Alkoholia ilmassa ~

'Tip, tip, tip.' Läheisestä puusta tippui vettä maahan. Kuu loisti kauniisti taivalla, kello läheni puolta yötä jo. Aika meni nopeasti. Ihmiset painuivat jo levolle, melkeinpä kukaan ei halunnut jäädä tänne. Tumma hahmo astelee kohti kapakkaa. Sieltä kuuluu railakasta naurua, laulua ja tappelunkin ääniä kantautuu korviin. Ovi avataan ja portsari heittää pihalle pari huppeluksissa olevaa miestä. Nämä nukahtavat heti roskiksiin. Tumman hahmon suusta kuuluu arvosteleva huokaus. 'Eikö ihmisillä oikeasti ole parempaa tekemistä kuin juoda itsensä huppeliin, ei, eipä taida olla.' Hahmo astelee nukkuvien humalaisten ylitse ja työntää oven auki kapakkaan.

Caríban nenään nousee heti pistävä alkoholin haju. Neitonen heittää vitan yltään ja käärii sen mytyksi. Hän vie nopeasti takin narikkaan, mikä pursuaa takkeja. Carí astelee portaat alas kellarikerroksessa olevaan kapakkaan. Paikka näyttäisi toimivan myös majatalona. Cariba veti henkeensä alkohilin tuoksua. Hän väisti muutamaa miestä, kun nämä vinkkasivat hänelle. Tyttö päästi tylsistyneen huokaisun. "Ei, ei kiinosta." Hän täräytti miehille. Lopulta neitonen saapui kapakan tiskille. "Heij. Joku kallis, mutta tehokas juoma."
Tyttö sanoi epävarmana. Hän ei tiennyt yhdenkään juoman nimeä. Pian tiskille toimitettiinkin melko pieni lasillinen juotavaa. Cari tarttui epävarmana lasiin. 'Millaista litkua ne oikein syöttävät asiakkaille?' Tyttö ajatteli kitaten kaiken suuhunsa. Pian hän tunsi suunsa olevan tulessa. "Vetta" Hän sanoi hölmistyneenä tuolle tarjoilijalle. Tämä kantoikin juuri tarjotinka missä oli viisi erilaista lasia. Caríba tarttui umpimähkäänä yhteen ja joi sen nopeasti. Pian olo helpottikin, ja hän päästi helpoittuneen huokaisun. Lady kääntyi tiskin takana olevaa miestä kohti. "Mitä Helevetin litkua te minulle annoitte?!" Cariba huusi tälle raivostuneena. "Mutta, neiti. Te halusitte vahvinta." Cariba huokaisi. "Hyvä on sitten!"
Neitonen nousi ja asteli nurkka pöytään. Hän sylkäisi maahan typeryneenä. ' Ja muka vahvinta. No, olihan se oikeastaan.'

Cariba vilkaisi ympärilleen. Ihmiset juopottelivat, jotkut suutelivat kiihkeästi nurkassa, ja nyt ne kaatuivat penkille. Cari peitti silmänsä, mutta avasi ne pian. Nuo kaksi riisuivat jo toisiaan siirtyen sivuhuoneeseen. Cari naurahti. Humalassa ihmiset tekevät asioita mitä eivät tavallisesti tekisi. Mietitäämpä. Ihminen humaltuu, menee sänkyyn ja yhtäkkiä odottaa lasta.
Ja isästä ei silloin ole tieto, ei, ei ole. Cariba siirtyi yhä syvemmälle nurkkaan. Hän ei välittänyt olla kaiken huomion keskipisteenä, mielummin hän jää katselemaan sivusta. Niin oppii parhaiten, ja näkee kaiken mitä tapahtuu. Cariba vilkaisi ovelle, sisään astui yhä porukkaa. Kello oli jo puoli yksi yöllä. Kukaan ei näyttänyt haluavan lähteä vielä kotiin. Mutta heitetiinhän täältä koko ajan porukkaa ulos. Cariba naurahti kun näki kuinka joku aatelis rouva lensi päistikkaa ulos. Hän ei vain voinut pidätella nauruaan. 'Kaikenlaista porukkaa täällä sitten näkeekin. On hyvä sukuisia, köyhiä, täysin typeriä pentuja. Mutta olenhan minäkin täällä...' Carí naurahti omia ajatuksiaan.
'No, katsotaan mitä tapahtuu..' Hän ajatteli ja hänen suunsa kääntyi vienoon hymyyn.


