Iltapäivä huvimajassa

Aurinko paistoi vielä kirkkaasti ja kuumasti. Päivä oli helteinen, mutta tuuli puhalsi kuitenkin viileää ilmaa palatsin puistoonkin. Nuori kaunis nainen käveli puistossa yksinään. Hän oli suuttunut äidilleen pahemmin kuin aikoihin. Nyt hän ei halunnut olla saman katon alla tämän kanssa ollenkaan ja oli siksi lähtenyt ulos asti viilentämään tunteitaan. Äiti oli kehdannut ehdottaa hänen naivan erään häntä itseään yli kolmekymmentä vuotta vanhemman miehen. Mies ei ollut koskaan edes jutellut hänen kanssaan, eikä vilkaissutkaan häntä. Kyllä hän oli heti tiennyt, ketä äiti tarkoitti, kun hän kuuli nimen. Jokin kreivi tuo kyllä oli, mutta tämä asui jossain kaukana ja oli kaiken kukkuraksi jalkapuoli! Hän ei voinut käsittää, miksei hänen oma äitinsä voinut ymmärtää, että mies oli vastenmielinen ja vaikutti irstailevalta vanhalta korpilta!
Mimele oli sanonut äidilleen suoraan, ettei menisi lähellekään tuota miestä ja että ennemmin eläisi koko ikänsä menemättä lainkaan naimisiin. Äidille kuitenkin tuntui olevan tärkeämpää se, että hänen tyttärensä pääsisi parempiin piireihin ja saisi rikkaan puolison. Mutta joku raja sentään piti sulhasehdokkaissakin olla!
Miten ihmeessä äiti sai päähänsä edes ehdottaa moista? Mimele mietti astellessaan raivoissaan kohti lähintä huvimajaa. Hän tietää, että haluan nuoren miehen, jota voin oikeasti rakastaa koko loppuelämäni ajan! Miten hän kehtaa ehdottaakaan moista?
Mimele kyllä tiesi, ettei voisi itse päättää, kenet naisi. Mutta hän tiesi, ettei suostuisi miehelle, jos tämä joskus kosisi. Tai no, eihän sitä häneltä kyllä edes kysyttäisi. Hänen olisi pakko alistua vanhempiensa tahtoon, ellei sitten halunnut karkotetuksi koko suvustaan ja aatelisen elämästä.
Kaikeksi onneksi neidin äiti ja isä eivät olleet edes ehdottaneet koko asiaa miehelle, eikä asiasta ollut ollut mitään puhetta. Edes isä ei ollut tiennyt äidin ajatuksesta mitään, ennen kuin riita oli alkanut.
Isä saa varmasti äidin järkiinsä. Mimele ajatteli ja tuhahti vaimeasti. Isä oli toden totta enemmän hänen kaltaisensa. Isä varmasti pitäisi mieluummin hänen puoliaan kuin tuhlailevan vaimonsa. Isä oli pohjimmiltaan itsekin romantikko, ehkä vielä pahempi kuin Mimele itse. Hän oli joskus jopa kuullut isän laulavan äidille kaunista balladia, mutta äiti ei siitä välittänyt läheskään niin paljon kuin kalliista vaatteista. Isä varmasti rakasti äitiä enemmän kuin äiti isää.
Mimele saavutti viimein huvimajan. Siellä ei onneksi ollut ketään, joten hän kiiruhti oitis istumaan penkille ja jäi tuijottamaan kauemmas puistoon siinä toivossa, että näkisi jotakin, minkä takia oli kannattanut vaivautua ulos asti äitiä pakoon. Hänestä olisi hienoa nähdä, jos joku tekisi jotakin sopimatonta. Ei hän siitä kuitenkaan kenellekään puhuisi, sillä hänestä oli mukavaa tietää pieniä salaisuuksia muista ihmisistä. Nyt hän kuitenkaan ei huomannut mitään erikoista, joten hän laski katseensa käsiinsä huomaten, että kantoi mukanaan ompeluksiaan.
"No, ompelen sitten täällä, kun en sisälläkään voi." hän sanoi vaimeasti ja harmitteli, ettei ollut ottanut päiväkirjaansa mukaan.
Neito alkoi ommella kauniita kuvioita valkoisen nenäliinansa kaunistamiseksi ja yritti kääntää ajatuksensa pois äidistään, joka luultavasti oli jo rauhoittunut. Isäkin oli varmasti tehnyt selväksi, että Mimelen piti saada onnellinen avioliitto.

