Ennen päivänlaskua ei voi

[Aida neiteineen tänne ]

Andrei
*********

Hento tuulenvire keinutti kukkaistutuksia kainona Andrein asettaessa jalkansa ensimmäiselle liuskekivelle puistoalueen syvyyksiin johtavalla polulla. Hän henkäisi syvään, vetäen raitista ilmaa keuhkoihinsa. Kukkien voimakas tuoksu huumasi hetkeksi pölyiseen ilmaan tottuneet aistit. Jossain kauempana alkoi sirittää heinäsirkka, jota säestämään liittyi pian toinen ja kolmaskin, kunnes koko heinäsirkkojen kuoro oli koossa.
Laskeutunut ilta oli viimeinkin tarjonnut hetkellisen helpotuksen polttavalta helteeltä, joka oli korventanut palatsialuetta koko kuluneen päivän ajan. Mies itse oli joutunut viettämään suurimman osan päivästä setänsä työhuoneessa, jonka suurista ikkunoista tunkeutuneet auringonsäteet olivat hetkessä muuttaneet kuumuutta hohkaavaksi pätsiksi. Katsellessaan pölyn tanssahtelua paksun maton yllä Andrei oli ollut varma, ettei tulisi selviämään iltaan saakka.

Mutta nyt hän oli ulkona, vapaana aina seuraavaan aamuun saakka.
Tämän ajatuksen keventäminen askelin mies lähtee harppomaan kohti puistoalueen keskustaa, sipaisten tummia hiuksia pois otsaltaan. Ne valahtavat samantien takaisin, kuin kiusallaan, mutta eivät saa enää huomiota.
Sen sijaan Andrei kääntää katseensa tummenevalle taivaalle, joka pilvettömänä lupaili tähtikirkasta yötä. Aikaisemmin päivällä taivaanrannasta oli lähestynyt musta pilvirintama, joka oli kuitenkin yllättäen muuttanut suuntaansa ja kulkenut idästä ohi.

Asteltuaan joitakin kymmeniä metrejä eteenpäin Andrei alkoi kiinnittää huomiota ilman nihkeyteen. Se ei ollutkaan yhtä raikas kuin hän oli sisällä vietetyn tukahduttavan päivän sekoittamat aistinsa olivat väittäneet. Hiostava ilma enteili ukkosta, mutta siitä ei kuitenkaan voinut päätellä mitään varmasti. Jo useamman päivän ajan tunnelma oli lupaillut sateita, pettäen kuitenkin jokaisella kerralla sitä kaivanneet.
Hiljainen huokaus karkasi nuoren lordin huulten välistä, kun hän vei toisen kätensä avaamaan kaksi ylimmäistä solkea syvänvihreän takkinsa kauluksesta. Hän luotti siihen, ettei kukaan tulisi vastaan ja näkisi tätä säädytöntä elettä. Iho kuitenkin kaipasi epätoivoisesti kevyen tuulenvireen tuomaa hetkellistä viileydentunnetta.

Andrei jatkoi kulkuaan, kunnes yksi istutuksista kiinnitti hänen huomionsa. Suuret valkeat kuunliljat oikoivat varsiaan pienen, kivisen vesiaiheen vierellä. Ystävällinen solina sai miehen askeleet pysähtymään hänen jäädessään katselemaan tuota yksinkertaista suihkulähdettä. Leveyttä harmaasta kivestä hakatulla lähteellä ei ollut metriäkään, korkeutta vieläkin vähemmän.
Jokin siinä kuitenkin sai hymyn käväisemään Andrein huulilla. Hänen pitäisi joskus tuoda veljensä katsomaan palatsin hyvinhoidettuja puutarhoja. Tämä olisi varmasti nauttinut siitä.

//Täältä tullaan : D//


Minä vihaan sitä ja mokomakin ääliö Erick Eteväkieli taisivat olla päällimmäiset ajatukset Gwendolyn-paran mielensopukoissa. Vihata, oli ehkä liian aggressiivinen verbi kuvaamaan Dolly-paran tunteita, mutta tällä hetkellä tyttö melkeinpä kihisi raivosta.
Hänen serkkunsa, Erick oli paennut vartiotupaan juopottelemaan, mieluummin kuin olisi viettänyt näinkin kaunista iltaa hänen, Dollyn, ruhtinaan viidennen ja vähiten rakastetun tyttären kanssa, joka oli Erickille kuin sisar. Juuripa siksi, vihata oli aivan liian aggressiivinen verbi kuvaamaan Dollyn ja Erickin välejä, jotka olivat tähän päivään asti olleet mitä lämpimämmät ja parhaat. Jopa niin läheiset, että Erick-parka sai jatkuvasti osakseen kuittailuja, jotka antoivat ymmärtää että heidän tunteensa olisivat enemmänkin kuin sisarelliset.
Mutta eihän näin suinkaan ollut. Dolly vain oli luonteeltaan niin holtiton, ettei pitänyt tarpeellisena peitellä hänen suurta kiintymystään serkkuunsa. Ja moinen kiintymys näytti olevan tässä hovissa ennenkuulumatonta, kun sitä niin kovasti ihmeteltiin.

Neitokainen huokaisi ärtyneenä tuuleen. Ja askelsi varsin rivakkaan tahtiin, ärtynyt kun oli. Hän oli saapunut puistoalueelle. Dolly oli aina pitänyt palatsin puistosta, se oli niin kaunis, ja näin kesäaikaan vielä täydessä loistossaan. Ilmassa leijaili kummallinen tuoksu, joka enteili sadetta, ehkä jopa ukkosta. Ukkonen, se sai Dollyn sydämen hypähtämään jännityksestä, ja hänen ihoaan kihelmöi hieman. Hän oli aina tuntenut jonkin sortin pelonsekaista kunnioitusta ukkosta kohtaan.
Kevyt tuulenvire helpotti muuten erityisen nihkeää ilmaa.
Tuuli oli raikas ja leppoisa, mutta se ei saanut ärtyneen Dolly-neidin suuta kääntymään hymyyn.
Päinvastoin. Dolly vihasi tuulta. Hän oli niin hintelä, että hänen oli vaikea pysyä pystyssä kovassa tuulessa. Tämä kevyt tuulenvire aiheuttaisi tuskin muuta haittaa hänelle, kuin korkeintaa katkaisi hiussuortuvan neidin päästä, mutta pienikin tuuli enteili aina kovempaa. Ja sitä Dolly kammoksui. Häpesi heikkoa olomuotoaan, joka antoi itsensä ilmi sellaisella ilmalla.

Yhtäkkiä Dollyn askeleet pysähtyivät kuin seinään, ja hän säpsähti. Hän oli huomannut jonkun muun. Mies katseli pienen pientä vaatimatonta suihkulähdettä. Dolly kallisti ihmetellen päätään, ja rohkeni astua hämärässä pari askelta eteenpäin, tunnistaakseen tämän.
Muistiaan pinnistellen, Dolly arvioi miehen olevan lordi. Amalthaean sukua, jonka jäsenet hän muisti hyvin olihan se hänen suosikki sukunsa. Dollyn happamaan ilmeeseen ilmestyi jotakin muutakin, hienoista kiinnostusta kenties.
"Andrei Tulisielu, oletan?"

