Erick hörppi hetken mietteliään oloisena olutta tuopistaan, hänen ajatuksensa laukkasivat hänen muutenkin sekalaisen, ja erityisesti hajamielisen mielensä sopukoissa erityisen vilkkaaseen tahtiin, eikä edes Erick itse ollut tiennyt kykenevänsä näinkin vilkkaaseen ajatustyöskentelyyn. Hänen mielessään hyppi kuvia pikku Dollyista irvistelemässä, uhmaikäisistä Dollyista pyllistelemässä pappilassa, ja hieman vanhemmista Dollyista paiskomassa ovia hänen nenälleen. Jota muuten särki yhä. Ärtymyksen poikanen alkoi jälleen tarttua Erickiin, kuin kärpänen hanhenkakkaan, miehen hieroessa kipeää ja punoittavaa nenän varttaan, tietäen ettei voisi millään kostaa tätä raivostuttavaa tekoa serkulleen, suututtamatta tätä lisää. Niin hyvin hän Dollyn tunsi, että tiesi tämän mielen olevan sen verran kieroutunut, että tyttöparka käsitti tapauksen aivan nurinkurin, ei niin että kostaja olisi suinkaan miesparka, joka oli saanut ovesta nenälleen, vaan totta kai asian täytyi olla niin, että kostaja oli miehen nenän ovella hakannut kärsivä naisparka. Erick huokaisi, miten tässä koskaan olikaan käynyt näin. Hän oli totaalisen tossun alla. Serkkutytön tossun alla, joka oli häntä nuorempi, hintelämpi, mutta hän oli tälle niin paljosta velkaa.


Erickin vilkas ajatustyöskentely oli kadonnut yhtä nopeasti, kuin oli saapunutkin. Nyt miehen pää löi totaalisen tyhjää, samalla kun hän hörpiskeli yhä tuopistaan, joka alkoi olla jo puolityhjä, vai oliko sittenkin puolitäynnnä? Erick pudisteli tuskastuneena päätään, hän ei jaksanut välittää. Hänen katseensa kääntyi nyt narriin, joka tuijotti häntä niin epäkohteliaasti, kuin narrilta saattoikin odottaa. Tapaus huvitti Erickiä yllättävän paljon, eikä mies tiennyt johtuiko se alkoholin vaikutuksesta vai ei, miehen oli joka tapauksessa vaikea kätkeä naurunsa.
Pian narri päästi suustaan jotain sellaista, mitä Erickin oli hyvin vaikea olla tulkitsematta nenäkkääksi.
“Tunkekaa alhainen nenänne vaikkapa itse kuninkaan takapuoleen, kunhan se pysyy poissa nuuhkimasta minun asioitani.” Erick naurahti, matkien sitten narrin aikaisemmin hänelle vilauttamaa hymyä, viatonta, mutta samaan aikaan pistävän ivallista, sekä loukkaantunutta hymyä.
Erick huokaisi tuskastuneena. “Ah, antakaa anteeksi. Ei ollut tarkoitus loukata, liian monet vain tuppaavat hyppimään minun alhaiselle, sekä ikävästi punoittavalle nenälleni tänään”, hän parahti, hieroi mietteliäänä punaista nenäänsä ja antoi sitten vinon hymyn kivuta kasvoilleen.
Olihan narreillakin tunteet, hän oli jo melkein unohtanut sen. Narrit olivat niin epäinhimillisiä hänen silmissään, hän ei vain voinut sille mitään, ei voinut ymmärtää ihmistä joka alentui moiseen ammattiin..


Hän havahtui ajatuksistaan hovinarrin hätyytellessä vanhoja, tarinankertoja miehiä hänen seurakseen. Erickin sisällä kulki kylmiä väreitä, naisen nimitellessä itse itseään, ´olematon, narri, itse hovin pelle´ oli tämä sanonut. Oliko naisella itsetuntoa ollenkaan?
Erick ei voinut estää mieleensä nousemasta kuvaa, jossa narri kyyhötti kammarinsa synkimmässä nurkassa viiltelemällä naulakonkoukulla ranteitaan, hokien ´En ole mikään, olematon narri vain, itse hovin pelle´!
Kauhun väreet liukuivat soittelemaan Erickin kylkiluita, ja mies irvisti ajatuksilleen. Kuinka kurja elämä jollain saattoi ollakaan! Hän ei voinut muuta kuin sääliä hiljaa mielessään narriparkaa!
Erick oli ponnahtanut pystyyn, luoden tuiman katseen miehiin, jotka empivät vaihtaisivatko paikkaa vai eivät. “Pöytäseuraanne ette kyllä vaihda. Naiset ensin, on käytöstapojen aatelia, jota tulee noudattaa oli nainen sitten narri tai itse pastori Muhevamahan vaimo.” Erick tuhahti, moiset empivät miehen nuljaskat, joilla ei tuntunut olevan omia mielipiteitään lainkaan. Mutta ehkäpä hän oli pelastanut narrin viiltelemästä itseään naulakonkoukulla tänä iltana, kun oli saanut tämän pitämään seuralaisensa. Yllättäen Erickin valtasi typeryyden tunne, mikä ääliö hän olikaan. Edes ääliö, ei kuvaisi häntä tarpeeksi hyvin, hän oli itse ääliöiden kuningas omassa ääliössä mielessään, ja tämän ääliöisyyden ahdistama Erick nappasi puolityhjän, taikka puolitäyden tuoppinsa, ja hivuttautui jälleen istumaan kauemmas, kääntäen kasvonsa ulos ikkunasta, esitellen narrille tällä kertaa takaraivoaan, kätkien näin nenän lisäksi nyt punaisen naamansa.

//Anteeks täs on nyt joku mun kieroituneen mielen kamala tuotos !! : DD //

“Tunkekaa alhainen nenänne vaikkapa itse kuninkaan takapuoleen, kunhan se pysyy poissa nuuhkimasta minun asioitani,'' Erick vastasi Beatrixille tämän osoittamaan kysymykseen väläyttäen narrille samanlaisen hymyn miten hän oli itse äsken tuolle miehelle hymyillyt.
Lordin kommentin myötä Beatrixin kasvoille kohosi liioitellun järkyttynyt ilme. Hänen huolestuneet silmänsä kiersivät häntä ympäröivien miesten ilmeissä. Hän veti haukkoen henkeään ja nojautui noita lähemmäs suuret silmät loukkaantumisesta soikeina.
“Ah, antakaa anteeksi. Ei ollut tarkoitus loukata, liian monet vain tuppaavat hyppimään minun alhaiselle, sekä ikävästi punoittavalle nenälleni tänään”, lordi yritti peruutella sanomisiaan. Beatrix vilkaisi tuota mutta keskittyi taas pöytäseurueeseensa.
''Kuulitteko?'' hän kuiskasi kimakasti niin, että myös tuo lordi sen kuulisi. Tämän sanottuaan hän suoristi selkänsä ja suuntasi jälleen läpitunkevan katseensa tuohon mieheen.
''Voisin syyttää teitä petturuudesta kuningasta vastaan,'' hän sanoi yhä vain tyrmistyneemmällä äänellä. heti tämän jälkeen hänen olemuksensa muuttui mielisteleväksi ja hän nojasi kyynerpäänsä pöydälle hymyillen maireasti kuin juuri hiiren napannut kotikissa.
''Mutta voin myös pitää suuni kiinni, samoin nämä herrat, jos ääntelet kuin kana,'' hän sanoi ilkikurisesti virnistäen ja sormen huulilleen kohottaen.