//Tänne saa tulla ihan kuka haluaa.//

Auringon säteet valaisivat maata kauniisti, ja puut heilahtelivat tuulessa. Kuka tahansa sanoisi tätä ilmaa kauniiksi, mutta Cariba ei. Hän oli saanut taas syytteitä taikuudesta. Oliko yksi katse siihen perkuleen Kreiviin muka taikuutta? ja Pas*at. Cariba käveli ympäriinsä puistoa ja ei välittänyt muista. Hän syssäsi yhden kumoon, mutta auttoi tämän pystyyn hokien "anteeksi" sanaa ja katsoen tätä miestä silmiin taikuudella. Mies hymyili iloisesti ja vilkaisi Caribaa. "Oletko vapaa?" Tämä kysyi kunnioittavasti. "Hei, sinä olet kentiäs noin 50 vuotta?" Cari sanoi iloisesti. "Joo, ei käy." Hän sanoi ja pyyhälsi nauraen tiehensä. Mies jäi hämmästyen paikalle, katsellen itseään. Cariba asteli pian niin kauas, ettei edes enään nähnyt mokomaa. 'Minä ja vanhus, ehei. Ei onnistu. Olisi vielä pitänyt sanoa tuolle, että olen alaikäinen. Mutta, miten vaan.' Cari ajatteli mytristäen suutansa.

Lady suuntasi kulkunsa hitaasti kohti jotakin, ei väliä mitä. Hänen päähänsä palasivat taas taikuus. Häntä on syytetti siitä jo monesti.. Mihinköhän hänen vanhempansa kuolivat?
Tappoiko hän heidät oikeasti... Carí huokasi ja häneen vaipui pieni epätoivo. Hän saapui pienen lammen luokse. Hän vilkaisi peilikuvaansa tyynesti. 'Täytyy myöntää, etten ihmettele miksi se mies piti minusta.' Neiti nousi kuitenkin nopesti. Nainen suuntasi askeleensa puistoa eteen päin. Häntä ei huvittanut enään ajatella syytöksi. Ne suorastaan kaikuivat hänen päässään. Lapsuudessakin häntä syytettiin aina jos tapahtui jotakin. Meitene oli ainut iloinen asia mitä hänelle tapahtui. Se ystävyys.. Carí vaipui mietteisiinsä. Pian hän havahtui. Hän muisti yhä tuon päivän. Kaikki päin naamaa. Ne sanat. Miksi? Miksi... Cariba käänähti ja kuuli jonkun askeleet takaansa. Hän näki nuoren naisen, tämä asteli huvimajaan ja istutui sinne. Cariba hymähti hieman. Seuraa, se tulisi tosiaan tarpeeseen. Toivottavasti tyttö ei vain tunnistaisi häntä, muuten leikki loppuisi ennekuin alkaisikaan. Cari suuntasi hitaasti askeleensa huvimajaan ja näki kuinka tuo nainen ompeli nenäliinaansa jotakin.

"Hei." Cariba sanoi hiljaa. "Saanko istua?" Hän vielä kysyi. Odottamatta vastausta tyttö istuitui vastapäätä tuota heleää neitokaista.