//No jotain sain raapustettua, toivottavasti illan sumentamat ajatukseni eivät tuottaneet kovinkaan järkyttävää luettavaa . D//

Andrei
********

Miehen silmät seurasivat tarkkaan, kuinka vesi valui kiven karheaa pintaa myöten, jatkaen siitä matkaansa pieneen altaaseen ja lopulta takaisin maahan. Suihkulähteen ympärillä kasvoi pienilehtistä kirkkaanvihreää kasvia, jonka rönsyilevät varret luikertelivat maata pitkin, osa jopa kivuten pitkin suihkulähteen pintaa.
Ehkä minun pitäisikin rakennuttaa tällainen puutarha Eirienille, Andrei ajatteli. Raitis ulkoilma tekisi veljelle varmasti hyvää, vaikka tämä sairastuikin ikävän helposti. Mutta jos hän huolehtisi, ettei toinen viettäisi liian pitkiä aikoja kylmässä ilmassa tai sateessa, olisi kunnollinen ulkopuutarha varmasti mitä parhain ratkaisu...

Miehen silmät poimivat vihreän kasvin seasta jotakin liikkuvaa. Hänen katseensa kääntyi pieneen, vihreään sammakkoon, joka mönki itsepintaisesti eteenpäin, kohti lähdettä. Andrein suupielet nousivat vielä hieman lisää, huulten raottuessa kuin virnettä varten. Sammakko oli tuskin peukalonpään kokoinen, mutta se puski silti eteenpäin sellaisella päättävyydellä, että siitä olisi monella ollut opittavaa.
"Minne olet oikein matkalla?" mies huomasi kysyvänsä otukselta matalalla äänellä.
"Lampi on toisessa suunnassa, ystäväiseni. Siellä sinun olisi parempi, ei tuossa pienessä lähteessä. Niin viehättävä kuin se onkin..."
Sammakko pysähtyi hetkeksi, jatkaen sitten kuitenkin jälleen matkaansa. Aivan kuin itsepäisyytensä todistamiseksi se teki kokoonsa nähden valtavan loikan, onnistuen saavuttamaan lähteen kivisen laidan.

Andrei vetää henkeä sanoakseen vielä jotakin, mutta samassa heleä ääni kutsuu häntä nimeltä. Nuori mies hätkähtää, yllättyneenä siitä että joku on liittynyt hänen seuraansa. Oikea käsi kohoaa nopeasti kaulukselle, sulkien avoinna olevat soljet. Vasta sitten hän uskaltautuu kääntymään, kohdaten hentoisen olennon muutaman askeleen päässä.
Lähteen keijuko on minua tullut katsomaan?
Samassa muistijäljet kuitenkin lähtevät tarkentumaan. Kyseessä on ruhtinaan tytär, joka syystä tai toisesta kylpee nykyisen kuninkaan suosiossa.

Kapeille huulille kohoava ystävällinen hymy ei pysty täysin kadottamaan yllätyksen nostattamaa hämmennystä.
"Aivan. Iltaa, lady Gwendolyn", mies tervehtii pehmeällä äänellä, taivuttaen päätään nopeaan, kohteliaaseen tervehdykseen.
"En odottanut törmääväni kehenkään täällä."

[No hyvähän tuo oli Voi voi, ei saanut Andrei keijuaan : <]

Gwendolynin oli pakko kurtistaa kulmiaan, kun hän tarkkaili kauempaa tuota nuorta miestä, joka näytti… leikkivän sammakon kanssa. Mies, jopa puhui sille! Kummallisempaa Dolly-neiti ei ollut nähnyt sitten viime vuoden, jolloin lady Malda Mielenvika oli viettänyt kaiken aikansa palatsin puistoalueella oravan pentujen kanssa, luullen olevansa niiden emo.
Dolly pudisteli kummastuneena päätään, ja päätti sitten lähestyä toista. Kun oli kerran tunnistanutkin tämän. Andrei Tulisielu, Amalthaean sukua.
Hän avasi keskustelun lausumalla miehen nimen, hyvin heleällä äänellä.
Andrein kasvoille kipusi hymy, josta kuulsi hivenen yllätyksen nostattama hämmennys.
Se sai Dollyn kohottamaan huvittuneena kulmiaan.

“Aivan. Iltaa, lady Gwendolyn”, mies sanoi pehmeällä äänellä, taivuttaen samalla päänsä tervehdykseen.
Dolly nyökkäsi vastaukseksi, ja hymähti. Häntä miellytti kovasti, että mies oli muistanut hänen nimensä.
Mutta kukapa ei olisi muistanut? Olisi ollut suorastaan loukkaavaa olla muistamatta hänen nimeään, kun hän kerran oli ruhtinaan tyttäriä. Dolly heilautti vaaleat hiussuortuvansa pienellä pään heilautuksella olkansa taakse, samalla kun Andrei ilmaisi ettei ollut odottanut törmäävänsä kehenkään.
Dolly polki puusta pudonneen lehden tuusannuuskaksi korkonsa alle, tukahduttaen kiukkunsa siihen, eikä Andreihin. Erick oli hypännyt, kuin tyhjästä jälleen hänen mieleensä. Häntä ärsytti. Mokoma kiittämätön rellestäjä. Piti hauskaa ilman häntä. Dolly hymähti kuivasti, ja kohotti ruskeiden silmiensä katseen Andreihin. “Enpä odottanut minäkään.” Hänen äänensä tukahtui loppua kohti Dollyn yrittäessä pitää äänensä tyynenä, ja olla kivahtamatta.
Lehti rasahti kuuluvasti hänen korkonsa alla yhä pienemmäksi silpuksi, Dollyn purkaessa kiukkuaan edelleen siihen.
Olematon hymy kohosi hänen kasvoilleen. “En ole mitä parhaimmalla tuulella nyt, kuten huomaat”, hän parahti, osoittaen maahan murentunutta lehteä.
Hän kietaisi yhden laineikkaista hiuskiehkuroistaan sormensa ympärille, mietteliään oloisena.
Ärtymys Erickiä kohtaan poukkoili kiivaana hänen rinnassaan, mikä Dollyn oli erityisen vaikea kätkeä. Mutta toisaalta, uteliaisuus, uteliaisuus Andreita kohtaan kasvoi hänen sisällään lopulta niin suureksi, että se vei voiton ärtymyksestä. Dolly päätti jättää koston Erickille pois tämän illan päiväjärjestyksestä ja keskittyä uuteen seuralaiseensa. Hienoinen hymynkare, hieman vinon puoleinen kohosi neidin kasvoille, hänen pyöritellessä hiuskiehkuraansa sormensa ympärille, samalla kun hän mittaili toista katseellaan.
“Toivottavasti en tartuta pahantuulisuuttani teihin?”