Samassa Beatrix näytti unohteen koko äskeisen sananvaihdon, hän hukutti mietteensä oluella ja paukautti karahvinsa äänekkäästi pöytään. Jotkut miehistä katsoivat häntä vinosti hänen eläimellisten juomatotumustensa takia. Harvoin he naista näkivät, joka käyttäytyi kuin mikäkin mies kun ilmaisesta olueasta oli kyse.

Beatrix kehotti tavanomaiseen tapaansa miehiä vaihtamaan pöytäseuraansa.
Samassa lordi Erick oli loikannut pystyyn paikaltaan ja kajautti ilmoille puolustuspuheensa:
“Pöytäseuraanne ette kyllä vaihda. Naiset ensin, on käytöstapojen aatelia, jota tulee noudattaa oli nainen sitten narri tai itse pastori Muhevamahan vaimo.”

Beatrix kohotti siinä samassa katseensa Erickiin. Hänen kasvoillaan oli tyrmistyttävän yllättynyt ilme, jolla hän sai osan miehistä yskimään ja köhimään saadakseen hymynsä peittoon. Siinä samassa Beatrix jälleen vakavoitui ja sulki muka hämmästyksestä auenneen suunsa.
''Voi teitä, lordi Erick! Älkää viitsikö olla hupsu!'' hän sanoi tyttömäisesti kikatellen matkien kätensä liikkeillä elävästi niitä hovin kyyhkyjä, jotka aina olivat näitä aatelisherroja piirittämässä.
Erickiä näytti äkkiä alkavan nolottaa oma sankarillisuuskohtauksensa, ja tuo istuutuikin pöytäänsä kasvot toiseen suuntaan päin.
''No mutta Erick? Mikä teidän nyt tuli?'' hän sirkutti muka hämmästyneesti yrittäen nolata lordia lisää.

Erick katui sanojaan heti, kun oli ne ilmoille täräyttänyt. Olisihan hänen totta kai pitänyt arvata, että narri tarttuisi heti hänelle tarjottuun oljenkorteen. Ja mitä teatraalisimmin vielä, mikä taas osittain oli hyvin huvittavaa. Vain vaivoin, Erick sai pidettyä kasvonsa peruslukemilla, katsellessaan tummilla silmillään narrin liioitellun järkyttyneitä eleitä.
Ja sitten tapahtui se, mitä mies oli jo ehtinyt odottaakin. Hyvin tyrmistyneellä äänellä, narri uhkasi, että voisi syyttää häntä petturuudesta kuningasta kohtaan. Erick kohotti kysyvästi kulmiaan, ja siinä se tuli, vastaus, suoraan narrin suusta, sellaisena mitä ei olisi voinut odottaa keltään muulta, kuin narrilta. “''Mutta voin myös pitää suuni kiinni, samoin nämä herrat, jos ääntelet kuin kana.” Miten alhainen pyyntö! Miten Erickin kunnia koskaan kestäisi sellaista?
Hän supisti huulensa tiukasti yhteen, tutkaillen tummilla silmillään, joista löytyi hivenen kellertäviä sävyjä, tuota narria. Hetkellinen epätoivo oli vallannut hänet, hyvin epämieluisasti se kaihersi hänen sisuskalujaan, ja sai Erickin tuntemaan itsensä hyvin mitättömäksi, tuon mitättömistä olennoista mitättömimmän, hovinarrin mairean katseen alla. Ja sitten se oli tipotiessään, kadonnut! Epätoivo oli saanut kyytiä Erickin jälleen vilkastuneen ajatusvirran tieltä. Dolly. Pikku Dolly, hän oli ratkaisu kaikkeen.

Rentoutuneena Erick nojautui taaksepäin tuolissaan, pyöritellen oluttuoppiaan vasemmassa kädessään. Vinohymy koreili miehen kasvoilla, tämä nautti tilanteesta, ja pitkitti sitä. Tuoppi lakkasi pyörimästä hänen vasemman kätensä toimesta, hitaasti se kohosi Erickin huulille, ja tämä siemaisi juomaansa hitaasti, nautinnollisesti, ennen kuin laski juoman kolahtaen pöydälle. Tällä kertaa Erick nojautui eteenpäin, vinohymy tuskin värähtikään, mutta jokin hänen olemuksessaan oli muuttunut synkäksi. Kulmat rypistyivät hivenen, aivan kuin Erick olisi pohtinut eri ratkaisuja. Mutta Erickin ratkaisu siinsi jo riemastuttavan kirkkaana hänen silmiensä edessä. “Hmm”, hän totesi katse liimautuneena narriin. “Vai, että ääntelisin minä kuin kana?” Erick antoi ensi kertaa vinonhymynsä värähtää, kun hänen suustaan kantautui kolkko naurahdus. “Mutta etkö muista kenelle minä juuri äsken toivotin hyvää yötä?” Erickin pää kallistui, ja erikoisenvärisiin silmiin pilkahti kysyvä katse. Aiemmin kaikonnut hymy oli jälleen ottanut paikkansa Erickin kasvoilla. “Dolly-neiti varmasti mielellään kääntäisi kuninkaan pään, jos nyt joku sattuisi arvon herrallemme tämän pikku salaisuutemme paljastamaan”. Ja taas yhtä nopeasti, kuin hymy oli tullutkin se oli jälleen poissa. Erickiä puistatti. Ei suinkaan tämä tilanne, vain ajatus siitä millä tavalla Dolly hänen nahkansa pelastaisi. Erick nojautui jälleen taemmas, ja paneutui oluensa kimppuun, niin kuin näytti narrikin tekevän.