//Joo, sori. Tuli hieman lyhyt verrattuna sun viestiisi :---( //

Mimele oli ehtinyt jo ommella jonkin aikaa. Hän oli saanut aikaiseksi jo muutaman kauniin piston kankaan reunalle, johon hän aikoi tehdä sievän kukkakuvion. Hän oli hyvä ompelemaan, mutta ei silti pitänyt puuhasta kovin paljon. Mieluummin hän olisi ollut tanssimassa komeiden nuorukaisten kanssa tai sovittanut uusia vaatteita.
Täällä minä nyt kuitenkin joudun istumaan. Hän ajatteli synkkänä ja muistutti kuitenkin itseään, ettei hänen tietenkään ollut mikään pakko istua siellä. Olisi hän voinut olla nöyrä ja pyytää äidiltään anteeksi sitä, ettei halunnut vanhan ja irstaan miehen vaimoksi. Tuskin äiti olisi itsekään halunnut sellaista miestä kestettäväkseen!
Mimelen ajatukset keskeytyivät, kun hän kuuli jonkun astuvan huvimajaan. Hän kohotti katseensa ompeluksestaan ja yllättyi nähdessään itseään hiukan nuoremman naisen astuvan sisään. Nuori nainen, tyttö tämä kyllä vielä oli, kysyi saisiko istua, mutta Mimele ei ehtinyt edes avata suutaan vastatakseen myöntävästi, kun toinen oli jo istuutunut häntä vastapäätä.
Mimele hymyili ja laski nenäliinan penkille viereensä. Hän ei kehdannut jatkaa työntekoa saatuaan seuraa, eikä se ehkä ollutkaan täysin soveliasta. Äiti ainakin oli aina patistanut hänet laittamaan ompelukset pois, jos joku vieras oli saapunut yllättäen paikalle.
No, onhan se paljon huomaavaisempaa olla tekemättä mitään, ettei synny inhottavaa hiljaisuutta, Mimele ajatteli ja kiinnitti nyt huomionsa tyttöön.

"Hei." hän aloitti ja yritti olla mahdollisimman kohtelias, vaikka toinen ei kovin kohteliaalta vaikuttanutkaan, ei ainakaan seuraan tuppautumisensa perusteella. Hänestä oli kuitenkin mukavaa saada seuraa, vaikka ei hän sitä ollut aivan valmis myöntämään vielä, koska ei ollut vielä täysin leppynyt äskeisen riidan jäljiltä.
"Me emme olekaan tainneet ennen tavata?" hän sanoi kysyvästi. Hän ei muistanut puhuneensa toisen kanssa koskaan, vaikka olikin saattanut nähdä tämän hovissa ennenkin. Olihan siellä ollut niin monia tilaisuuksia, että varmasti tyttökin oli niissä ollut mukana.
Mimele sai kuitenkin syyttää itseään siitä, ettei huomannut jokaista, joka oli samassa huoneessa hänen kanssaan. Yleensä hän oli niin keskittynyt ihailemaan komeita nuoria miehiä. Sille asialle hän ei todellakaan mahtanut mitään, sillä hän ei tiennyt mitään mukavampaa, kuin komeat miehet. Tai no, oli mukavampaa tanssia heidän kanssaan, kuin vain katsella heitä, mutta oli pelkkä katsominenkin hänestä mukavaa ja nuorelle naiselle sopivaa ajankulua. Jos hyvin kävisi, hän voisi kohdata sellaisen miehen, joka olisi äidin ja isänkin mielestä täydellinen sulhanen.
Se olisi kyllä täydellistä. Mimele huokaili mielessään.
"Asutteko tekin kenties täällä hovissa?" Mimele kysyi vaalealta tytöltä.

Tuo nuori neito otti hänet yllättävän ystävällisesti vastaan. Tämä vastasi kohteliaasti "Hei" Ja hymyili kuten kunnollisen neidon kuuluukin. Tämä laittoi ompeleensa pois, ja Cariba vilkaisi nopeasti sitä. Kauniisti tehty, sen hän vain sanoi. "Me emme olekaan tainneet ennen tavata?" Nainen kysyi kohteliaasti. Caríba siirsi silmänsä lattiaan.
"En usko. En ole juurikaan tavannut ihmisiä täällä ollessani." Hän aloitti katsoen nyt naista silmiin. "Jokainen tässä paikassa ei ole ihan ystävällinen jokaiselle, tiedäthän. On harvassa se, että tapaa jonkun ystävällisen." Caríba jatkoi hiljempaa. Hän ei pitänyt ihmisistä jotka esittivät jotakin muuta. Ihmisistä joiden sisällä piilee paha, pahuuden ruummillistuma. Caríba vilkaisi taas tuota naista hieman hymyillen.

"Asutteko tekin kenties täällä hovissa?"
Tuo kysyi taas. "Minäkö? Kyllä. Olen kuitenkin muuttamassa pian pois, ainakin toivottavasti. Elämä hovissa ei aina osaa houkuttaa. Paikka kuhisee välillä omistuista ja typerää väkeä. Mutta osaahan hovielämä houkuttaakkin, mutta ei erityisemmin nyt. Mutta myönnän sen, että se houkuttaa joskus."
Caríba hymyili hieman. "Ja te asutte kaiketi myös. Päätellen kysymyksestänne." Caríba sanoi hieman hymyillen. Mutta olihan tuosta kysymyksestä se helppoa päätellä.