//Hahah, Dolly on kyllä kaukana keijusta, tosiaan : D//

Andrei
*********

Tummien silmien katse hakeutui hetkeksi maahan, tarkentuen sitten naisen lehteä polkevaan korkoon. Mies saattoi miltei tuntea tähän eleeseen sisältyvän tukahdutetun vihan, niin voimakkaana että se sai hänet värähtämään hieman. Lehtiparka, se sai kokea karmean kohtalon vain koska oli ollut hetken väärässä paikassa, väärään aikaan.
Nopeasti Andrei käänsi katseensa takaisin Gwendolynin kasvoihin, ettei tämä vain luulisi hänen tuijottavneen jotakin sopimatonta.
Mitä lie neito olisi siitäkin miettinyt, mies tuijottamassa hänen siroja jalkojaan... Setä ei olisi hyvillään, jos hänen veljenpojastaan lähtisi juoruja liikkeelle palatsin käytäville!

Hetken ajan mies harkitsi pakenevansa paikalta jonkin tekosyyn varjolla. Jos hän oli jotakin elämänsä aikana naisista oppinut, oli se tosiseikka, ettei kimpaantuneen naisen kanssa kannattanut jäädä kahden samaan tilaan. Parasta tällaisella hetkellä olisi ollut paeta paikalta, ja antaa kauniimman sukupuolen edustajan rauhoittua. Vasta sitten kannatti palata takaisin, häntä koipien välissä ja mahdollisimman mielistellen...
Mutta jokin sai Andrein pysyttelemään aloillaan, kaiken järjen vastaisesti. Aivan kuin hän olisi suorastaan kerjännyt kurjaa kohtaloa itselleen.
"Sitä tosiaan on mahdoton olla huomaamatta", mies myönsi rauhallisella, lähes sovittelevalla äänellä, katseen käväistessä liuskekivelle poljetun lehden jäänteissä.
Hän ei olisi halunnut sen henkilön tilalle, joka oli saattanut lady Gwendolynin kiehumaan raivosta.

Lopulta lady alkoi leikitellä hiuksillaan, ja Andrei uskaltautui rentoutumaan hieman.
"Ette toki", hän vakuutti, puistellen päätään sanojensa vakuudeksi.
"Mutta saanko tiedustella, kuka teidät on saanut noin kiihtyneeseen mielentilaan?"

Dolly-neiti päätti jättää lehtiparan rauhaan, polkaisemalla sen jäänteet niin hienovaraisesti kuin suinkin hennolla jalallaan kykeni syrjään, huomattuaan Andrei katselevan sitä kuin kuolevaa eläintä.
Nyt kun lehti oli siirretty syrjään ei Dolly voisi kiusauksenkaan yllättäessä enää sitä nitistää. Mutta mihin hän sitten purkaisi vihansa? Dollyn suklaasilmien katse hiipi jälleen Andreihin.
Miehellä oli tummanruskeat, siististi leikatut hiukset, ja tämän silmät olivat ruskeat, melkeinpä mustat, paljon tummemmat kuin Dollyn omat silmät.

Hän hymähti pienesti miehen sanoille, siitä että hänen kiukkuisuuttaan oli lähes mahdoton olla huomaamatta. Niinpä tietysti, Dolly ei ollut koskaan ollut taitava ärtymyksensä peittelyssä, ja siksipä monista oli aina hauska näky, kun pieni ja hintelä Dolly pui raivopäissään nyrkkiään.
Kun mies sitten kysyi, että mikä oli saanut Dollyn tuohon kiihtyneeseen mielentilaan, Dollyn kasvoille puhkesi hieman apea virnistys. Hän lakkasi leikkimästä hiuksillaan, puri huultaan hieman närkästyneenä, ja vastasi sitten ruskeat silmät tuikkien: “Serkkuni Erick lähti mieluummin juopottelemaan, kuin viettämään tätä viehättävää iltaa minun kanssani”, hän naurahti perään kuivasti, ja ehkä hivenen katkerastikin. Hän ei kuitenkaan voinut estää virneen kasvua siroilla kasvoillaan, ärtymys alkoi pikku hiljaa kadota. “Raukkamaista ja lapsellista suuttua sellaisesta, myönnän sen.” Nyt Dolly nauroi jo heleämmin, mutta hänen äänessään pysyi yhä jotain kolkkoa, sillä eihän vielä ollut antanut Erickille anteeksi. Hän huokaisi syvään, kasvot laskeutuivat peruslukemille, samalla kun kädet asettuivat lanteille, ja Dolly alkoi jälleen mittailla toista katsellaan. Miehen silmissä oli jotain mielenkiintoista, sitä hän ei voinut kiistää. Oli kuitenkin epäkohteliasta jäädä tuijottamaan liian pitkäksi aikaa, joten Dolly käänsi katseensa tähtien täyttämälle taivaalle.

“No, mikä tuo sinut ulos, tähän aikaan illasta? Et kai vain sinäkin ole lähdössä juopottelemaan?” Hän kysyi laskien katseensa lopulta takaisin mieheen, hieman kujeilevan hymyn kohotessa kasvoilleen, silmien tuikkiessa tähtien valossa. Ärtymys alkoi olla tiessään.

//Tällasta tällä kertaa . D//

Andrei
********

Viimeinkin lehtiparan piinattu ruumis sai rauhan, neidon potkaistessa sen syrjään. Lehdenpalaset jäivät hetkeksi onnettoman oloisina aloilleen, kunnes hieman yltynyt tuulenpuuska nappasi ne mukaansa, kieputtaen niitä ympyrässä. Yhtäkkiä murskatut palaset eivät näyttäneetkään enää niin onnettomilta. Aivan kuin ne olisivat yhtyneet villiin tanssiin, pyörähdellen lopulta jonnekin Andrein näkökentän ulottumattomiin.
Mies oli hyvillään lehtiparan puolesta.

Lady Gwendolynin ärtyisä olemus sai hänet pysyttelemään kaiken aikaa varpaillaan. Tämä kuului niihin henkilöihin, Andrein setä oli vannottanut pitämään hyvät suhteet. Ei kuitenkaan liian hyvät, senkin setä oli muistanut mainita veljenpojalleen. 'Emmehän me halua, että syntyy... väärinkäsityksiä', setä oli todennut, luoden nuorukaiseen pitkän, paljonpuhuvan katseen. Väärinkäsityksiä jotka saattaisivat suututtaa muut neidon kättä tavoittelevat. Tai muuten vain hänen seurastaan nauttivat...
Tähän mennessä Andrei ei ollut törmännyt ladyyn kuin pikaisesti, silloinkin erilaisten kutsujen yhteydessä. Sanoja he olivat vaihtaneet tuskin keskustelun vertaa.

Mies ottaa vakaville kasvoilleen tarpeeksi osaaottavan ilmeen, jottei se kuitenkaan näyttäisi tilanteeseen nähden naurettavalta liioittelulta.
"Ikävä kuulla serkkunne käyttäytyneen teitä kohtaan tuolla tavoin", Andrei pahoitteli. Hän katsoi viisaaksi olla ottamatta liian selkeästi kantaa tapahtuneeseen. Palatsissa oli aina katsottava tarkasti sitä, kenen varpaille talloi. Jokaisena hetkenä oli oltava valppaana mahdollisten pahanilmanlintujen varalta.