Pienten pohdintojen jälkeen, Erick oli jo luonut päänsä sisällä hyvin selkeän kuvan tästä narrista. Itsetunnoton ja itsetuhoinen. Eihän Erick voinut olla tätä säälimättä! Narri raukkaa, vaikka narri olikin. Tyttö raasu, kehotti pöytäseuruettaan, luultavasti ainoita ystäviään liittymään hänen seuraansa, niinpä ritarillinen Erick päätti estää tämän karmean tapahtuman, joka voisi pahimmallaan johtaa siihen, että narri tekisi itselleen jotain kamalaa omassa synkässä kammarissaan, kuvitellen olevansa aivan mitätön, kun hänen ainoat ystävänsäkin olivat hänet hyljänneet. Tunteenpurkauksensa myötä Erick ei voinut tuntea kuin häpeää, joka kohdistui hänen itseensä. Naama oli alkanut punoittaa, niin kuin nenäkin, joten hän katsoi parhaakseen kääntää punehtuvat kasvonsa pois narrin tarkkojen silmien alta. Ja ainut mitä hän sillä hetkellä toivoi oli, että olisi tosiaan pelastanut narrin itsetuhoisilta aikeilta, eikä suinkaan saattanut itseään turhaan näinkin hämmentävään valoon. Turha toivo.
''Voi teitä, lordi Erick! Älkää viitsikö olla hupsu!” narri kikatteli niin tyttömäisesti kuin saattoi, esittäen epäilemättä joitakin hovin miehiä piirittäviä neitosia, jotka olivat yksi syy siihen, miksi Erick satunnaisesti pakeni tähän kohtalokkaaseen vartiotupaan.
''No mutta Erick? Mikä teidän nyt tuli?' Aiemmin niin huvittava teatraalinen puoli narrissa, sai nyt Erickin tuntemaan suuttumusta. Hänen poskiaan kuumotti, eikä aikaisempi häpeänpuna enää haitannut häntä. Miten toinen saattoi olla niin kiittämätön? Röyhkeä? Oli selvää, että tämä halusi vain nolata hänet, mikä olikin Erickistä hyvin hämmentävää. Eihän heidän
välillään ollut kaunoja ratkottavana. Ja pian vastaus valkeni hänelle hyvin selkeänä. Niinpä tietysti, kyseessähän oli narri, se oli tälle vain yleistä hupia, siinä kaikki. Toinen varmasti nauttisi hänen epätoivostaan ja ahdingostaan. Naureskelisi päivät pitkät, kuinka oli saanut ritari Erickin pään punoittamaan, kuin puutarhan maukkaimman tomaatin.
Erickin aiempi käsitys narrista oli kiskaistu hänen altaan liian nopeasti, että hetken hänen silmissään karehti aito yllättyneisyys, nyt hän olikin täysin vakuuttunut siitä ettei narreilla ollut tunteita lainkaan.

Silmät leiskuen, hän käänsi katseensa takaisin narriin, jonka roolina näytti pysyvän kikattavan typerän aatelisneidin esittäminen. Rooli, joka eniten inhotti ja kuvotti Erickiä, kuin mikään muu rooli, jonka narri olisi satunnaisesti voinut kaapata.
Hänen leiskuvat silmänsä tuijottivat narria rävähtämättä jonkin aikaa, muutamia sekunteja kenties, Erickistä ne tuntuivat kuitenkin minuuteilta. Hänen huulensa olivat nipistyneet tiukasti yhteen, lopulta ne raottuivat hitusen, ja hän huokaisi, tyyntyi. Tilalle oli jäänyt vain rippeet siitä raivosta, ja ennen kaikkea pettymys, surumielisyys. Tyttö oli riistänyt häneltä viimeisenkin uskon narriin, hetken oli Erick ehtinyt tätä sääliä, uskoa ettei tämä ollut läpeensä paha, vaan itsesäälissä rypevä olento, joka tarvitsi vain käden johon tarttua, joka johdattaisi pois väärältä polulta. Ja nyt Erick sai katua uskoaan. Pettymyksen aallon lävistämä, hän ponnahti seisoalleen hieman kankeasti. Silmät tuijottivat yhä narria, synkkinä ja tummina, niiden kellertäväsävy näytti kaikonneen jonnekin.
“Neiti Beatrix”, nimi oli putkahtanut hänen päähänsä kuin tyhjästä.
“Tiedustelitte aiemmin, mikä minulle tuli? Haluatteko todella tietää?” Erick pudisteli päätään turhautuneena. “Voisin vaikkapa ilmaista asiani niin, että nolostuin, mikä varmasti ilahduttaa teitä kovasti. Siihen kun näytätte niin innolla pyrkivän, vai olenko täysin erehtynyt?” Erickin ääni vaipui loppua kohden hiljaisemmaksi, ja hän päätti kohdistaa askeleensa kohti huoneen päässä olevia ovia, joista toinen johti saunaan, jonka Erick taas oletti olevan tähän aikaan tyhjillään. Paikka, jossa hän saisi olla rauhassa.
“Ja nyt ilahdutte varmasti vielä enemmän”, Erick tokaisi, ja vetäisi kasvoilleen yllättävän kanamaisen ilmeen, heilutellen käsiään kuin siipinä vierellään ja huudahtaen sitten hiven ärtyneellä äänellään: “Kot, kot, kot!”

“Tilimme taitavat olla nyt selvät, neiti Beatrix?” Erick sai tehdä kaikkensa jotta saisi ääneensä hieman pehmeän, jopa miellyttävän sävyn. Kulmat olivat kohonneet hitusen, ja laskivat saman tien kun Erick oli kääntynyt ympäri ja kohotti jo kättään saunatuvan oven kahvalle, kun se yllättäen rävähti auki, ja Erick sai taas ovesta nenilleen, niinkin kovaa että singahti maahan takamukselleen, jolloin siinä rytäkässä, jossa nenä luultavasti murtui, kävi huonosti myös häntäluulle. Erickin suusta pääsi läjä kirouksia, samalla kun hän piteli molemmin käsin nenäänsä ja tuijotti murhaavasti saunasta ulos astellutta, hyvin juopuneen näköistä vanhaa miestä, joka oli vetänyt jalkaansa pelkät housut, paljastaen täten ällöttävän hikisen, ja karvaisen rintakehänsä. Pelästynyt ilme, oli kuitenkin kohonnut tämän kasvoille, tämän tunnistettua Erickin, mikä taas johti useisiin aneleviin anteeksipyyntöihin, jotka päättyivät tyylikkäästi niin, että mies ryntäsi täyttä laukkaa ulos vartiotuvasta, luullen selvästi pelastuvansa näin Erickin ankaralta yhteenotolta.
Erick päästi suustaan vielä yhden, loppua kohti himmenevän kirousten tulvan, eikä nyt vain nenänsä ja häntäluunsa puolesta, vaan siksi että saattoi olla varma, kuinka narri nyt hykerteli täydessä tyytyväisyydessään hieman kauempana. Ja se jos mikä sai Erickin olon entistä kurjemmaksi. Pitikin sattua!

//Jotenki tätä tekstiä vain syntyi . DD Voi Erick raukan nenää . <<< //

Beatrix tunsi olonsa entistäkin ontommaksi ja tyhjemmäksi kuin yleensä. Ne ainoat ajatukset, jotka hänen päänsä sisällä pyörivät, koskivat hupenevaa olutta hänen karahvissaan. Hän naputteli tympääntyneenä mustiksi maalatuilla kynsillään pöydän karheaksi kulunutta pintaa.
Alkoholin tuoma pirteys alkoi hävitä jättäen jälkeensä synkän tyhjyyden. Hän kulautti tuoppinsa tyhjäksi ja haroi epämääräisesti korkkiruuveja pois kasvoiltaan. Maailma kieppui ja velloi hitaasti ympärillä. Hän olisi niin mielellään halunnut unohtaa, unohtaa kaiken tekemänsä ja kokemansa.
Narrin kasvoille oli jähmettynyt mitäänsanomaton ilme. Häntä vastapäätä istuva mies vilkaisi häntä kummastuneesti, mutta tajusi pitää suunsa kiinni. Beatrix kokosi sisuksiaan kalvavaan tyhjyyteen sitä vihaa ja luottamuksen puutetta, jota hän oli koko elämänsä ajan joutunut kestämään.