//Mukaan kuka vaan, mielellään vielä kaksi pelaajaa :----D Olisi mukavaa pelata pieni ryhmä peli kolmella/Neljällä henkilöllä.//

Kip, kop, kip, kop, kaikui ääni kapealla kujalla, kun sitä pitkin astelivat korkeat korkokengät. Hahmo, joka piteli kenkiä jalassaan vilkuili välillä halveksien sivuilleen nähden tämän maailman pohjasakkaa: humaltuneita penskoja. Naurettavaa. Nainen oli lähes kaikkien ihmisten kaveri, mutta humaltuneet juopot eivät todellakaan herättäneet hänessä edes myötätuntoa. Lady hailautti letille kiedottua hiuspötkyläänsä olkiensa taakse, hän halusi kaikkien näkevän, ettei hän kuulunut pohjasakkaan ja kulkikin rinta pöyristyneenä Ellemmiiren kettukorun hohdellessa kuun valossa. Mutta pian kopinaan yhdistyi myös toinen ääni.. tiptipitip ja se yltyi. Mistä tuo ääni oikein kuului? Lady pysähtyi hetkeksi ja vilkuili ympärilleen, ei näyttänyt satavan. Hän nosti silti hieman oranssin arkiasunsa helmoja varoen, ettei sen lahje kastuisi sateen yllättäessä. Kuitenkin pian neito huomasi tiptip-äänen lähteen ja katsoi suoraan kelolta vaikuttavaan puuhun. Siinä ei ollut lehtiä eikä elämää. Miksi muut puut kujalla tuntuivat kyllä elävän? Aivan, syy oli selvästikin suuri ihrakasa puun juurella. Suuri likasäkki oli viksaistu puun juurelle. Miksiköhän? Neidon olisi tehnyt mieli siivota roskat, mutta purkeista tuntui tursuavan vähintään myrkkyä. Neito päätti olla koskematta.

Ladyn nenään tunkeutui väkisinkin tuo kamala haju, alkoholi ja savukkeet. Kuitenkin päivä oli ollut niin rankka, että hän kaipaisi nyt jotakin reimukkaampaa. Kukaan ei tietänyt, ettei hän oli lähtenyt vuoteestaan ja pukeutunut hieman "ei-niin-siistiin-asuun", kuin kuuluisia ja lähtenyt omille teilleen. Kujalla ei näyttänyt olevan muita kapakoita, joihin hän olisi voinut astua, joten hän tyytyi tähän kauhukapakkaan. Ehkä täältä löytyisi edes jotakin seuraa. Ei se haittaisi, vaikka seuraa syntyisi baarimikosta. Täten lady nosti helmojaan vielä korkeammalle ja astui kynnykselle. Juuri kun hän oli avaamassa ovea, joku muu paikasi sen auki ja kirjaimellisesti heitti ulos muutaman rupikonnan. Neiti ovella meinasi horjahtaa, mutta likainen.. olikohan hän vartija?.. auttoi ladyn takaisin tolpilleen.
"Kiitos", hän sanoi ja astui miehen perässä sisään. Hänellä ei juuri nyt ollut takkia, vain tumma viitta, jonka hän päätti pitää mukanaan. Naulakko näytti olevan yltäkylläinen.