Ladyn kääntäessä katseensa lopulta tummenevaa taivasta kohti Andrei seurasi tämän esimerkkiä, tummien silmien alkaessa etsiskellä tuttuja tähtikuvioita. Hän ei voinut olla huomaamatta, että arvon neito oli jo tehnyt sinunkaupat. Mies ei kuitenkaan itse alkanut vielä näin tuttavalliseksi, vaan vastasi asialliseen tyyliinsä:
"Kaipasin raitista ulkoilmaa sisällä vietetyn päivän jälkeen." Jälkimmäiselle epäilykselle hän naurahti kehräävästi.
"En suinkaan, minun tapoihini ei kuulu liika alkoholin nauttiminen."
Kieltämättä ajatus oli houkutellut useammin kuin kerran, mutta ajatus sedän vihasta oli toistaiseksi riittänyt pitämään nuorukaisen raittiilla tiellä.

"Mutta arvon lady, olin aikeissa kulkea vielä sisemmälle puistoon..."

[Pahoittelen että nyt taruilin omiani heidän aikaisemmista kohtaamisistaan, sano toki jos se ei käy : O ]

Hetken Gwendolyn ehti jo katua potkaistuaan lehtiparan sivuun. Hillitön tarve polkea sitä kihisi yhä hänen suonissaan, vaikka kasvoilla paistoi melkeinpä tyynirauhallisuus, mikä oli kaiken pinnistelyn tulosta. Eihän Dolly halunnut aivan raivohullulta näyttää, yleensä hänen suuttuessaan hän vain laukoi purevia kommenttejaan kiivaan oloisena, muttei silti polkenut vihaansa esineisiin, ja tässä tapauksissa lehtiin. Siksipä tilanne hieman hämmensi häntä. Dolly kuitenkin arvio halunsa polkea ja hakata lehti yhä uudestaan tuusan nuuskaksi, johtuvan vain siitä, että Erick oli päässyt livahtamaan karkuun, eikä hän täten voinut piinata miestä karvailla sanavalinnoillaan. Hän hymähti ajatuksistaan, huomaten jääneensä tuijottamaan hieman happamana syrjään sysättyä lehtiruumista, jonka palaset lähtivät tanssimaan tuulenvireen mukana ympäri puistoa, kadoten sitten näkyvistä. Näky oli saanut hienoisen hymyn Dolly-neidin kasvoille.

Katse siirtyi jälleen Andreihin, joka pahoitteli Erickin käytöstä, Dollyn kerrottua ärtymyksensä syyn. Neiti nyökkäsi tyytyväisenä. Siirtäen katseensa sitten puiston puihin, kuin merkkinä ettei halunnut keskustella siitä aiheesta lisää. Ei, se saisi hänet vain ärtymään lisää, ja sitä hän ei enää tältä päivältä kaivannut. Puut humisivat hiljaa tuulen keinuttaessa niitä, oksat kahisivat toisiaan vasten, eikä Dolly enää tiennyt mikä tunnetila häntä sillä hetkellä vallitsi. Andrei kertoi tulleensa hakemaan puistosta raitista ulkoilmaa. Niinpä niin, olisihan se pitänyt arvata. Sitten Andrei naurahti, jotenkin kehräävästi, ilmoittaen ettei hänen tapoihinsa kuulunut liika alkoholin nauttiminen. Hymy oli kiivennyt Dolly-neidin kasvoille, ja hänen tarkkaavaiset silmänsä tapittivat toista, kuin arvioiden puhuiko tämä totta.
Ei Dollylla yleensä ollut mitään alkoholin juontia vastaan, eihän hän itsekään mikään absolutisti ollut, mutta tänään se ärsytti häntä suunnattomasti. Moinen typerä huvitus oli saanut hänen serkkunsa pään niin pyörälle, että tämä oli kehdannut hylätä hänet niin julkeasti.

“Mutta arvon lady, olin aikeissa kulkea vielä syvemmälle puistoon…”
Andrein sanat hoipparoivat hiljaa Dollyn tajuntaan, hän ei ollut varma yrittikö mies vihjata häntä lähtemään. Oli miten oli, Dolly ei ollut koskaan antanut kenenkään pompotella itseään.
Hänen kulmansa kohosivat huvittuneina, vinon hymyn noustessa koristamaan hänen kapeita kasvojaan. “Oho, sellainen oli minunkin suunnitelmissani!” Dolly-neiti ei voinut olla virnistämättä, samalla kun hän lähti kulkemaan syvemmälle puistoon, olettaen tietenkin Andrein tulevan mukaan. Mitä syvemmälle puistoon kulki, sitä kauniimmaksi se muuttui.
Dolly ei voinut olla ihmettelemättä yhä uudestaan kaunista puistoa, jonka oli nähnyt varmaan tuhat kertaa aiemminkin. Hieman napakampi tuulenvire pyyhälsi puiston halki, ja heilutteli puita, saaden Dollyn nostamaan hieman huolestuneen katseensa tuulen suuntaan.

//Eipä tuo mitään haitannut (: //

Andrei
*********

Miehen kapeat huulet raottuivat aavistuksen, ja hän veti henkeä kuin valmiina sanomaan jotakin.
Lady Gwendolyn oli kuitenkin jo suunnannut keveät askeleensa kohti puiston sisempiä osia. Andrei antoi ilman purkautua keuhkoistaan hiljaisena huokauksena, joka tuskin kantautui ladyn korviin.
Hän ei ollut suunnitellut tekevänsä pientä kävelyretkeään kenenkään seurassa. Kaikkein mieluiten hän olisi vain nauttinut rauhasta ja hiljaisuudesta, käyskennellyt hetken vain kukkien valvovan silmän alla ennen nukkumaanmenoa.
Hetkessä tästä suunnitelmasta oli kuitenkin tullut mahdoton.

Andrei oli jo ottamaisillaan askeleen kohti ladyä, kun hänen katseensa kohdistui vielä kertaalleen pieneen suihkulähteeseen. Sen laakeassa altaassa näkyi liikettä; pikkuinen sammakko oli jotenkin onnistunut kipuamaan niin korkealle. Nyt tuo tyhmänrohkea eläin kauhoi pienillä räpyläjaloillaan kohti vastavirtaa, aivan kuin yrittäen päästä sinisemmille vesille. Oli selvää, ettei vihreä olento voisi onnistua yrityksessään; vesiputous ei johtanut mihinkään.
Vilkaisten kertaalleen lady Gwendolynia Andrei kumarui nopeasti, kauhaisten sammakon hellästi vasemmalle kämmenelleen.
"Tulehan, pikkuinen..." hän kuiskasi lähes äänettä, huulten liikkuessa kevyesti.

Nopeasti mies suoristautui, lähtien askeltamaan ladyn perässä liuskekivipolkua pitkin. Hän otti muutaman pidemmän harppauksen, saavuttaakseen tämän tahdin. Samaan aikaan hän vei kätensä takkinsa taskuun, sujauttaen sammakon sinne. Pieni otus taisteli vastaan, potkien rimppakintuillaan niin voimakkaasti kuin ikinä pystyi. Se ei kuitenkaan mahtanut mitään sitä suuremmalle voimalle, joka pakotti sen kankaiseen suojaan. Varmuuden vuoksi Andrei antoi kätensä levätä rennosti taskussa, varoen kuitenkin visusti litistämättä kurnuttajaa.