Erick hymähti hieman etäämmällä Beatrixin heittämälle kommentille, jonka mukaan tuon pitäisi äännellä kanan tapaan välttyäkseen syytöksiltä.
“Vai, että ääntelisin minä kuin kana?” mies pohti ääneen naurahtaen kolkosti.
“Mutta etkö muista kenelle minä juuri äsken toivotin hyvää yötä?” Tauko. “Dolly-neiti varmasti mielellään kääntäisi kuninkaan pään, jos nyt joku sattuisi arvon herrallemme tämän pikku salaisuutemme paljastamaan”
Beatrixin mustiksi maalatuille huulille kohosi tyhjä hymy, mitenkään muuten hän ei miehen kommentteihin reagoinut. Hän ei irrottanut katsettaan tuoppinsa pohjasta samalla kun sanoi hyvin vakavaan sävyyn:
''Et taida tietää asemaani. Olen kuninkaan kynnysmatto, henkilökohtainen itsetunnon kohottaja. Vietän miltei joka päivä aikaani hänen kanssaan, tosin henkilökohtaisesti näkymättömänä. Minä jos kuka saan hänet uskomaan, tosin todennäköisesti hänen korkeutensa ei välittäisi. Häntä kiinnostavat vain huvitukset ja nautiskelu,'' hän sähähti miltei vihaiseen sävyyn viimeiset sanat ja suuntasi salamoivan katseen mieheen. Alkoholi oli alkanut vaikuttamaan. Sanoillaan hän asetti myös itsensä alttiiksi, jos Erick päättäisi hänet paljastaa. Samalla hän toi esille sen, mikä hänen todellinen tehtävänsä oli. Hän oli kuninkaan pellepukuun puettu koira, joka potkaistiin nurkkaan, kun pilat alkoivat menettää tehonsa. Oli yleistä, että hän kuninkaan seurassa piristi tätä miestä tekemällä pilkkaa muista aatelisista, saaden näin kuninkana itsetunnon kohoamaan. Pilaillessaan hän ui vaarallisilla vesillä, sillä jos hän sattui pilkkaamaan jotakin kuninkaan senhetkisistä suosikeista, ei tulos ollut se toivottu. Juuri siitä johtuen hänen tuli alinomaa olla perillä hovin koukeroista, tietää mitä kukakin toisesta ajatteli ja mikä tärkeintä, mitä kuningas näistä ajatteli.

Joku miehistä kaatoi varovasti lisää olutta hänen tuoppiinsa. Beatrix kohotti tuopin huulilleen ja laski sen kolahtaen pöytään.

Erickin kehottaessa pöytäseuruetta pysymään paikallaan Beatrix sai pilkattua tuota niin osuvasti, että sai ritarin suuttumaan.
Samassa tuo kikatteleva tyttönen oli poissa paljastaen jälleen tuoppiaan tuijottavan narrin. Hän tunsi Erickin leimuavan katseen, ja käänsi hitaasti kasvonsa tuon suuntaan. Hän vastasi tuon tuijotukseen pohjattoman synkällä, kaunaa ja vihaa liian pitkään kantaneella katseella. Silmien sininen hehku oli kadonnut jättäen jälkeensä sen pienen tytön, joka hylättiin ja petettiin. hän ei luottanut enää ihmisiin.
Ritari loikkasi pystyyn samalla kun Beatrix kumosi jälleen tuoppinsa. Hän sävähti kuullessaan nimensä mainittavan.
“Tiedustelitte aiemmin, mikä minulle tuli? Haluatteko todella tietää?” tuo pudisteli päätään. Beatrix tuhahti. Tietenkään hän ei halunnut tietää. Ei häntä kiinnostanut. Tai oikeastaan, hänhän tiesi sen jo.
“Voisin vaikkapa ilmaista asiani niin, että nolostuin, mikä varmasti ilahduttaa teitä kovasti. Siihen kun näytätte niin innolla pyrkivän, vai olenko täysin erehtynyt?” Beatrix pyöritti hetken välinpitämättömästi tuoppiaan ja kääntyi sitten Erickin puoleen. Hänen ilmeensä oli täynnä vihaa ja turhautuneisuutta. Hänen katseensa oli naulitseva.
''Siihen pyrkii Narri, ei neiti Beatrix,'' hän vastasi pisteliäästi kääntyen jälleen pöydän ääreen samalla kun ritari suuntasi askeleensa kohti saunaa.
Saunan ovella tuo kuitenkin otti vastaan Beatrixin heittämän haasteen ja äänteli kanan lailla.

“Tilimme taitavat olla nyt selvät, neiti Beatrix?” tuo totesi. Beatrix ei jaksanut vastata.
Saunan ovesta ulos astuva puoleensavetämätön mies sai Erickin lentämään takamukselleen lattialle. Tuo kirosi äänekkäästi nenäänsä pidellen. Vanhemman miehen suusta suorastaan tulvi anteeksipyyntöjä tuon tunnistettua loukkaantuneen miehen.
Beatrix vilkaisi välinpitämättömästi maassa istuvaa aatelista. Jos tuon nenä oli murtunut, mitä Beatrix ei olisi ihmetellyt, täytyi kivun olla ääretön. Nenää tuskin saisi ennalleen, vaan ritari saisi kasvojansa komistamaan kyömyn nenän, joka jo niin monen sotilaan naamataulua somisti.
Syyllinen ryntäsi housusillaan synkkenevään iltaan.
''Ei ole ylimyskään erehtymätön'', hän totesi hiljaa itsekseen.

Erick oli lehahtanut liekkiin, kaikki mitä narri päästi suustaan sai raivon kumpuilemaan pitkin hänen selkäpiitään. Ja Erick saattoi jopa tuntea korvistaan ilmaan kohoavan höyryn, vaikkakin tiesi sen olevan mahdotonta. Samankaltainen raivo oli sytyttänyt hänet vain kahdesti aiemmin; kerran kun naapurinpojat olivat tukistaneet pientä Dolly-raukkaa, jolloin Erick oli raivosta kihisten ripustanut nämä alushousuista pyykkinarulle.
Ja toisen kerran, kun hänen rakas pikkuveljensä oli kuollut. Silloin Erick oli ollut hyvin, hyvin vihainen. Hillittömän vihainen.
Muulloin ei tämän kaltainen raivo, jossa hän koki hillitöntä tarvetta paiskoa tavaroita ja aiheuttaa fyysistä tuhoa, ollut koskaan aiemmin saanut hänestä valtaa. Se oli Erickille hyvin vierasta, kukaan täällä hovissa ei ollut onnistunut suututtamaan häntä tällä tavalla, kuin tämä narri tänään onnistui. Erickin oli vaikea ymmärtää itseään.

