-Hahmoni nimi: Theremin Lumilaakso Íor
-Hahmoni sukupuoli: Mies
-Ikä: 20
-Ammatti/Aatelisarvo: Aatelinen, arvonimensä isältään perinyt lordi, hallinnoi myös runsaita viinitarhoja.
-Suku: Íorin ruhtinassuku
-Sukuvaakuna: Puolustautuva lumileijona, jonka toisen etukäpälän alla valkoinen talvikukka
-Luonne: Theremin on lojaali ja kohtelias sekä erittäin karismaattinen nuori mies. Hän pitää oppimisesta ja rehellisyydestä, ja saa paljon ansaittua kunnioitusta osakseen. Hän arvostaa valtavasti perhettään ja työntekijöitään sekä niitä harvoja ystäviään Íorissa ja mieluummin ratkaisee vastaantulevan ongelman itse kun käskee jonkun muun tekemään sen, eikä ole lainkaan harvinaista nähdä punertavahiuksista miehenalkua polvillaan routaisessa maassa, yltäpäältä mullassa, istuttamassa jotain uutta kasvia kotikartanonsa suureen puutarhaan. Tätä hän kuitenkin harrastaa vain ja ainoastaan kotonaan, ja milloin Theremin lähtee arvovaltaisempiin juhliin tai tapaamisiin, vierailuille tai muuten vain kaupunkiin, muuttuu hän hyvin etäiseksi tuntemattomia kohtaan ja on pidättäytyväinen uusista suhteista. Hänen käytöksensä saattaa olla yllättävänkin viileää ja välinpitämätöntä sekä turhan suorasukaista. Useimmiten Theremin kuitenkin onnistuu pitämään kohteliaisuuden mukana käytöksessään, jolloin hän on ulkopuolisten silmin vain syrjäänvetäytyvä, hiljainen ja hyväntahtoinen sukuhaaransa edustaja.
Kyllästyttyään kotinsa hiljaisiin käytäviin, tuttuun kirjastoon ja turvallisiin maisemiin Theremin ottaa enemmän kuin mielellään vahvan ratsunsa alleen ja jousen selkäänsä, lähtien niin sukkelasti kuin ikinä vain pystyykin pois ruhtinaskunnan säädöksistä ja rajoitteista, ottaen selvää Íorin lumikenttien ja vuorten otuksista ja vaaroista. Hän viihtyy näin mielellään yksin jopa viikkoja, kunnes ulospäin hillitty, sisältä villi sielunsa on tyyntynyt tarpeeksi pystyäkseen taas jatkamaan joskus valitettavan muodollista elämäänsä.
-Ulkonäkö: Nuoren miehen suonissa virtaa lähinnä pohjoisenkansan verta, jolloin tämän hipiä on kuulaan kalpea joskin lähes virheetön, pisamia tällä on vain muutamia solisluittensa kohdalla. Johtuen kuitenkin äitinsä runsaasti vaeltelevista juurista on Thereminillä myös etelänkansan vaikutteita ulkonäössään; olemuksensa on kevyempi ja pitkät sormensa näppärämmät kuin tyypillisen pohjoisenkansalaisen ja tämän hieman oranssiin taittuvat, ruskeat hiukset ovat sävyltään lämpöisen tummat. Pituudeltaankin ne poikkeavat normeista, Theremin on antanut suorien ja pehmeiden hiustensa kasvaa yli olkapäiden, mutta pitää niitä aina kiinni tiukalla palmikolla tai liki latvasta sidotulla poninhännällä. Se ei kuitenkaan estä satunnaisia, itsepäisiä sortuvia leijailemasta tuon tuostakin tämän korvan takaa.