"Maa kaipaisi nyt kipeästi kunnon sadetta", mies totesi enemmänkin itselleen, katseen suuntautuessa selkeään taivaanrantaan.

Gwendolyn Eripura Ellemmiire, Ellemmiiren ruhtinaan viides ja nuorin tytär ei pystynyt estämään kasvoilleen noussutta omahyväistä virnettä, Andrein jäädessä vielä hänen jälkeensä, ja täten täytyi mieheltä tuo virnekin jäädä näkemättä. Dolly ei voinut mitään tuolle pienelle hänessä kytevälle omahyväisyyden tunteelle. Mies oli näyttänyt siltä, kuin olisi halunnut jäädä yksin puistoa ihastelemaan, mutta Dolly ei ottaisi kaksia pakkeja samana päivänä. Näiden ajatusten parissa omahyväinen hymy sen kuin kasvoi.

Dolly-neiti veti syvään tuulen raikastuttamaa ilmaa sisäänsä, ja tyynnytti itsensä täysin. Kasvot valahtivat peruslukemille, ja samassa hän käännähti katsomaan olkansa yli, missä Andrei oikein viipyi. Mies oli kumartanut suihkulähteen ääreen ja nosti sieltä jotakin vihreää.. se sama sammakko. Dolly ei voinut olla nyrpistämättä nenäänsä, joten käänsi katseensa kiireesti menosuuntaan, jottei Andrei huomaisi häntä sillä hetkellä lävistäviä inhon väristyksiä.
Dolly ei halunnut olla töykeä, jos sammakkohan saattoi olla miehelle hyvinkin rakas. Gwendolyn päätti salata ällötyksen tunteensa sammakkoa kohtaan, kunhan mies ei vain työntäisi sitä hänen naamansa eteen, sitä Dolly ei enää kestäisi.

Yllättävän nopeasti Andrei olikin jo saanut hänet kiinni, ja helpotuksekseen Dolly saattoi huomata, että tämän sammakkoystävä oli kadonnut jonnekin, tai ei ainakaan lymyillyt hänen näköetäisyydellään. Mies totesi, maan kaipaavan nyt kipeästi sadetta. Niin, siitä oli pitkä aika kun viimeksi oli satanut. Dolly rakasti ja vihasi sadetta samaan aikaan. Hän vihasi sitä, kun se sotki hänen hiuksensa ja sai hänet näyttämään uitetulta koiraparalta. Mutta toisaalta sateen raikastuoksu, vilpoisuus, ne olivat niin miellyttäviä. Ja kaiken lisäksi taivaalta putoilevat välkehtivät sadepisarat olivat niin kauniita, että Dolly voisi tuijottaa niitä iäisyyden kammarinsa valtavasta ikkunasta. Hän nyökkäsi miehen sanoille hieman vakavana, ajatustensa viemänä. Tuuli sai hänen hiuksensa tanssimaan olkapäillä, eikä se liiemmin häirinnyt Dollya, jonka tuulen tulo oli aiemmin tehnyt levottomaksi. Nyt hän oli yllättävän rauhallinen.
Hailakka hymy suupielessään Dolly käännähti katsomaan seuralaistaan, hieman mietteliäänä sen suhteen mitä sanoisi. Hän ei ollut tavannut Andreita kuin kerran aikaisemmin, yksissä juhlissa, jossa he olivat vaihtaneet tuskin sanaakaan. Dolly ei siis voinut tietää millaisista keskusteluista toinen piti, pinnallisista, vaiko syvällisistä? Juoruista, vitseistä? Dolly ei voinut olla huokaisematta.
“Oletteko jo kuulleet kesän mukanaan tuomista tautiepidemioista? Yleensä ne ovat pysyneet poissa hovimme liepeiltä, köyhien alueilla, mutta nyt lady Nella Nyyhky Ìorin sukua, Kreivin tytär on sairastunut ruttoon! Hänet on totta kai teljetty huoneeseensa, mutta… “ Gwendolynin ääni vaipui hetkeksi hieman tuskastuneena, kun hän yritti löytää sopivia sanoja. “…Se tauti on kavala, viimeksikin kun se löysi tiensä hoviin, se ei sieltä lähtenyt ennen talven tuloa. En tiedä pitäisikö tässä ruveta pelkäämään, monet ovat jo verhonneet suunsa huiveilla tartuntavaaran välttämiseksi”. Dolly huokaisi raskaasti. Tämä keskustelunaihe puhutteli hovia juuri nyt, se oli myös sovelias tapa keskustelun avaukseen, ja asia myös kosketti Gwendolyn neidin sydäntä raskaasti.

Kuului kummallista vinkunaa, ja Dolly kurtisti kulmiaan, ennen kuin tajusi sen johtuvan tuulesta. Neidin katseeseen syttyi levottomuus, huolestuneisuus. Niin tyhmää, kuin se olikin hän pelkäsi tuulta, ja toivoi niin hartaasti kuin suinkin kykeni ettei se vain ollut yltymässä. Äsken niin nihkeä ilma oli muuttunut paljon raikkaammaksi, Dolly saattoi jopa uskoa maistavansa sateenmaun kielellään, neidin katse pälyili yläilmoihin, johon oli ilmestynyt ohut, tummuva pilvikerros. “Katsokaa!” Hän huudahti ilahtuneena, osoittaen Andreille taivaanrantaa. “Toiveenne saattaa sittenkin toteutua, ehkä sade on sittenkin tulossa!” Iloinen hymy koreili hänen kasvoillaan, kun hän katsahti toiseen. Sade, tällä kertaa Dolly riemuitsi aidosti sen tulosta. Olihan viime kerrasta jo aikaa…

//Oho, innostuinpas kerrankin kirjottamaan : DD //

Andrei

Sammakko tuntui viimeinkin asettuvan aloilleen taskun pohjalle, mutta siitä huolimatta Andrei antoi kätensä edelleen levätä taskullaan. Kenties sammakko oli vain jähmettynyt hetkeksi, ponkaistakseen sitten yllättäen vapaaksi kun hän sitä vähiten odotti. Pieni olento olisi voinut loukata itsensä ilmalennossa, eikä Andrei olisi halunnut omalletunnolleen viattoman luontokappaleen kuolemaa. Hän oli sitä paitsi jo ehtinyt kiintyä tähän pikkuiseen kurnuttajaan, joka sisukkuudessaan muistutti kovasti hänen rakasta veljeään. Muita yhtäläisyyksiä noista kahdesta ei ollutkaan löydettävissä, mutta jo tuo pieni ajatus oli riittänyt Andrein koti-ikävän riivaamalle mielelle. Sammakko sai levätä taskussa kuin lapsi äitinsä kohdussa ennen syntymäänsä.