Se oli kuin ihme. Erick onnistui taltuttamaan hillittömän vihansa niin, että vain rippeet siitä savustivat enää hänen aivojaan. Tilalla oli enää synkkyys, surumielisyys, turhautuneisuus, ja ennen kaikkea pettymys, joka kohdistui narriin.
Erick oli pompannut pystyyn, kykenemättä hillitsemään sanojaan. Narri tuijotti häntä naulitsevalla katseellaan, joka Erickistä näytti siltä kuin se olisi ollut täynnä vihaa ja turhautuneisuutta. Jokin siinä sai Erickin häpeämään itseään, ja kummastelemaan käytöstään. Hänen oli vaikeaa saada riuhtaistua katseensa irti toisen naulitsevista silmistä, ja harppoa kohti saunan ovea, pelastusta. Hän pelkäsi tilanteen kehittyvän liian pitkälle, hän pelkäsi löytävänsä vielä itsensä ja narrin kiemurtelemasta lattialta, toistensa päältä (tiiän mitä tässä kohtaa aattelet Candi : DD) , painien ja riehuen, narrin ainoana puolustuskeinona repiä hänen hiuksiaan ja potkia sukukalleuksille, kun taas Erick pystyisi helposti peittoamaan toisen. Mutta ei, hän ei tappelisi narrin kanssa. Naisen kanssa. Ajatuskin puistatti. Hän halusi pois tuon läheisyydestä, sillä hän saattoi tuntea jännityksen huokuvan heidän välillään, yllyttäen hänen raivoaan kasvamaan, ja ja…

Pelastus! Miten ihanalta saunanovi näyttikään! Ovi taivaisiin, pelastukseen, Erickin kunniansäilyttämiseen… Häkeltynyt Erick löysi itsensä lattialta parkumasta, nenäänsä pidellen ja takamus kivistäen. Ällöttävä mies, joka oli oven pamauttanut häntä päin pyyteli vuolaasti anteeksi, ennen kuin lipesi paikalta. Erickiä ärsytti. Pitikin sattua.
Hänen tarkat korvansa poimivat narrin kommentin. “Ylimyskään ei ole erehtymätön.”
Erick ei ollut varma oliko se pelkkä toteamus, vai voitonriemuista ivaa. Joka tapauksessa se sattui häneen enemmän, kuin sanat jotka Dolly oli heittänyt ilmaan vartiotuvan ovella.
Hänen päänsä oli täynnä raivon sekaista hämmennystä, surua ja pettymystä. Ja nuo tunteet yhdessä olivat aivan liikaa, niin liikaa, että Erick oikein odotti samanlaista poksahdusta, kuin mikä kuului kun samppanjapullon korkki avattiin, kuuluvan hänen kohta varmasti räjähtävästä päästään.

Häntäluuta kivisti vietävästi, ja kivistä vielä enemmän kun Erick kapusi seisaalleen, pitäen yhä toista kättään nenänsä suojana. Ja vaikka tilanne olikin poikkeuksellinen, ei Erick kyennyt edes raivonsa ja hämmennyksensä vallassa unohtamaan käytöstapojaan.
“Suonette anteeksi pikaisen poistumiseni saunanpuolelle”, hän huikkasi narrille vakaalla, mitäänsanomattomalla äänellä, ja luikahti saunan sisuksiin.
Hänen onnekseen ja riemukseen sauna oli tyhjillään, ja mikä parempi melkein kylmä jo.
Liika kuumuus olisi tuskin auttanut hänen höyryäviä aivojaan toipumaan.
Raivo ja hämmennys kumpusivat hänen rinnassaan yhtenä ryöppynä, kilpaillen kumpi veisi lopulta voiton. Erick ei kyennyt hillitsemään itseään enää, vaan tempaisi löylykauhan heittäen sen kiroten seinään. Kuului kolahdus kun se osui seinään, ja toinen kun se kimposi siitä kiukaaseen, kuului KAAMEA, korvia huumaava tuskanhuuto, kun se osui Erickin nenään, ja lopulta kumahdus sen pudottua vääntyneenä lattialle.

Hänen nenänsä oli tulessa, tuntui kuin sata hyttystä nipistäisi sitä yhtä aikaa. Ja kivun myötä raivo oli tiessään, ja hämmennys pääsi vihdoin osingoille. Erick oli kavunnut saunan ylimmälle lauteelle sikiöasentoon, hänen teki mieli mököttää kuin pikkulapsen. Hän ei kyennyt ymmärtämään miten narri oli sen tehnyt. Saanut hänet, matalaprofiilisen, joskus jopa kylmän ja vetäytyvän olennon kiehumaan kuin kahvipannu. Narri, johon hänellä ei ollut mitään henkilökohtaisia siteitä. Eikä hän voinut sille mitään, että hän häpesi. Häpesi suunnattomasti omaa, typerää käytöstään. Mikä kerrassaan oli jopa hieman itserakkaalle Erickille sangen kummallista. Ääni hänen päässään hoki, ettei hän halunnut näyttää narrin silmissä täydeltä pelleltä, vaikka narrihan itse oli ammatiltaan sellainen. Erick ei ymmärtänyt, miksei hän vain voinut vähät välittää tilanteesta ja antaa sen olla. Miksei hän vain etsisi Dollya käsiinsä ja pyytäisi anteeksi. Ei kiitos. Erick painoi päänsä polviinsa, ja sihisi hiljaa manauksia itselleen.
Harvinainen näky. Ritari Erick mökötti.


// : DDD //

Beatrix tyytyi hymyilemään itsekseen Erickin pahoitellessa äkillistä poistumistaan. Ritari oli hävinnyt taiston, niin hän itse ajatteli. Ja paennut. Beatrix huikkasi yhtä miehistä täyttämään tuoppinsa, ja vielä kertaalleen hän tyhjensi sen yhdellä kulauksella. Epänaisellisesti hän pyyhkäisi suupieliään kämmenselällään ja nousi huojuen seisomaan hajareisin pitkän lankkutuolin ylle. Pöytälevystä tukea ottaen hän sai nostettua toisenkin jalkansa pois pöydän alta ja nykäisi hattunsa naulasta. Hän ennemminkin kaatui ulko-ovea vasten kuin työnsi sen auki. Nenäänsä nyrpistäen hän värähti pieniä sadepisaroita, jotka olivat alkaneen hiljalleen ripeksiä päällystetylle tielle. Tovin hän seisoi siinä ovenkahvassa roikkuen ja päätti sitten olla vielä lähtemättä.

Kääntyessään hän huomasi tuvan olevan tyhjä. Väsyneet miehet olivat livahtaneet yöpuulle heti oivan tilaisuuden tultua.
Beatrix koppasi mukaansa väljähtäneen olutkannun ja tuopin ja lysähti olluttaan läikytellen sen nurkkapöydän ääreen, johon Erick oli ensimmäisenä asettunut. Toisella kädellä ohimoitaan painellen ja toisella olutta kaataen hän vajosi jälleen omiin ajatuksiinsa. Hänen mieleensä ilmestyi utuinen kuva Alexiksen välittävistä kasvoista. Hän ei osannut rakentaa hämärää kasvokuvaa kokonaiseksi, ei muistanut hiusten pituutta, suun muotoa tai nenän poikamaista kaarta. Ainoastaan välittämisestä ja molemminpuolisesta lämmöstä hehkuvat ruskeat silmät olivat tarkkapiirtoiset. Ne kieppuivat hänen mielensä etualalla, kummittelivat ja piinasivat. Lopulta ne tulivat lähemmäs ja lähemmäs, paljasten takanaan kuvan siitä, miten petturi seisoi laivan kannella toisen tytön kanssa.