"Olisi erittäin mukavaa tietää mikä neidon nimi muuten on, kun me tässä nyt juttelemme..?" Cariba sanoi huomattavasti rennommin. Hän alkoi jo hieman viihtyä. "Minua te voitte kutsua pelkäksi Caríbaksi, taikka Cariksi."
Cari sanoi hymyillen. Hänen pitäisi nyt käyttäytyä hyvin kohteliaasti, ettei pilaisi taas koko juttua. "Onko täällä kentiäs mielestäsi kaunis ilma?" Caríba kysyi. 'Eikä, miksi minä menin tuollaista kysymään!?' Cariba kiroili mielessänsä. "Tarkoitan siis, mitä sinulle kuuluu juuri nyt?" Cariba liikkui hieman vaivaantuneesti penkissä, ja laittoi hameensa helmoja suoraan. 'Taas minä pilasin, taas. Nyt keskity, keskity! Ole kohtelias Cari. Ole kohtelias, ole kohtelias.'


//Lyhyt, anteeksi. On kiire :---( //

"Se on aivan totta." Mimele vastasi toisen hiljemmalla äänellä sanottuihin sanoihin. Aina sai pitää varansa, ettei joutunut ilkeiden juorujen kohteeksi tai ettei osunut itseään parempina ihmisinä pitävien tielle. Mimele ei tiennyt, oliko itsekin kenties joutunut juoruilun kohteeksi, niin saattoi hyvin olla. Olihan hän kaunis nuori nainen, jota kateelliset varmasti herjasivat salaa selän takana.
Mimelen seuraavaan kysymykseen hän sai osittain odottamansa vastauksen. Hän ei olisi mitenkään osannut arvata, että tyttö olisi muuttamassa pois. Itse hän ei luultavasti lähtisi palatsista mihinkään, ellei sitten avioituisi jonkun muualla asuvan miehen kanssa. Se olisi toisaalta suuri helpotus, mutta toisaalta hän ei halunnut jättää perhettään, ei edes äitiään, joka oli silloin tällöin liiankin rasittava, niin kuin oli hetki sitten ollut.
"Kyllä, minä asun täällä myös." Mimele vastasi hymyillen. "Varmaan ainakin avioitumiseeni asti, milloin se nyt sitten tapahtuukaan."

Hetken kuluttua nuorempi neito esitteli itsensä, kysyen samalla Mimelenkin nimeä.
"Selvä, kutsun mieluummin Caribaksi. Minä olen Mimele ja siksi minua myös aina kutsutaan," nainen vastasi ja hymyili ystävällisesti. Seura oli saanut hänet heti paremmalle tuulelle. Nyt hänestä alkoi jo tuntua siltä, että oli ollut täysin turhaa suuttua äidille sillä tavalla. Äitihän halusi tietenkin hänelle hyvän elämän, tosin vain rahan puolesta. Mimele kyllä tiesi, ettei hänen elämänsä olisi hyvää ilman rakkautta. Hän oli aivan toivoton romantikko ja sen saattoi välillä huomata hänen käyttäytymisestäänkin, varsinkin silloin, kun lähistöllä liikuskeli sopivanikäisiä miehiä, jotka loivat häneen yhdenkin vilkauksen.

"Kyllä täällä minun mielestäni on kaunista." Mimele vastasi toisen kysymykseen. Hän arveli, että toinen oli kysynyt sitä vain saadakseen jotain juttelemisen aihetta, mutta Mimeleä ei sellainen haitannut. Nyt hän olisi voinut puhua vaikka mistä, jopa omista salaisuuksistaankin, jotka kaikki liittyivät jollakin tapaa hänen omiin tunteisiinsa ja ihastuksiinsa.
"Täällä puistossa on kyllä kaunista aina. Puutarhurit todella osaavat asiansa, vai mitä?"
Mimele ihaili puutarhureiden kykyä saada kaikki näyttämään niin lumoavalta. Hän tiesi kyllä, että puutarhassakin kaikki tehtiin, niin kuin hovista määrättiin, eikä puutarhureilla ollut siihen paljoa sanomista. Silti, puutarhurit olivat taitavia, kun osasivat toteuttaa isäntiensä ja emäntiensä toivomukset.
"Kesäisin täällä on kyllä kauniimpaa kuin muulloin, kun kaikki kukat pääsevät kunnolla loistoonsa."