Thereminillä on kauniit kasvot, ne ovat kapeat mutteivät missään nimessä kulmikkaat. Piirteensä ovat tummat kuten silmänsäkin, joiden syvyyksissä saattaa nähdä häivän kultaa. Huulensa ovat ohuet ja poskipäänsä korkeahkot. Miehen katse on yleensä totinen muttei lainkaan ankara, pikemminkin hieman surullinen. Joskus turhankin arvoituksellinen tai kiusoitteleva hymy ei ole epätavallinen näky, päinvastoin; hyvässä seurassa tai herran ollessa erityisen hyvällä tuulella saattaa kevyt naurahdus jos toinenkin vaeltaa tämän kalpeilta huulilta.
Johtuen Thereminin vauraahkoista vanhemmista on miehen vaatetus paremmasta päästä: miehen suosimat tunikat, housut, puolipitkät viitat ja takit ovat lähes poikkeuksetta mustaa, tummanvihreää tai -punaista samettia tai silkkiä, joissa hopeanvalkeat somisteet ja soljet. Valkea turkiskauluskaan ei ole harvinaisia pohjoisen asukkaan päällysvaatteissa, ja siinä missä hänet tunnetaan vaakunansa puolustautuvasta lumileopardista, koristaa hänen vaatteitaan ja kankaitaan myös hyvin tiedetty lumikukkaornamentti. Theremin on perinyt vanhemmiltaan myös erityisen kiinnostuksen Íorissa harvinaisempaan viininviljelyyn sekä tavallisempaan metsästykseen, jolloin tämä viihtyy erinomaisesti myös "vähempiarvoisissa" vaatteissa, vain hieman paremmissa kuin työväkensä. Ratsastussaappaat sekä säärystimet kuuluvat Thereminin vakiovarusteisiin, eivätkä aina ole tämän varusteita puhtaimmasta päästä.
-Menneisyys: Theremin Lumilaakso syntyi arvostettuun Íorin sukuhaaraan yli kaksikymmentä vuotta sitten, rakastavien, lordin arvon omaavien vanhempien luo. Heidän suuri kartanonsa sijaitsee pienessä, suojaisessa solassa, syrjemmässä kuin mihin muut kartanot ovat pääosin keskittyneet, mikä antaa pienelle perheelle mahdollisuuden elää asteen verran vapaammin. Thereminin vanhemmat olivat olleet monia vuosia sitten merenkävijöitä ja sijoittaneet kalastukseen, kun hivenen vapaasieluisempi pariskunta oli eräällä tutkimusmatkallaan löytänyt jopa Íorin pohjoisen maan routaisessa maassa eläviä, mehukkaita hedelmiä tekeviä köynnöskasveja, joita nämä istuttivat kuin kokeeksi suurille tiluksilleen. Pian he jo huomasivatkin myyneensä aluksensa ja siirtyneensä viinintuotantoon, josta tuli yllättävän tuottoisa elinkeino, joka takasi heille turvallisen, ei kuitenkaan liian pröystäilevän elämänmuodon. He olivat rehellisiä ja hyviä ihmistuntijoita, jolloin he saattoivat palkita työväkeänsä hieman paremmin, saaden paljon myönteistä mainetta ja -ennen kaikkea- uskollisia työläisiä.
Näin Thereminillä oli liki loistelian autuas lapsuus, vanhempiensa palkkalistalaiset tulivat miltei perheenjäseniksi eikä hänelle ikinä sattunut onnetonta päivää. Vaan pojan täyttäessä kymmenen tämä sairastui vakavasti korkeaan kuumeeseen ja suuriin kipuihin, ja houreissaan ja lastenhoitajan pitäessä hetken taukoa tämä kiipesi ikkunasta ulos ja lähti vaeltelemaan talviyön lumisateeseen, vailla lämmintä päällysvaatetta. Thereminin katoaminen huomattiin yllättävän hitaasti, ja kun kartanolta viimein lähti joukko etsijöitä oli poika raahustanut jo kauas, jättäen jälkeensä vain lumisateen tehokkaasti peittämiä jälkiä. Theremin ei ymmärtänyt korkean kuumeensa vuoksi juurikaan ympäristöstään, kunnes saapui lumisen, suuren metsän laitamille.