Epätoivoisesti parahtaen Beatrix iski läiskähtäen tuoppinsa pöytään samalla, kun saunasta kuului äkkiä äänekästä kolinaa ja karmea tuskanhuuto.
''Hiljaa!'' hän parahti samalla kun heitti tuoppinsa päin saunan ovea.
Ainakin kaksi metriä ohi. Tuoppi kolahti seinään ja vieri pöydän alle.

Hän iski kyynerpäänsä pöydän pintaan ja puristi päätään kämmeniensä välissä.
''Pieni kipinäni, oma kipinäni, jäädään tänne yhdessä,'' oli Alexis sanonut. Beatrix oli jäänyt.
Alexis ei.

Beatrix valui vetelänä tuolilta lattialle istumaan. Hän haparoi hetken käsillään pöydän yli ja sai lopulta olutkannun hyppysiinsä. Hän nosti sen epävakaasti syliinsä ja otti kulauksen suoraan kannun nokasta, laskien sen sitten vierelleen lattialle. Kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Vihaisena itselleen hän tarttui pöydänreunaan ja laski päänsä niiden väliin. Olkapäät nytkähtelivät äänettömien nyyhkytysten tahtiin. Kyyneleet sotkivat kasvojen maalaukset ja putosivat mekon helmalle.
Hänen olisi mitänyt lähteä. Hänen olisi pitänyt lähteä omaan huoneeseensa itkemään.
Maailma oli musta hänen ympärillään. Kylmät kallioiset maisemat erottuivat heikosti rankan lumipyryn seasta. Lehdettömät, vääntyneet puut hytisivät alastomuuttaan öinen harmaa taivas yläpuolellaan.
''Olet toivoton.'' Orpokodin johtajatar ei pitänyt lapsista, silti hän toimi tässä työssään suvun perinteiden mukaan. Hänen silmissään leiskui vastenmielisyys ja ylemmyys, kun hän yllätti pienen Beatrixin leikkimästä kukkaruukkujen mullilla.
Kukkavaltakunnassa oli aina ollut kesä. Kauniiden tyttöjen yllä oli päivänkakkaramekot ja he leikkivät sulassa sovussa toistensa kanssa villikukkien täyttämillä niityillä. Beatrix oli toivonut olevansa kukkatyttö.
''Toivon..'' hän kuiskasi särkyneellä äänellä ja nielaisi osaamatta jatkaa lausettaan.
''Mitä muka toivot? Ei sinulla ole varaa toivoa yhtikäs mitään! kiittämätön kakara.'' Johtajattaren hatara kuva katosi. Beatrix tunsi jälleen pöytälevyn käsiensä välissä. Hän vetäytyi kippuraan kyljelleen lattialle puoliksi pienen nurkkapöydän alle ja nukahti hentoon uneen.

[ Kamalaa lässytystä >.< ]

Erick puristi käsillään koukussa olevia polviaan itseään vasten, hänen ajatuskulkunsa oli katkennut hetkeksi narrin hiljaa-huudon ansiosta, jonka säestämänä jotakin oli kolahtanut seinään, luultavasti lähellä saunan ovea. Hetken Erickiä hymyilytti, ihan pienesti vain, ilottomasti, hymykin oli vinonpuoleinen, mutta joka tapauksessa se oli olemassa.
Hän ei siis ollut ainut, jonka teki mieli heitellä tavaroita sillä hetkellä.

Pää painui takaisin polviin, ja narri unohtui. Saunassa alkoi olla kylmä, mutta Erick oli tarrannut kiinni itsesääliin ja häpeään niin lujaa, ettei huomannut ihonsa menneen kananlihalle.
Mikä hän oikein kuvitteli olevansa? Mahtava ritariko? Hän ei ansainnut saamiaan ylistyspuheita. Arvovaltainen? Pidetty? Kunnioitettu?
Hänen käsityksensä itsestään putosi alas yhtä nopeasti, kuin kivi taivaalta.
Hän oli kiipijä, kipusi hitaasti ylöspäin maineeseen ja kunniaan toisten helmoja myöten.
Mutta itse hän oli mitätön ja hänen kurja elämänsä oli hiuskarvan varassa, joka oli sidoksissa Dollyyn. Hän tuli köyhtyvästä Ellemmiiren sukuhaarasta, hänen olisi kuulunut kuolla lepraan niin kuin hänen muu perheensä, mutta hän oli saanut toivonkipinän Dollystä, jonka helmaa pitkin hän oli kivunnut hoviin ja rikastunut.

Hän oli luullut, että raha korvaisi kaiken mitä hän oli menettänyt. Mutta hänen elämänsä oli pinnallista, ja kohteliaisuussääntöihin juurtunutta. Hän vihasi kikattavia teennäisiä aatelisneitoja, ja vanhoja irstaita setiä, jotka olivat kaiken päätösvallan yläpuolella.
Ainoa valopiste hovin tylsässä elämässä oli Dolly, jonka hän oli karkottanut luotaan.
Hän oli kiittämätön.
Yllätyksekseen Erick tajusi kaipaavansa vanhaa elämäänsä enemmän, kuin mitään muuta. Hänen elämänsä oli tylsä pinnallinen tyhjiö, ilman äidin keittämää kokkareista aamupuuroa, ja hymyävää suuta. Ilman pikkuveljeä hinkumassa reppuselkään, ja pientä heiveröistä Dollya pillahtamassa itkuun, kun naapurinpojat keksivät heittää häntä kivellä otsaan.
Hovissa kaikki janosivat rahaa, kostoa ja valtaa. Muiden tunteilla ei ollut väliä. Ja Erick itsekin oli hairahtamassa sille polulle.

Jotain kosteaa putosi hänen kaulalleen, ja hetken Erick luuli että oli ruvennut pillittämään. Se tästä vielä puuttuisi, hän menettäisi viimeisetkin itsekunnioituksen rippeet, ja jäisi ikuiseen omahäpeän kierteeseen, verkkokalvoilleen poltettuna narrin vihainen katse, muistuttamaan häntä tästä häpeästä, josta tuskin pääsisi ikinä eroon. Mutta ehkäpä armas Aiglaia olikin suotuisampi, kuin mitä Erick oli osannut odottaa. Hän oli säästynyt häpeänkierteeltä, ainakin toistaiseksi. Se mitä hänen kaulalleen oli pudonnut, ei ollutkaan kyynel, vaan verta, joka oli pudonnut hänen vertavuotavasta nenästään. Hän voihkaisi, ja nappasi löylysaaviin, jonka hailakassa vedessä puhdisti yhä kivusta kirkuvan nenänsä. Erick toivoi, ettei se ollut murtunut. Hän ei halunnut menettää koreaa nenäänsä näin. Ainakin puolet sen punaisuudesta oli nyt lähtenyt veren myötä. Erick ei enää jaksanut välittää siitä, vaan hipsi saunan ovelle, ja raotti sitä hiiren hiljaa.