//Taisi tulla hiukan sekavaa, mutta koita kestää^^//

"Kyllä täällä minun mielestäni on kaunista."
Mimele vastasi katsellen ympärilleen. Cariba huokaisi hiljaa, toivoen ettei tuo nainen kuullut sitä. "Täällä puistossa on kyllä kaunista aina. Puutarhurit todella osaavat asiansa, vai mitä?" Cariba hymyili hiljaa. "Toki he osaavat asiansa. ovathan he sentään opetelleet melko kauan. Vai ovatko? Minusta luonto on tavallisena kaunis. ilman puutarhureita ja näiden ihme kemikaaleja." Cariba aloitti hieman vaisusti. Hän käänsi katseensa vielä puutarhaan päin. "Minun mielestäni nuo valkoiset ovat kauneinpia. pahoittelen toki suorasanaisuuttani, mutta en pidä paljoakaan useista kasveista. Vain liikaa värejä ja muuta. Mutta miten vain, minähän en anna päätöstä siitä miten tämä paikka laitetaan kuntoon." Cariba lopetti hieman töykeästi. Hän loi kasvoilleen hymyn, ja katsahti Mimeleä suloisesti silmiin. Hän on syytön.


"Kesäisin täällä on kyllä kauniimpaa kuin muulloin, kun kaikki kukat pääsevät kunnolla loistoonsa." Mimele vielä sanoi.
Cariba hymyili hieman. "Mitä mieltä sinä sitten olet talvella kukkasista. Eihän niitä oikeastaan silloin täällä olekkaan. Mutta kuitenkin, näin kerran kukkasen, mikä oli jäätynyt kokonaan. Joka puolelta. Se oli totisesti todella kaunis. Jos saisin valita olisivatko kukat kauniimpia kesällä, kuin talvella. Ottaisin kyllä varmasti kesän, kaikesta huolimatta. Entäs teidän mielipiteenne neiti?"
Cariba kysyi hymyillen.


//LYHYT!! hyyi. Anteeksi. Inspis täysin poissa. Koita kestää. '-_- //

Mimele käänsi katseensa Caribaan ja hymyili tälle ystävällisesti, kun tämä puhui jäätyneestä kukasta, jonka oli joskus nähnyt.
"Niin, eihän niitä kukkia talvella paljoa näe, mutta olen minäkin muutaman kerran huomannut jäisiä kukkia. Jää saa ne näyttämään erittäin kauniilta, mutta silti pidän enemmän siitä väriloistosta, joka täällä kesäisin on." Mimele vastasi ja käänsi katseensa nyt noihin kauniisiin kukkiin, joista he puhuivat.
Hänen ei tenyt erityisesti mieli puhua kukista. Hän halusi ajatella jotain muuta, ei mitään kovin syvällistä. Hän oli nyt riidan jälkeen sillä tuulella, ettei jaksaisi rasittaa aivoja lainkaan. Hän halusi vain saada jotain mietittävää, ettei tarvitsisi muistella lainkaan äskeistä riitaa. Cariba saattaisi ainakin ikänsä puolesta olla hyvää juttuseuraa, jos jotain keskusteltavaa nyt sattuisi löytymään.
"Anteeksi kun kysyn, mutta onko sinulla mitään sitä vastaan jos puhumme kaikenlaisia joutavuuksia?" Mimele kysyi ja käänsi samalla katseensa takaisin Caribaan. Hän tiesi kysymyksensä kuulostavan hyivn oudolta, mutta nyt hän ei siitä viitsinyt välittää. Hän vain toivoi, ettei Cariba ollut kovin pohdiskeleva ja henkevä, jotta tämä suostuisi puhumaan kaikkea mahdollista. Mimele halusi nyt puhua hovin nuorista miehistä, muodista ja muusta turhasta.