Ruskeat silmät tutkiskelivat mietteliäinä kukkaistutuksia, jotka jo muutaman askeleen jälkeen olivat muuttuneet valkeiksi ruusuiksi. Kukat eivät olleet vielä auenneet täyteen loistoonsa, vaan antaisivat vielä odottaa itseään. Osa hentojen nuppujen supussa olevista terälehdistä oli kuitenkin alkanut jo lakastua kesän kuivuudessa; ellei sadetta saataisi pian, ne kuihtuisivat ennen kuin ehtisivät kukkia. Ajatus sai miehen mielen jostain syystä haikeaksi, ja kääntäessään lopulta kasvonsa jälleen lady Gwendolynia kohti hänen kasvonsa näyttivät entistäkin vakavammilta. Kenties nainen olettaisi sen johtuvan hänen äskeisistä sanoistaan hoviin pujahtaneesta sairaudesta.
"Uskoisin, että siitä on ollut mahdoton olla kuulematta", mies myönsi, nyökäyttäen samalla päätään pienesti.
"Se huolestuttaa minuakin, varsinkin, kun emme voi tietää, moniko on jo mahdollisesti saanut tartunnan, ja levittää tautia nyt tietämättään."
Andrei ei niinkään huolehtinut itsestään, kuin veljestään, joka vakavan sairauden jäljiltä oli jäänyt heikonlaiseksi. Jos jokin tauti riehui vapaana, olisi se varmasti pian kurkottanut kalmaiset kätensä Eirienin kehoon.
"Jos uusia tautitapauksia ilmenee, pelkään etten voi matkustaa takaisin kotiin kuten suunnitelmissani oli. En haluaisi viedä tartuntavaaraa mukanani."
Miehen ilme pehmeni hieman hänen nähdessään ladyn huolen.
"Mutta teidän ei kannata huolehtia liiaksi, se ei tässä tilanteessa auta. Voihan olla, että sairastunut saatiin eristettyä ajoissa."

Kummallinen, vinkuva ääni tavoitti nyt Andreinkin korvat. Hän kohotti katseensa, kurtistaen hieman kulmiaan nähdessään lähestyvät myrskyrintamaa. Se näytti lähestyvän huimaavaa vauhtia, puskien alati yltyvää tuulta edellään kuin airuena.
Lämmin kesäilta oli yllättäen muuttunut koleaksi.
"Taidatte olla oikeassa, mutta tuo näyttää jo huolestuttavalta..."

Aurinko oli joko jo ehtinyt laskea, taikka sitten se oli kadonnut hiljattain saapuneen pilvikerroksen lomaan. Dolly ei ollut varma. Kesäillat pimentyivät nopeasti, ja toivat välillä mukanaan ohutta sumuharsoa. Jokin tässä illassa sai Dollyn lihakset, tosin olemattomat sellaiset, jännittymään. Hän ei tiennyt johtuiko se hiljalleen yltyvästä tuulesta, jota niin pelkäsi, vai jostain aivan muusta. Levottomuus kutitteli hänen kantapäitään, hiipien hiljaa ylöspäin hänen kehossaan, pyrkien lannistamaan tuon neidon kasvoilla yhä sinnittelevän hailakan hymyn. Dolly kuunteli toisella korvallaan Andrein sanoja, samaan aikaan, kun tuuli kuiskaili hänen toiseen korvaansa säveliä, jotka saivat kylmät väreet sinkoilemaan naisen selkäpiissä.
Miksi hänen piti pelätä tuulta? Naurettavaa. Naurettavaa, olla näin heikko, että voimakas tuulenpuuska saattaisi heittää hänet takamukselleen kukkapenkkiin.

Dolly sai nipistettyä harhailevat ajatuksensa hetkeksi kuriin, keskittyäkseen jälleen Andreihin.
“Mutta teidän ei kannata huolehtia liiaksi, se ei tässä tilanteessa auta…” loput miehen sanoista hukkuivat Dollyn harhailevien ajatustenmassaan, jotka yrittivät kurittomasti sekoittaa Dolly-raukan päätä. Hän hymyili hieman innottomasti Andreille, ja huokaisi.
“Niin, taidatte olla oikeassa.”

Ihmeellinen, vinkuva ääni, sai Dollyn kurtistamaan hitusen kulmiaan, ja kohottamaan katseensa sitten taivaalle, erottaakseen harmaan pilvirintaman. Hetken hänen ruskeissa silmissään välähti ilo, kun hän osoitti pilviä Andreille, ilmoittaen että tämän kaipaama sadekuuro taisi sittenkin saapua. Valitettavasti hymy hyytyi lyhyeen.
Juuri Andrein huomauttaessa tuon näyttävän jo huolestuttavalta, putosi ensimmäinen sadepisara Dollyn nenänkärjelle. Seuraava poskelle. Hetken ehti Dolly ihastella taivaalta putoavia kimaltelevia kyyneleitä, ja todeta taivaan itkevän. Ei, ei itkevän. Se oli liian lievä ilmaisu. Se mökötti. Raivosi.
Yllätyksekseen hän saattoi huomata oranssin kesäleninkinsä muuttuneen laikukkaaksi, eikä kestäisi kauaa kuin se tunnustaisi jo tummanruskeaa sävyä sateen kastellessa sen täysin.
Hänen huuliltaan karkaisi parahdus, ja katse oli jähmettynyt korkeuksiin kohoaviin puihin, joiden oksat riehuivat toisiaan vasten, ja satunnaisia lehtiä lenteli yltyneen tuulen riepottavassa otteessa. Sadepisarat iskeytyivät kivetylle polulle yhtenä ropinan ryöppynä, muodostaen nopeasti kurjia loukkuja, vesilätäkköjä. Levottomuus oli vihdoin onnistunut hyytämään hymyn neidin huulilta, joka oli puristanut kätensä toivottomannäköisenä puuskaan.

Hänen ruskeidensilmiensä katse porautui nyt Andreihin, kysyvinä, sillä Dollyn aivot olivat lakanneet hetki sitten raksuttamasta, ja jättäneet emäntänsä vaille ratkaisuja omanonnensa nojaan. Hän ei todellakaan tiennyt mitä pitäisi tehdä, ja luonnostaan oletti Andrein keksivän ratkaisun, olihan toinen sentään mies.
Tuuli vinkui inhottavaa säveltään hänen korvaansa, saaden hänen hameensa helmat poukkoilemaan, samalla kun nostatti hänen hiuksensa villiin tanssiin.
Dollya puistatti, ei ollut epäilystäkään, etteikö tuuli haluaisi kaataa häntä kumoon.
Kirottu tuuli. Ja siinä samassa se puhalsi jälleen kerran astetta voimakkaammin, pakottaen Dollyn perääntymään muutaman askeleen, neidin onnistuessa kuitenkin vielä vaivoitta pysymään pystyssä. Varmuuden vuoksi, kuin turvaa hakien, Dolly kuitenkin tarrasi ohuen nuoren tammenvarteen, joka kasvoi erään kukkapenkin vierellä.
Vaivoin hän sai korotettua äänensä niin, että onnistui saamaan siihen jopa jokseenkin pelottaman soinnin. “Mitähän nyt? Tuskinpa meidän kannattaa jäädä tänne tuulen tapettavaksi?” Dolly irvisti sanoilleen hieman happamana, hieman huvittuneena.