Jäähileitten ja pumpulikinosten peittämät kuusikot ja uinuvat pensaikot lumosivat pojan himmeässä kuunvalossa niin, että hetki syöpyi tämän mieleen kenties ikuisiksi ajoiksi. Se oli jotain kauniimpaa kuin kodin hedelmätarhat ja kartanon pitkät käytävät, jotain kiehtovampaa kuin tuttuakin tutummat perheenjäsenet. Ensimmäistä kertaa pienessä elämässään Theremin tunsi elämässään vapautta ja oikeaa, luonnon kiehtovan karua kauneutta. Käpertyen viimeisillä voimillaan pieneksi, kuumeiseksi mutta pahoin kylmettyneeksi mytyksi pensaan alle Theremin ei kaikessa väsymyksessäänkään pystynyt sulkemaan silmiään tuolta näyltä, ennen kuin aamu koitti ja hänet viimein löydettiin ja kannettiin takaisin lämpimän petinsä uumeniin. Mutta uniensakin maailmassa hän vannotti itselleen näkevänsä metsän vielä uudelleen, ja sata metsää sen jälkeenkin, ja niin poika tekikin. Yhä Thereminin vanhemmiltaan peritty, vakavahko ja oikeudenmukainen mutta villi sielu janoaa tutustumaan uusiin vaaroihin vastapainoksi hovielämän vaaralliselle tylsyydelle, eikä hän aio asettua sen esteeksi ennen kuin on tutustunut Íorin viimeiseenkin solaan ja metsikköön.
-Muuta: Theremin on perinyt äitinsä puolelta kykyjä taikuuteen, joskaan tämä ei tiedosta sitä itse, kuten ei äitinsäkään. Tästä johtunee hänen loistelias karismaattisuutensa, jonka avulla hän saa ihmiset uskomaan puheitaan melkein tilanteessa kuin tilanteessa, saaden näin myönteistä mainetta puolelleen. Hän sietää myös uskomattoman hyvin kylmää, jopa pohjoisen Íorin asukkaaksi.
Thereminillä on hevonen, varmajalkainen, harmaa tamma Hazel, jonka tämä sai isältään täytettyään viisitoista. Tamma on noin kuusivuotias ja erittäin lojaali Thereminille, jolle hevonen on erittäin rakas. Tummajouhinen Hazel mahdollisti Thereminille viimein pidemmätkin tutkimusmatkat Íoriin ja jopa Mustavuorille asti. Virallisemmille matkoilleen Theremin ei kuitenkaan tammaansa ota mukaan, tämä kun sointuu varsin huonosti ahtaisiin kaupunkeihin ja yleisiin talleihin villihkön luonteensa puolesta, jolloin eläin on luotettavissa käsissä Thereminin kotikartanon omilla talleilla.
-Pelinäytteeni:
//Viimeisin pelinaloitukseni LotR-aiheisella pelifoorumilla, pari päivää sitten.
Vaalea hahmo asteli kevein ja äänettömin askelin pitkin juuri keksimäänsä polkua ympäröivän, vehreän metsän värisävyjen vaaletessa hetki hetkeltä. Lindir ei ollut pitkään aikaan tuntenut oloaan samaan aikaan näin rauhalliseksi ja innostuneeksi, lämmin tunne huokui hänestä hänen sormenpäitään myöten, eikä hän ollut kyennyt hengittämään yhtä vapaasti ja syvään kenties kuukausiin; Vaikkei hänen tehtävänään ollutkaan ottaa osaa Rivendelliä koskeviin mullistuksiin, ei se tarkoittanut etteikö hän olisi niitä mielessään kantanut. Haltia loi hopeanharmaan katseensa ympäröivästä, jatkuvasta vihreästä ylös vaaleampaan lehtikattoon, jonka raoista paistavat aamuauringon kultasäteet vaikuttivat enemmän ja vähemmän puhtaalta kullalta. Hetkeksi Lindir seisahtui, katse yhä taivaissa, hopeanvalkeiden hiusten jäädessä hienoisesti pyörimään haltian hoikan varren ympärille. Harmaat silmät sulkeutuivat ja muusikon herkkä kuulo terästäytyi. Heikko hymy kohosi kalpean ohuille huulille, pitkäsorminen käsi kohensi kevyen laukun asentoa olalla, viivähtäen sitten harmaan tunikan ylimmäisellä soljella aukaisten sen lähes eleettömästi. Harmaa katse aukeni taas ympäristöön hivenen kirkkaampana, ja keveät, nyt lennokkaammat askeleet pitivät yhä kurssinsa saniasten kansoittamalla metsäpolulla, jättäen haltian jälkeen vain hiljaisen, myhäillyn melodian jostain ennen kuulemattomasta laulusta.