"Voisin puhua vaikka vaatteista tai kampauksista." hän sanoi hetken kuluttua ja naurahti sitten. "En halua ajatella nyt mitään syvällistä. Olen sillä tuulella, että haluaisin nyt juhlimaan."
Mimele huokaisi haaveksivasti. Hän todella toivoi voivansa pukeutua kauniiseen pukuun ja tanssia jalkansa kipeäksi.
"Eikö olisi mahtavaa, jos täällä puutarhassa olisi nyt jotkut juhlat ja pari komeaa nuorukaista tulisi tänne meidän seuraksemme?" hän sanoi ja naurahti jälleen heleästi. "Olen aivan toivoton romantikko. En vain mahda sille mitään." hän paljasti ja toivoi, ettei Cariba pitänyt häntä täysin omituisena nuorena naisena.
Hänen itsensä mielestä oli kuitenkin aiva normaalia, että nuori nainen ajatteli miehiä. Saattoi kuitenkin olla turhaa haaveilla komeista nuorukaisista, sillä voisihan käydä pian niin, ettei hän koskaan saisi puolisokseen ketään sellaista, josta olisi edes voinut kuvitella haaveilevansa.
Isä ainakin haluaa minun olevan ennemmin onnellinen kuin rikas. hän muistutti itseään ja turvautui siihen ajatukseen, että äiti ei saisi isän päätä käännettyä, vaikka mikä olisi.
Mimele vilkaisi kohti palatsia. Hän oli iloinen, ettei äiti tai isä ollut lähtenyt hänen peräänsä. Nyt hän oli saanut rauhoittua ja kääntää ajatuksensa muualle. Riitakin oli ollut aivan typerä, se hänen oli myönnettävä, vaikkei hän halunnutkaan. No, äitikin leppyisi kuitenkin nopeasti ja unohtaisi pienen riidan.

Cariban suu kääntyi hieman hymyyn, ja hän ymmärsi tyttöä. "Niin, eihän niitä kukkia talvella paljoa näe, mutta olen minäkin muutaman kerran huomannut jäisiä kukkia. Jää saa ne näyttämään erittäin kauniilta, mutta silti pidän enemmän siitä väriloistosta, joka täällä kesäisin on." Tämä sanoi hieman huokaisten. naisen katse siirtyi kukkiin. Cari vilkaisi samaisia kukkia hymyillen. Hänen mielestänsä kukat muistuttivat häntä, tavalla taikka toisella. "Anteeksi kun kysyn, mutta onko sinulla mitään sitä vastaan jos puhumme kaikenlaisia joutavuuksia?" nainen kysyi. "ai, eihän se mitään. tässä pahaisessa paikassa ei muuta kuulekkaan kuin joutavaisuuksia, vai mitä ne ovat. Aivan sama. Hyh." Tyttö sanoi ja yritti luoda hymyn kasvoillensa. Cariba kääntyili hitaasti penkillä, hän ei tiennyt viihtyikö tässä tilanteessa.

"Voisin puhua vaikka vaatteista tai kampauksista." nainen sanoi naurahtaen. "En halua ajatella nyt mitään syvällistä. Olen sillä tuulella, että haluaisin nyt juhlimaan." Tämä jatkoi. "Juhlimaan? se on aivan ihanaa. mahtavaa. Pidätkö siitä paljonkin?" Tyttö kysyi yllättyneenä. "Minä rrrrrrakastan juhlimista, mutta en aivan täys-kännissä. Miten vaan." Hän sanoi hymyillen. "Eikö olisi mahtavaa, jos täällä puutarhassa olisi nyt jotkut juhlat ja pari komeaa nuorukaista tulisi tänne meidän seuraksemme?" Tämä kysäisi iloisena. "No jaa, miten sen nyt ottaa. Miehet ovat melko, miten sen nyt sanoisi.. Petollisisa?" Tyttö sanoi naurahtaen.

"Olen aivan toivoton romantikko. En vain mahda sille mitään." Tyttö sanoi. "Minä en ole oikeastaan romantiikko. En oikeastaan tiedä. Minun on vain vaikeaa määritellä asioitani. tai no, unohda." Nainen hymyili helpottuneesti. "Minkä ikäinen sinä olet? Näytät kovin nuorelta." Tyttö sanoi hymyillen.