Pellavapää istuutui lähimpään pöytään, jossa oli viellä edellisen astiat jälejllä. Rohkeasti hän tarttui astioihin ja viskasi ne maahan. Melu oli niin kova, että kukaan tuskin kuuli. Mutta kuitenkin eräs tarjoilija saapui hänen luokseen hieman vihoissaan.
"Pudotitteko te astiat?" nuori melko komea mies kysyi pikaisesti.
"En pudottanut. Ettekö te nähneet, miten äsken ulosheitetyt miehet viskoivat nämä? Olenhan ollut täällä jo kauan", nainen yhdisti vetoomukseensa hitusen taikuuttaan, hän vakuutti voimakkaasti syyttömättömyyttään ja mies näytti uskovan, sillä hän poistui pikaisesti.
"Odotas vielä, saanko lasillisen soodaa?" lady hihkaisi. Tarjoilija kääntyi nopeasti.
"Sooda? Selvä." neiti paheksui hieman miehen puhetyyliä häntä kohtaan, hänhän se täällä oli johtavassa asemassa niin ulkonäöllisesti kuin asemansakin puolesta.
Pian sooda saapui, mutta se maistui hieman epäilyttävälle. Nainen jätti puolet juomatta ja siirsi astiaa sivummalle toivoen, että joku tipauttaisi sen lattialle. Pian joku raihnainen ukkeli kompastuikin jalkoihinsa ja lensi pudottaen lasin. Lady hymähti itsekseen, tämä paikka oli todellakin kuin romuläävä.

Kaksi nuorta poikaa pyysivät saada liittyä seuraan, neito pudisti päätään ja hätyytti pojat pois. Vapaita pöytiä ei enää ollut, hänen seuraansa saisi liittyä vain arvostettu hovin jäsen, jos täällä sellaisia oli. Samassa neito huomasi tiskillä notkuvan naisen. Tämä näytti nauravan jollekin aateliselle, joka heitettiin ulos kovakouraisesti. Nauru kuului tänne asti, siinä tuntui olevan jotakin tuttua. Lady pyysi ohitse kulkevaa tarjoilijaa käskevällä äänellä vartioimaan pöytää ja sujautti miehen käteen setelin. Lady asteli tiskille.
"Saisinko vettä?" hän pyysi ja oli vasta nyt huomaavinanaan toisen. "Oi! Kerrankin sopivaa seuraa minulle. Neiti hyvä, haluaisitteko liittyä seuraani?" lady yritti kuulostaa mahdollisimman kohteliaalta, mutta tässä hässäkässä hänen hermonsa olivat kireinä eikä hän todellakaan ajatellut kohteliaisuuksia. Tulihan joskus vähän päästää höyryjä ulos. Hän palasi takaisin paikalleen, mutta huomasi että joku muukin vilkuili hänen pöytäänsä..

[As I said, here I come! Muuten Casmi, pyytäisin sinua kiinnittämään aikamuotoihin huomiota.
Kirjoitat joissakin kohdissa preesensissä, joissakin imperfektissä .D
Ja kolmannelle pelaajalle, olisi kiva jos hän voisi olla tuo "joku muukin vilkuili hänen pöytäänsä"-ihminen .D]

"Oi! Kerrankin sopivaa seuraa minulle. Neiti hyvä, haluaisitteko liittyä seuraani?"
Cariba naurahteli yhä hieman hymyillen, kun kuuli vierestänsä tuttuakin tutumman äänen. Hän nielaisi kuuluvasti ja käänsi päänsä hyvin nopeasti pois päin. Tyttöä yökötti ajatus, että tämä olisi totta. Kyllä vain, se oli. Meitene, niinpä niin. Juuri se kaikista tämän kaupungin ihmisitä mitä hän ei olisi kertakaikkiaan halunnut tavata enään ikinä koko surkean elämänsä aikana. Carin pää kääntyi pian silkasta uteliaisuudesta kohti tuota vanhaa traumaa. Tämä näytti voivan hyvin, kapakan kamalasta etovasta hajusta huolimatta ja porukasta mikä liikkui täällä. Mokomia köyhis pentuja. Meitene ei ollut tunnistanut Caribaa vielä. Cariban yhä tuijottaessa tuota neitoa, hän puraisi huuleen. Tahallaan, tai sitten ei. Tyttö nousi nopeasti baari jakkaralta ja kääntyi pois päin nopealla liikkeellä. Hän tunsi kuinka suu täyttyi verestä. Tyttö nielaisi veret nopeasti ja väänsi kasvoillensa hyvin pahoittelevan ilmeen. "Anna anteeksi, neiti. Palaan aivan pian." Hän sanoi ja nielaisi. Cariba lähti juoksemaan pois päin Meitenestä. Tärkeintä oli vaan päästä mahdollisimman kauas nyt. muulla ei ollut väliä.