Järkytys oli suuri, kun se iski hänen tajuntaansa yhtä voimakkaasti, kuin kongin isku.
Narri. Beatrix itki. Erick ei voinut estää suutaan loksahtamasta auki. Jälleen hänen rakentamansa käsitys narrista murentui, kuin vanha kivikova leipä.
Ajatukset porisivat hänen päässään kahvipapujen lailla, kun hän yritti ymmärtää, muttei kyennyt. Hetki sitten narri oli ollut niin kova, vihainen ja tunteeton, että Erick oli suuttunut, pettynyt. Mutta nyt narrissa ei ollut hiventäkään sitä mikä oli saanut Erickin raivonpartaalle, sitä minkä hän oletti tunteettomuudeksi. Näytti, kuin narrin kova kuori olisi särkynyt. Johtuikohan oluesta, joka killui tämän sylissä lattialla.

Narri nukahti, kyljelleen, kippuraan, puoliksi nurkkapöydän alle. Yksin. Murheisiinsa.
Sääli lävisti Erickiä, niin kuin aikaisemminkin, kun hän oli kuvitellut narrin itsetuhoisia aikeita.
Hänen ritarillinen vaistonsa heräsi unestaan, ja sai Erickin unohtamaan omat murheensa, typerän itsesäälinsä ja palaamaan ennalleen, omaksi rakkaaksi itsekseen.
Varmoin askelin hän käveli nyt kohti nurkkapöytää, eikä olisi ihme vaikka hänen rintansa olisi röyhistynyt siinä samassa. Erick kyykistyi, katseli hetken kippurassa makaavaa narria, jonka kasvomaali oli sotkeutunut kyynelien toimesta. Erick olisi halunnut nähdä kokonaan naamion taakse. Yllättävä kiinnostus kutkutti hänen suonissaan.

Mitä pitäisi tehdä? Hetken Erickin teki mieli vetäytyä, jättää narri siihen yksin, omanonnensa nojaan, koska viimeksi kun hän oli tätä säälinyt oli hän joutunut pettymään. Eikä hän haluaisi kokea sitä uudestaan. Ja häpeä, jonka narri joutuisi kokemaan, kun vartiotupalaiset löytäisivät hänet aamulla pöydän alta, itkuista unta tuhisten olisi varmasti suurempi, kuin se mitä Erick joutuisi kokemaan, jos narri hyppäisi jälleen ivallisiin rooleihinsa.

“Beatrix”, Erick henkäisi pehmeällä äänellään, sellaisella, jolla hän aina puhutteli Dollya, kun tämä piti herättää. “Beatrix, nyt olisi suotuisa hetki herätä”, hän hymähti kuuluvammin, ja yritti samalla ravistella toista mahdollisimman hellästi hereille.

//Olen pahoillani hitistä, jossa Erick yrittää ravistella Beatrixiä hereille . DD Toivottavasti et Candi kuole järkytyksestä : D
Voi ei, milloin pelistämme tuli nyyhkyangsti-itsesäälipitoinen? Hahha //

// Voi ei tohon kysymyksees en todsiaan tiedä vastausta DD! Ja en järkyty, itseasias tulen itsekkin hieman hittaamaan .D Sormeni ovat totaalisesti jäässä koska käytin Tilliä ulkona without lapasia joten saa nähdä et mitä täst tulee D. //

Beatrix oli vajonnut epämääräisen hataraan uneen, paksulle sumun verhoamalla niitylle. Pienet valkoiset kukat nuokkuivat udun painosta hennoilla varsillaan taivuttaen terälehtensä kohti maata. Ilma oli pysähtynyt, edes pienikään tuulenhenkäys ei vavisuttanut polvenkorkuista heinää. Hän asteli varovasti avojaloin tällä pysähtyneellä niityllä, näkemättä metriäkään eteensä. Varpaat tunsivat allaan pistelevän haavaheinän ja murskaantuvien kukkien hiljaisen rutinan. Ainut kuuluva ääni tämän lisäksi oli hänen oma, rauhallinen hengityksensä. Hän haroi käsillään sumua tieltään kuin olisi nostellut verhoja edestään. Hän tunsi olonsa kevyeksi, mitättömäksi ja huolettomaksi. Hänen ei tarvinnut välittää mistään, ei kantaa huolta elämän tuomista rasitteista. Oli vain hän ja tämä niitty.
Hänen yllään oli valkoinen, yksinkertainen ja halvasta kankaasta valmistettu mekko. Mekon helma hipaisi kevyesti hänen paljaita sääriään, kun hän asteli hitaasti ja kevyin askelin eteenpäin. Hän ei tiennyt päämääräänsä, mutta tiesi, että hänen tuli silti jatkaa matkaa.
Äkkiä hän tunsi raskaan painon painavan hänen olkapäitään lysyyn. Röyhelöinen tummanvihreä-mustaraitainen leninki ilmestyi hulmuten hänen ylleen. Sumu aukeni hänen edessään kuin suora käytävä. Aivan hänen eteensä ilmestyivät Alexiksen utuiset kasvot. Kasvot hymyilivät ivallisesti ja alentavasti hovinarrille.

''A...Al.. Petturi!'' Beatrix kivahti yllättyneenä ja läimäisi ravisteliaansa aluksi oikealle, sitten vasemmalle poskelle. Alexiksen kasvot muuttivat muotoaan Erickin naamavärkiksi punoittavine nenineen kaikkineen. Beatrixin silmät laajenivat hämmästyksestä, kun hän hämillään pyyhkäisi kosteita kasvojaan kämmenselällään. Suu hämmästyksestä auki hän istui jähmettyneenä lattialla. Yliampuvan järkyttynyt ilme ei ollut lainkaan liioiteltu, se oli tällä kertaa kivunnut luonnostaan hänen tuhruisille kasvoilleen.

Vasta viimeisenkin unenrippeen karistessa hän tajusi tapahtuneen ja kiemurteli irti ritarin ravistusotteesta. Vaivalloisesti hän perääntyi tuosta hieman kauemmas, kun hänen katseensa nauliintui olutkannuun, jonka hän jo siinä samassa oli vetäissyt luokseen. Hän oli tyystin sanaton, mikä oli hyvin harvinaista kun hänestä oli kyse. Yllättävän sulavasti olotilaansa nähden hän nousi istumaan tuolille nostaen kannun pöydälle eteensä.

''Luulin teidän jo kuivuneen saunaan'', hän totesi harvinaisen laimeasti ilman ivaa tai naamanvääntelyitä ja hymähti vinosti hymyillen samalla kun naputteli epämääräisesti kynsillään lasisen kannun pintaa. Hänen katseensa oli uponnut pöydän kuluneeseen pintaan.

//Hihhulihei - oli vaa pakko sanoo jotai, koska tulee ontto-olo tai jtn jos ei sano mitää.D ELi hihhuliehei vaan ! //


Erick yritti ravistella hovinarria hereille. Hän ei todellakaan tiennyt oliko päätös narrin herättämisestä ollenkaan niin hyvä, kuin miltä se oli hetki sitten tuntunut? Joutuisiko hän kokemaan narrin tyttömäiset kikattelut, sun muut roolileikit uudestaan? Erick saattoi vain toivoa ettei niin kävisi. Lisäksi hän oli melko varma siitä, ettei Beatrix ilahtuisi kovasti nähdessään, kuka hänet oli päättänyt herättää.