//kamala ANTEEKS. Virheitä ja inspis kuuses~//

Mimele ei paljastanut pettymystään, kun toinen ei kuulostanut kovin innostuneelta puhumaan joutavia. Tyttö oli kyllä aivan oikeassa siinä, että palatsissa ei muuta puhuttukaan. Niillä puheilla sai kuitenkin ajatukset pois ikävyyksistä. Aamuista riitaa nuori lady ei tosiaankaan aikonut muistella, joten jostakin oli pakko puhua.
"Ei meidän ole pakko tietenkään puhua joutavia." Mimele kiirehti sanomaan, kun toinen alkoi liikuskella hiukan vaivaanuneen oloisesti. "Haluan vain saada ajatukset pois tästä aamusta. Se ei ole ollut mikään miellyttävä kokemus."
Enempää Mimele ei aikonut paljastaa, ellei toinen sitten sitä välttämättä haluaisi tietää. Olihan kuitenkin hänen oma asiansa jos hän riiteli niinkin typerästä asiasta kuin avioliitosta. Koko aiheesta olikin täysin turha riidellä, sillä hän ei itse saisi päättää kuitenkaan puolisoaan. Hänellä ei ollut siinä asiassa lainkaan päätösvaltaa. Ainoa mitä hän saattoi tehdä, oli yrittää saada isän päähän ajatus, että hän ansaitsisi tulla aidosti rakastetuksi, eikä yksinäiseksi sieluksi. Jos hän tosiaan joutuisi naimaan jonkun, jota sattuisi vaikka vihaamaan, hänen elämästään tulisi hyvin tuskallista. Hän menettäisi elämänilonsa ja muuttuisi luultavasti pahantuuilseksi naiseksi.

Mimele hymyili, kun Cariba alkoi puhua juhlimisesta hyvin innokkaana. Jotakin yhteistä heillä ainakin oli, sillä he molemmat rakastivat juhlimista.
"En minäkään pidä siitä, että olen aivan humalassa juhlissa." Mimele sanoi ja naurahti hieman. "Silloin ei jää mitään mukavia muistoja mieleen. Haluan aina muistaa kaiken juhlista joissa käyn, vaikka ne nyt sattuvatkin olemaan kaikki melkein samanlaisia."
Kun Cariba sanoi mielipiteensä miehistä, Mimele vilkaisi tätä uteliaana. Hän ei koskaan ajatellut miesten petollisuutta, mutta se nyt saattoi johtua siitä, että hän ajatteli niin romanttisesti. Kun hän tarkemmin asiaa pohti, hän tuli siihen tulokseen, että monet miehet kyllä todennäköisesti pettivät vaimojaan, jos sattuivat elämään onnettomassa avioliitossa. Pettiväthän jotkut naisetkin miehiään, joten ei oikeastaan ollut oikein haukkua miehiä pettäjiksi.
"Minusta tuntuu, että joskus naiset saattavat olla paljon petollisempia kuin miehet." Mimele sanoi vakavammalla äänellä. "Naisethan juoruilevat kaikki asiansa, siinä samallahan on helppo paljastaa toisten salaisuuksia. Sekin on jonkinlaista pettämistä mielestäni."
Mimele käänsi katseensa nyt palatsin suuntaan. Hänellä ei ollut tosiaan mikään kiire takaisin sen seinien sisään.

Cariba katseli yhä vaitonaisesti naista, ja yritti luoda hymyä huulilleen. Hänen suunsa nyki, mutta ei pystynyt luomaan hymyä, eikä mitään sinne päin. Kasvot oli vat ilmettömät, mutta arvokkaat.
"Mimele, en tiedä mitä ajattelet, mutta varo miehiä." Tyttö sanoin naurahtaen. "Osa on ehkä ihania, myönnän sen." Hän sanoi. "Mutta sellaista ihanaa ei taida ko0skaan kohdalleni sattua.", hän jatkoi todeten. Cariba hymyili hieman jälleen, ja näki myös Mimelen kasvoilta hymyä. He olivat selvästi löytäneet jotakin puhuttavaa. Carin mieli kääntyi nopeasti Mimeleen, hitaasti mutta varmasti.