//Jotenkin tosta myrskystä tuli yllättävän dramaattinen.DD//

Andrei

Missä vaiheessa oli ehtinyt tulla näin hirvittävän pimeää? Tokihan aurinko oli ollut jo laskemassa, mutta tämä pimeys oli erilaista. Aivan kuin joku olisi yllättäen imaissut kaiken valon heidän ympäriltään, jättäen tilalle merkillisen harmauden.
Tuuli voimistui hetkessä, puhaltaen miehen tummat hiukset kasvojen peitoksi. Ärsyyntyneenä hän pyyhkäisi ne pois tieltä, kääntäen katseensa tähyämään lähestyvää pilvirintamaa. Jos äsken vielä olikin ollut hetkellinen toive siitä, että he olisivat ehtineet suojaan ennen sateen ennättämistä, oli se nyt kadonnut.
Tuuli toi mukanaan kosteutta, sateen maun.

Värähtäen tahtomattaankin hieman Andrei käänsi katseensa lady Gwendolyniin.
"Meidän olisi parasta-"
Mies ei ehtinyt lopettaa lausettaan, ennen kuin ensimmäiset sadepisarat olivat pudonneet maahan ja hänen takkinsa harteille. Lähes epäuskoisena hän katsahti taivaalle, onnistuen tällä tavoin saamaan vain erityisen suuren pisaran keskelle otsaansa. Andrein kääntäessä katseensa takaisin ladyyn pisara alkoi valua hänen nenänvarttaan pitkin.
Äkäisellä liikkeellä mies pyyhkäisi sen kämmenselkäänsä, alkaen sitten riisua takkiaan.
"Tässä, ottakaa tämä..."
Ladyn vaatetus oli ikävä kyllä ehtinyt kastua hieman, mutta tukevasta kankaasta valmistettu takki sentään pitäisi tämän hentoisen kehon lämpimänä, suojaten vilustumiselta. Takki oli tälle huomattavasti liian iso, mikä tässä tapauksessa varmasti olisi vain hyväksi. Suojaisipahan pahemmin riepottelevaa tuulta ja sadetta vastaan. Takin alla ollut valkea, pellavainen paita alkoi heti imeä vettä itseensä.
"Kuten olin sanomassa, meidän kannattaisi pyrkiä suojaan nopeasti."
Vaikka Andrei yrittikin pysyä rauhallisena, särähti hänen muuten vakaa äänensä hieman. Myrsky oli noussut niin yllättäen, ettei hän voinut estää huolta kalvamasta mielessään. Toiseksi hän tiesi hyvin itsekin, että heidän mahdollisuutensa ehtiä palatsille ennen sen yltymistä täyteen voimaansa näyttivät huterilta.

Hetkeksi Andrei pysähtyi katselemaan tuulen kanssa taistelevaa neitoa. Tilanne ei vielä näyttänyt niin pahalta kuin se olisi voinut olla, mutta ei ollut epäilystäkään siitä etteikö vinkuva tuuli olisi voinut kaataa tätä hentoista olentoa kumoon.
Pensaat ja kukat alkoivat jo laota sen voimasta lähes maata myöten. Se tarttui tummiin hiuksiin, saaden ne pyörteilemään juuri niin kuin itse halusi.
"Olen pahoillani, mutta pelkään että tuuli tempaisee teidät mukaanne."

Mies pahoitteli jo etukäteen, kiiruhtaen sitten parilla pitkällä harppauksella ladyn luo. Hän kietaisi kätensä tämän harteiden yli, painaen naisen kehon sitten suojelevasti kylkeään vasten. Missään muussa tapauksessa hän ei tähän julkeaan tekoon olisi sortunut, mutta nyt hän ei voinut muutakaan. Oli valittava kahdesta pahasta se pienempi.

Taivas oli muuttunut melkein mustaksi. Tummat, vihaisen näköiset pilvet olivat täyttäneet sen kokonaan, Dollyn silmät olivat avautuneet ymmyrkäisiksi järkytyksestä. Luvassa ei olisikaan pientä mukavaa, ja kaikin puolin virkistävää sadekuuroa, vaan jotain aivan muuta, myrsky.
Ajatuskin siitä, mitä heillä luultavasti olisi edessään sai kylmät väreet kulkemaan hänen lävitseen yhä uudestaan. Häntä pelotti, niin vaikea kuin Dollyn oli uskoa sitä itsekään. Ja pelko, se taas hävetti häntä. Olihan Dolly monta kertaa esittänyt heikkoa ja pelokasta, saadakseen mitä halusi, mutta se oli eri asia. Silloin hän ei ollut ollut todellisessa ahdingossa. Dollyn oli vaikea sisäistää sen hetkisiä tunnetilojaan, pelkoa ja häpeää, mutta siihen ei liiemmin ollut aikaakaan. Hänen huulensa olivat puristuneet yhdeksi tiukaksi viivaksi, kun hän yritti kätkeä sisällään vellovat tunteensa, jotka etsivät erilaisia pakomahdollisuuksia päästä vapaaksi.

Neidin tummissa silmissä vilahti ihmetys, kun Andrei alkoi riisua takkiaan. Olihan se toki huomaavaista, mutta Dolly pelkäsi että toinen tapattaisi itsensä vielä tässä kylmässä sateessa, tuossa pelkässä valkoisessa pellavapaidassaan, josta sade tekisi hyvin nopeasti selvää.
“Mutta entä te, ettekö palellu?” Dolly kysyi hieman epäluuloisena, kavahtaen itsekin oman äänensä, jokseenkin värisevää sävyä. Mielissään neiti kuitenkin otti takin vastaan, pukien sen nopeasti ylleen.

Takki oli hänelle iso, totta kai. Mutta se oli lämmin. Hämmästyksekseen Dolly saattoi huomata, kuinka hänen jo hivenen kohmettunut kehonsa alkoi pikkuhiljaa lämmetä. Hän oli ollut niin peloissaan ja levoton, ettei ollut edes huomannut kuinka kylmä hänellä olikaan ollut.
Heidän pitäisi pyrkiä suojaan, ja nopeasti, niin oli Andrei hetki sitten sanonut. Suojaan, tietenkin, ajatuskin moisesta paikasta lämmitti neitokaista yllättävän paljon. Ajatuksen tuoma riemu katkesi siinä samassa, kun tuuli oli alkanut puhaltaa jälleen kerran astetta lujemmin, pakottaen Dolly-neidin perääntymään muutaman askelen. Dollyn jalat pysyivät kuitenkin yhä tiiviisti maankamaralla, huojennus pyyhkäisi hänen lävitseen suurempana kuin milloinkaan aiemmin sinä iltana.

Tuuli vinkui hänen korvissaan se kuulosti hetki hetkeltä kovemmalta. Jostain kauempaa kuului jyrähdys, joka sai Dollyn säpsähtämään. Ukkonen. Se oli vielä kaukana, mutta se oli tulossa. Kaikista vähiten kaikista kurimuksista Dolly oli kaivannut juuri ukkosta.
Ukonilmaa oli mukavaa viettää lämpimässä huoneistossa monen peittokerroksen alla, kamarineitojen kanssa jutellen tai jotain mehevää kertomusta lukien, tietäen olevansa turvassa. Oli täysin eriasia seisoa ulkona keskellä ukonilmaa ja pelätä jatkuvasti kavalaa salamaniskua.