"A...AI.. Petturi!" narri kiljahti ja Erick sai tuntea läimäyksen ensiksi oikealla ja sitten vasemmalla poskellaan. Mies hätkähti yllättyneenä, hammastaan purren. "Petturi? Minäkö?" hän ähkäisi, silmät hämmästyksestä pyöreinä. Olihan hän arvannut, ettei narri ilahtuisi siitä kuka hänet oli päättänyt herättää, mutta se että narri harmistui hänen näkemisestään näin paljon, oli Erickille kyllä jo aikamoinen yllätys.
Hän tunsi, kuinka hänen poskensa alkoivat jälleen punoittaa, mutta eivät tällä kertaa nolostuksen taikka suuttumuksen johdosta, vaan läimäysten, jotka kihelmöivät kutkuttavasti hänen poskillaan.
"Rauhoitu, en minä noin pelottava ole. Vaikka nenäni onkin punainen!" hän huokaisi, huomattuaan Beatrixin kasvoille kohonneen, jopa yliampuvan järkyttyneen ilmeen. Ei kai hän sentään noin hirvittävältä näyttänyt? Erickin katse oli täynnä häkellystä, ja hämmennystä, mutta hänen suunsa oli kaartunut huvittuneeseen hymyy, olihan järkyttynyt narri toki hupaisan näköinen, sitä ei voinut kiistää.

Narri kiemurteli irti Erickin ravistusotteesta, samalla kun Erick hämmentyneenä tajusi pitelevänsä toista yhä.
Hän katseli, kun toinen nappasi olutkannunsa ja nousi olotilaansa nähden yllättävän ketterästi takaisin tuolilleen istumaan. Erickiä hymyilytti yhä. Ja kummastutti. Hivenen hajamielisennäköisenä hän päätyi haromaan tummia hiuksiaan, pitäen katseensa kuitenkin kokoajan juuri heränneessä seuralaisessaan.
Samassa narri jo tokaisikin luulleensa Erickin kuihtuneen saunaan. Tällä kertaa hän ei löytänyt tytön äänestä ivaa, vain vinonhymyn tämän kasvoja koristamasta. Se oli jotenkin yllättävää, ivanpuute siis. Hän ei ollut osannut kuvitella narria ilman ivaansa, josta jostain syystä Erick tuntui ottavan nokkiinsa turhankin helposti. Mikä taas oli hänen kylmänviileälle persoonalleen hyvin erikoista. Erick hymähti toisen sanoille, jokseenkin huvittuneena, ja hajamieliseen tapaansa hivenen myöhässä.
"Niin olisi varmaan käynytkin, jollei nenäni olisi minua havahduttanut." sanojensa päätteksi hän päätyi hieromaan yhä punoittavaa ja kipeää nenäänsä, myrtyneenä nenänsä kohtalosta. Kunpa se vain ei olisi murtunut. Erick kun piti nenästään kovasti.

Vasta nyt Erick tajusi istuvansa yhä maassa, ja hänestä olisi ollut jokseenkin hölmöä jatkaa siinä istuskelemista, joten hän kapusi penkille Beatrixia vastapäätä, laskien kätensä pöydälle.
Hän kallisti mietteliäänä päätään, ja nojautui hivenen eteenpäin.
"Soisitteko minulle sen ilon, ja kertoisitte miten ihmeessä päädyitte torkkumaan pöydän alle?"


//En jaksanu korjaa kirjotusvirheit ja tuli tosi tönkköö , anteeks .DD ja lyhytki viel : O //

"Niin olisi varmaan käynytkin, jollei nenäni olisi minua havahduttanut'', Erick vastasi Beatrixin esittämään olettamukseen tuon saunaan kuivumisesta.
Hovinarri ei laisinkaan näyttänyt hoviin kuuluvalta. Hänen kasvojensa ilmeettömyys ja silmien utuinen poissaolevuus näyttivät heijastavan kurjuuttaan myös hänen mauttomaan mekkoonsa kuin imevän pois sen värit ja joskus niin hohdokkaan huounnan jättäen jälkeensä kuluneen ja käytetyn vaatekappaleen. Hän näytti mitättömältä, hylätyltä seinäruusulta siinä kyynärpäät pöydällä nuokkuen. Hän oli nojannut sleukansa pieniin vaaleisiin käsiinsä.
Kulunut ja suttaantunut ihomaali oli paljastanut altaan hieman maalauksen karheuttamaa pisamaista ihoa. Hän ei tuntunut huomanneen Erickin kommenttia.

Beatrix ei pystynyt käsittämään sitä, miten hän oli tähän päätynyt. Miksi hänen elämänsä oli johdattanut hänet hoviin... Miksi hän ylipäätään oli olemassa? Koko elämänsä ajan häntä oltiin vain siirrelty paikasta toiseen kuin vanhan talon nurkkiin kerääntyneitä pölykerroksia luudalla. Paitsi silloin, kun hän oli karannut Alexiksen kanssa orpokodista. Nyt sekin tuntui ennalta määrätyltä, kuin senkin olisi pitänyt tapahtua, jotta hän olisi päätynyt tänne. Vaikka hän oli vierä nuori, miltei lapsi vielä, hän oli silti väsynyt elämiseen. Olisi ollut niin paljon helpompaa vain unohtaa kaikki ja antaa olla, vaipua ihanan syvään uneen.
Alkoholilla oli taipumus saada hänet melankoliseksi.

"Soisitteko minulle sen ilon, ja kertoisitte miten ihmeessä päädyitte torkkumaan pöydän alle?" Aluksi näytti siltä, kuin Beatrix ei olisi kuullut hänen sanojaan. Hän rapsutti kynnellään pöytään piirtyneitä uria ja kohotti lopulta kasvojaan niin, että pystyi kulmiensa alta mulkaisemaan pahansuovasti tuota ritaria.
''No pöydänalunen näytti niin mukavalta ja viihtyisältä paikalta, että päätin käpertyä sinne torkkumaan kuin kissanpentu brokadityynylle,'' hän laukoi pisteliäästi. Iva oli jälleen eksynyt hänen ääneensä, mutta tällä kertaa siitä kuulsi eräänlainen kiihko ja hyökkäävyys.
''No mitäs itse luulette! Juopuneet ihmiset sammuvat usein ties minne. Ehkä se on teidän kirkkaasti säihkyville silmillenne ja kauniille korvillenne aivan uutta.''

Beatrix nuokahti kerran ja hetken näytti, kuin hän löisi pian otsansa pöytään. Hän ryhdisti laiskasti asentonsa ja tuijotti olutkannua. Hetken hänen utuiset silmänsä etsivät pöydältä tuoppia muistamatta juuri itse sen viskanneen päin seinää. Lopulta hän vajosi mietteisiinsä ja syvään melankolisuuteensa. Kannu oli alkanut näyttää liian raskaalta huulille nostettavaksi.

//Sori, lyhyt ja huono ,DD //