Cariba saapuikin pian haisevaan naisten vessaan. Siellä oli vain kaksi WC-istuinta, ne olivat kopeissa. Cariba näki heti, että toinen oli varattu, joku oli luultavasti sammunut sinne. Tyttö avasi nopealla käden liikkeellä tuon toisen vessan oven ja näki paperia lattian täydeltä. Kaikki vessa paperi oli revitty maahan ikäänkuin sängyksi. Tyttöä yököttikin ajatus siitä, mitä tässä haisevassa läävässä oli tehty. Hän sylkäsisi lattialle veri klimpin ja istahti jakkaralle mikä oli vessan reunassa. Cariba huokaisi uupuneena ja kertasi tapahtumat. Ne sanat, Meitenen sanomat. Tyttö puistatti aivan suunnattomasti, kun samalla hänen mieleensä palasivat kauhunkuvat menneisyydestä, ja niistä tapahtumista. Ikuiset traumat. Tyttö painoi pään käsiinsä lohduttomana ja huokaili. Nyt ei auttaisi muu, kuin pysyä vahvana. Cari nousi ryhdistäytyen, ja loi kasvoillensa hieman iloisemman ilmeen. Nyt hän saisi uuden tilaisuuden, kaiketi. Hänen olisi sitten vain kohdattava vanha ystävänsä. Tyttö kohautti olkapäitänsä todeten, että saa nähdä miten käy.

Cariba käväisi nopeasti peilin luona, ja laittoi hiuksensa kiinni taakse. Häntä ei olisi yhtään haluttanut mennä tuon ladyn luokse. Hän oli toki kuullut Meitenestä juoruja ja kaikkea muuta väitettä. Cari työnsi kapakan oven auki ja rupesi tähyilemään ympärillensä. Hän yritti etsiä Meiteneä katseellansa, kunnes löysikin tämän samasta paikasta minne jättikin tytön. Cariba lähti puikkelehtimaan useiden, ja taas useiden pöytien välistä. Matka tuntui pitkältä kunnes hän saapui tuon arvonsa tuntevan kaunottaren luokse. "Hei." Hän sanoi ja kääntyi nopeasti tarjoilijan puoleen. Tarjoilia kantoi viittä juomaa tarjottimella ja Cariba sieppasi nopeasti yhden. "Kiitoksia" Hän huikkasi tarjoilijalle ja kääntyi nyt paremmin Meitenen puoleen. "Tässä minä nyt sitten olen.", hän sanoi hymyillen. Cariba aikoi jo kääntyä tarjoilian puoleen uudestaan, kunnes muisti jotakin. "Ja niin ollen, saanko esittäytyä? Cariba. Mukava tavata, taas."

//Virheitä löytyy, kiire... Olen TODELLA pahoillani etten tullut aijemmin ilahduttamaan sinua. Kiirettä pitää. Todellakin. Mutta lyhyt ja tönkkö tuli, koita repiä jotakin tuosta ^^ Pahoittelen Kittyh <3~//

Meitene hymyili toisen naurahdellessa väkinäisesti. Kuitenkin syntyi syvä hiljaisuus, toinen tarkkaili hänen olemustaan varautuneena ja huolissaan. Eikä kauaakaan, kun tuo pyysi Meiteneltä anteeksi ja poistui naisten tiloihin. Neiti oli ollut kummallinen, ajatella nyt, hyväkäytöksinen lady olisi edes tervehtinyt ystävällisesti. No jaa. Ehkä naiselle tuli jokin ongelma. Meitene loi ikävän silmäyksen humaltuneeseen mieheen, joka oli kauan tuijotellut tätä pöytää ((muokkasin tämän nyt näin, sillä mukaan ei tullutkaan "sitä kolmatta")). Hän ei ollut edes erottanut vielä äskeisen neidin kasvoja, no ehkä tämä kohta palaisi takaisin. Ja niin myös kävi. Tuo palasi naisten WC:stä ja istuutui paikalleen. Ennen istuutumistaan hän kaappasi lasillisen tarjoilijalta, tarvitsiko tämä jotakin vahvempaa kertoakseen jotakin? Vai oliko hän ruma? Epäystävällinen? Ei-toivottu vieras? Meitene tähysti tätä toista, joka esitteäyti Cariibaksi hyvin tarkalla silmällään. Cariba.. hmm.. jostakin se oli tuttu. lapsuuden huono muistoko? Ei, ei se voinut sinne liittyä. Hänen entinen ystävänsä Cariba oli ollut täysin erilainen, eikä ollenkaan tuon näköinen. Meitene usutti ajatuksen päästään ja levitti hymyn.
"Olen Meitene Ellemmiire", kuten varmasti jo huomasittekin. Tai ainakin niin hän oletti, kaikkihan hänet tunsivat! Hän nosti itsellekinerään ohikulkevan tarjoilijan tarjottimelta lasillisen ja kulautti sen alas hetkessä.