Cari mietti hiljaisena Mimeleä mielessänsä. Tämä nainen oli tavallansa kiinostava, mutta silti vain ja ainoastaan yksi paikallinen. Voisiko tähän luottaa? Carin silmissä killui varmasti outo kiilto, hänen miettiessänsä mitä teksisi. Tuuli puhalsi hänen hiuksillensa, ja hän sipaisi nopeasti hiukset taakse. Ne jäivät sinne, ja Cariba käänsi katseensa nyt kartanoa kohti. Se oli myös selvästi välillä Mimelen katseen kohde. Cari käänty nyt taivasta kohti. Päivä oli kääntymässä jo yöksi, siitä ei ollut epäilystäkään. Ilta oli kuitenkin vielä lämmin, ja nuori. "Ilta on vielä nuori", tyttö mutisi itsekseen, ja kääntyi nopeasti Mimeleä kohti.

Cariba vilkasi kiinostuneena Mimeleä. Hän alkoi kiinostua naisen kannasta, tässä asiassa. "Miehet. Mitäs sanoisit jos lähdettäisiin kaupunkiin, tutkimaan miehiä, baariin? Jonnekkin? Miten olisi.", tyttö huudahti yhtäkkiä innoissansa. Cariba hyppää pystyyn iloisena, ja katsoo Mimeleä suoraan silmiin. "Mennään, nyt heti..? Kävisikö?" Ennekuin Mimele ehtii sanoa mitään, Cariba lähtee juoksemaan kartanolle. "Tuletko?" hän huutaa olkansa ylitse iloisena. "MIMELE TULE.!"


//CASMI TULI TAKAS.// ///Okei oli aika karmee teksti. ANTEEKSI POISSA OLONI!!//

Mimele käänsi katseensa takaisin Caribaan, joka naurahti varoitellessaan häntä miehistä. Olihan tyttö kyllä oikeassa, miehiä sieti varoa. Mutta oli kyllä naisienkin joukossa niitä, joita sai varoa, ellei halunnut menettää mainettaan perättömien juorujen takia. Mimele hämmästyi, kun nuorempi nainen uskoi, ettei koskaan löytäisi ihanaa miestä itselleen. Hänkin joskus epäili sitä, mutta kuitenkin hän uskoi rakastuvansa joskus tulisesti. Jos hän vain saisi sopivan aviomiehen, niin kaikki olisi ihanaa.
Mimele huomasi taas ajautuvansa romanttisiin kuvitelmiin. Niin kävi aina, ihan liian helposti. Oli niin mukavaa kuvitella elävänsä onnellisena ihanan miehen rinnalla. Hän kyllä pelkäsi joskus, että äiti saisi isän suostuteltua naittamaan hänet rikkaimmalle mahdolliselle miehelle. Jos niin kävisi, hänen maailmansa luhistuisi. Jos mies ei rakastaisi häntä, eikä hän miestään, elämästä tulisi kurjaa ja tuskallista. Mitä hän edes tekisi elämällään, jos ei saisi rakastaa?

Cariban ehdotus sai Mimelen hymyilemään. Oli kyllä houkutteleva ajatus lähteä katselemaan nuoria miehiä, mutta hän ei halunnut mennä mihinkään kapakoihin. Sieltä hän ei ikinä löytäisi unelmiensa prinssiä.
"Jos menisimme mieluummin rannalle? En halua mennä katsomaan kun toiset juovat." Mimele vastasi ja tajusi samassa, ettei Cariba ennättänyt kuulla hänen sanojaan. Tämä oli jo lähtenyt juoksemaan kohti palatsia, selvästi innostuneena omasta ehdotuksestaan.
"Odota vähän." hän huudahti ja nousi ylös paikaltaan. Hän käveli reippaasti kohti Caribaa ja naurahti.
"En sitten aio mennä yhteenkään kapakkaan." hän sanoi ja hymyili. "Mutta jos kuljemme vain kaduilla ja rannalla, niin tulen mukaan."
Mimele ei paljastanut, että häntä pelotti mennä Cariban kanssa kahdestaan kaupungille. Jos hänen äitinsä saisi tietää, ettei hänellä ollut ketään vanhempaa henkilöä seurassaan, hän joutuisi arestiin, huolimatta siitä että oli jo aikuinen itsekin.

"Lähdetään sitten heti ennen kuin ehdin muuttaa mieltäni."

//Pitäisiköhän tätä peliä sitten jatkaa jossakin muualla?//