Ei mennyt kauaa, kun Lindirin kevyt haltianaskel kantoi tämän ulos Rivendellin mykistävistä metsistä, saattaen hopeisen haltian kiviselle rannalle. Melodia taukosi haltiain huulilla, mutta kevyt hymy syveni, yltyen jopa kevyeksi naurahdukseksi. Askeleet hidastuivat, mutta kulkivat silti eteenpäin, pysähtyen viimein kahlaamon vedenrajaan. Lindir katseli lumoutuneena autiota paikkaa, jossa Auringon kultaama vesi vaelsi matalana mutta iloisena virtana uomassaan, helähtäen pieneen hyppyyn osuessaan johonkin sileäksi hiomaansa kiveen. Mutta enemmän haltian tajuntaa helli se uskomaton melodia, joka kantautui veden jokaisesta liikkeestä, sulautui taustan metsän pehmeään huminaan, elävöityi aamulintujen pirteästä laulusta. Lindirin teki mieli sulkea silmänsä uudestaan, mutta antoi mieluummin periksi toiselle mieliteolleen ja riisui kevyet, tummat matkasaappaansa, astuen paljain jaloin Bruinenin viileään, pehmeään virtaan, antaen koko olemuksensa rentoutua. Hitaasti hän lähti vaeltelemaan pitkin hivenen mutkittelevaa vesirajaa, vakain askelin liukkailla, sileillä rantakivillä, nauttien jokaisesta kahlaamon tarjoamasta hetkestä. Bruinenin aamu se vasta olikin jotain, jonka kokeakseen oli kannattanut lähteä matkaan vuorokauden pikkutunneilla.
Viimein haltia saapui suuremmille kiville, paikkaan, jossa virta kävi hivenen vuolaammaksi. Nyt Lindir vaelsi rantaa kohti, istuutuen suurehkolle kivelle, joka yhtäkaikki oli veden saartama. Kuin venytellen haltia riisui ensin hivenen tunikaansa tummemman, harmaan viittansa heilauttaen sen viereiselle kivelle, jolle hän tiputti kantamansa saappaatkin. Mutta ennen kuin kevyt laukkunsa sai tehdä niille seuraa hän kaivoi sen kätköistä vaaleapuisen huilun. Lindir nosti toisen jalkansa koukkuun kiven lämmintä pintaa vasten, hoikkien, pitkien sormiensa ujuttautuessa tottuneesti omatekemänsä huilun aukoille. Hetken hän oli kohottamaisillaan soittimen suukappaletta huulilleen, kun virtaa pitkin kantautuva, lämmin tuulahdus sai hänet muuttamaan mielensä ja sulkien jälleen harmaat, uteliaat silmänsä hän unohtui siihen paikkaan vain nauttimaan luonnon melodiasta ja veden lempeästä viileydestä auringon lämpimässä valossa... Bruinenin aamusta.
--
//Pakko kehaista tähän loppuun, kuinka hienon idean olettekaan saaneet talletettua internetin ihmeelliseen maailmaan! Todella kiehtova aihe ja hyvin suunniteltu.