"Mikä teidät tuo tänne.. tänne niin sanotun alajengin sekaan?" Meitene kysyi mielenkiinnolla ja laski kyynerpäänsä pöydälle ja kumartui hieman toisen puoleen. Tutkiskelemaan tuota.
"Itse minä tulin tänne vain päästelemään höyryjä ulos, koko päivä ollut todellista hulinaa!" Meitene selitti teatraalisesti kohottaen lopuksi kämmenselkänsä otsalleen, aivan kuin koittaisi kuumettaan. Hymyssä suin hän laski sen kuitenkin takaisin pöydälle.
"Saanko kysyä, Cariba, mutta mistä päin te olette kotoisin? Oletteko te sattumoisin Ellemiiren ruhtinaskunnasta? Jotenkin minusta vaikutatte tutulta." Meiteneä häiritsi, oliko tämä todellakin Cariba, hänen niin sanottu paras ystävänsä ennen sitä kaameaa päivää, jolloin kaikki oli lysähänyt ja heidän ystäyytensä lakannut olemasta. Koska hän oli pyytänyt, että.. miten se menikään? Jotenkin se liittyi hänen taikomiskykyynsä. Oliko hän pyytänyt, että saisi kerran elämässään koittaa taikaansa johonkin ihmiseen, parhaaseen ystäväänsä, joka varmasti suostuisi? Kyllä. Niin se varmasti oli. Meitene unohti kaiken ympärillään kiirehtivän, kun hän alkoi muistelemaan niitä suloisia pikkuisia kasvoja, vaaleita hiuksia, harmahtavia silmiä ((en tiedä, minkä väriset ne olivat lapsuudessa, kun olit kirjoittanut, että väri muuttui sitten lapsuudesta.)), hentoa hymyä ja niitä kiharoita, jotka hän oli aina toivonut saavansa. Ja miten he olivat ensimmäistä kertaa tavanneet, pihalla, rikkinäisen puukeinun lähellä, hiekkakasan vierellä.. Cariba oli ollut Vanhan Kreivittären hoidossa ja he olivat tutustuneet..

Meitene palasi taas nykyhetkeen kuullakseen toisen vastauksen.
"Selvä. Muistan vain hämärästi erään ystäväni.. se kyllä on jo toinen juttu". Meitene oli vieläkin vähän hämmentyneen näköinen kaikista ajatuksistaan ja toisen vastauksesta. Ja lisäksi, tämä oli äsken sanonut "taas", miten tuo "taas" liittyi mihinkän? Ei kai se ollut vihje?
"Cariba, sattuuko teidän toinen nimenne olemaan Kultakutri? En usko, että tälläistä sattumaa voi kädä, mutta haluan varmistaa asian." Kysymys levitti ilmaan vaivaantuneisuuden tunteen, ehkä se oli molemmin puolista, ehkä se lähti vain Meitenestä, joka pelkäsi kuulevansa sen, mitä pelkäsi. Jos hänen vieressän istuisi Cariba-Caryca Kultakutri.. hän.. hän ei tietäisi mitä tehdä! Itkeä, nauraa vai olla vihoissaan? Ystävyyden haikea muisto askarrutti häntä usein, mutta vasta nyt hän saattoi muistaa kaiken selvästi, kuin eilisen. Leikit hiekkakummulla, retket metsään.. kaiken.

[Nyt olivat aikamuodot kunnossa! :3]