"Olen pahoillani, mutta pelkään että tuuli tempaisee teidät mukaanne."
Dolly kohotti hivenen yllättyneen katseensa Andreihin, joka oli ehtinyt hänen luokseen parilla harppauksella, yllättävän nopeasti. Dollylla olisi varmasti mennyt paljon kauemmin aikaa tuollaisen lyhyenkin matkan taittamiseen, tuulta vastaan tapellessa.
Mies kietaisi kätensä hänen harteidensa ylitse, ja painoi Dollyn hintelän kehon kylkeään vasten. Dollya ei suinkaan puistattanut teon julkeus, olihan tämä joka tapauksessa poikkeustilanne, vaan se että hän oli niin heikko, että hänet piti taluttaa turvaan kuin mikäkin koira. Hänen päänsä painui riipuksiin, häpeän aallon pudistellessa hänen lävitseen.
“Olen pahoillani, että minusta on näin paljon vaivaa” Dolly sanoi hieman kolkolla äänellä, pienen, apean hymyn kivutessa hetkiseksi hänen kasvoilleen. Hän yritti epätoivoisesti etsiä niitä itsevarmuuden rippeitä, jotka tuuli näytti puhaltaneen mennessään.

Ukkonen jyrähti jälleen, eikä Dolly voinut estää itseään säpsähtämästä, sillä hän oli jo melkein onnistunut unohtamaan sen läsnäolon. Sade oli kastellut hänen hiuksensa, niin että märät suortuvat liimautuivat raskaina hänen poskiinsa. Dollyn olo oli kuin uitetulla koiralla konsanaan. Hän katsahti säälivästi Andrein sateen ryvettämää paitaa, ja toivoi ettei toinen olisi aivan kylmissään, ehkäpä hänen kehonsa antaisi toiselle edes vähän lämpöä. Olihan sekin lohtu, vaikka pieni sellainen. Jälleen yksi jyrähdys, ja tällä kertaa Dolly onnistui hallitsemaan kehonsa, eikä säpsähtänyt enää. Hän pälyili huolestuneena ympärilleen, etsien katseellaan mahdollista suojaa. Siellä täällä lenteli kasveja, joita tuuli tempaisi mukaansa.
“Eikö tässä lähellä pitäisi olla joku huvimajoista?” hän kysyi, yrittäen hahmottaa ympäristöä, jonka myrsky oli onnistunut tärvelemään.

//Pahoittelen tönkköyttä, aivotoimintani päätti lomailla tänään .D //

Andrei

Andrei loi nopean katseen naiseen, joka vuorostaan pahoitteli hänelle aiheuttamaansa vaivaa. Mies pudisti päätään, hymähtäen hiljaa.
"Älkää turhaan pahoitelko, ei teistä ole vaivaa."
Sisimmässään Andrei kyllä ymmärsi naista. Tämä oli varmasti tottunut tulemaan kohdelluksi kuin hentoinen lasilintu, pienimmästäkin kosketuksesta särkyvä. Mutta toisaalta, mies ei pystynyt syyllistämään sen paremmin itseään kuin muitakaan sukupuolensa edustajia. Jokin lady Gwendolynin hauraassa olemuksessa yksinkertaisesti vain herätti suojelunhalun. Yksi vilkaisu naista kohti, ja yhtäkkiä tuntui siltä kuin hän olisi vain halunnut kantaa tämän turvaan, kehrätä kotelon suojaksi julmaa maailmaa vastaan.

Kesti hetken, ennen kuin Andrei sai itsensä kiinni näistä ajatuksista. Hetkeksi ne saivat hänet hämmentymään, sitten jopa ärsyyntymään hienoisesti. Mikä kumma oli saanut hänet hempeilemään? Hänhän kuulosti aivan lemmensairaalta poikaselta joka ulvoi epätoivoisena rakkaansa perään kuin susi kuuta kohti. Nuorihan hän olikin, mutta viimeisen viiden vuoden ajan Andrei oli alkanut tuntea itsensä paljon ikätovereitaan vanhemmaksi, suoranaiseksi ikälopuksi jonka olisi jo aika alkaa ryömiä lähintä hautaa kohti.
Vai että lemmensairas, se tästä vielä olisi puuttunutkin... Varsinkin kun itse kuningas oli huhujen mukaan iskenyt silmänsä tähän kultahiuksiseen neitoon.

Lady Gwendolyn hätkähti ukkosen jyrähtäessä kumeasti jossakin heidän yläpuolellaan. Andrei muisti joskus oppineensa, että myrskyn etäisyyden saattoi arvioida laskemalla salamaniskun ja jyrähdyksen väliin jäävät sekunnit. Oli kuitenkin jo myöhäistä, eikä mies oikeastaan nähnyt edes tarpeelliseksi jäädä laskemaan sekunteja, kun myrsky aivan ilmiselvästi lähestyi itsepintaisesti. Uusi jyrähdys sai hänet kietomaan huomaamattaan kätensä hieman tiukemmin ladyn kehon ympärille, kuitenkin varoen visusti satuttamasta tätä.
"Huvimajoista..?" Andrei toisti, aivan kuin olisi epäillyt kuulleensa sanan mahdollisesti väärin tuulen pauhun yli.
Hän ei tuntenut vielä läheskään koko puistoa, mutta nyt kun neito mainitsi asiasta, hän muisti itsekin nähneensä yhden lukuisista majoista tässä lähellä.
Jos hänen muistiinsa oli luottaminen, oli kyseessä vielä yksi tukevatekoisimmista rakennelmista, kauttaaltaan graniitista ja marmorista veistetty monumentti.
"Olette oikeassa, tässä lähellä tosiaan on yksi huvimaja."
Toivottavasti se vain tarjoaisi tarpeeksi suojaa myrskyä vastaan...

Andrei vilkaisi kerran jalkoihinsa, johdattaen sitten lady Gwendolynin yhdelle sivupoluista, joka kiemurteli tuulen pieksämien ruusupensaiden joukossa.
Tuuli yritti itsepäisesti puhaltaa tummia hiuksia silmien tielle, vaikka ne olivatkin jo vedestä raskaat. Hän siirsi toisen kätensä kuin varjostaakseen silmiään. Pienen mutkan jälkeen valkea rakennelma onneksi kohosikin muuta synkkyyttä vasten, ja Andrei nopeutti askeleitaan hieman, kunnes he lopulta olivat huvimajan luona. Se oli kuusikulmion muotoinen, ja kaikeksi onneksi kolme seinistä oli kokonaan katettuja. Ne tarjoaisivat suojaa tuulelta, kunhan se ei vain yllättäen päättäisi kääntyä täysin päinvastaiseen suuntaan.

Jos joskus lady Gwendolyn Eripura Ellemmiire oli tuntenut pelonsekaista kunnioitusta ukkosta kohtaan, niin ne tunteet olivat pyyhkiytyneet pois viimeistään nyt, kun kyseinen rajunilma oli päättänyt ilahduttaa neitiä läsnäolollaan jo muutenkin tarpeeksi kurjassa säätilassa. Jäljellä oli enää pelkoa. Ukkonen oli menettänyt Dollyn silmissä viimeisetkin kunnioituksen rippeet. Sen jyrinä sai hänet säpsähtämään peloissaan, vaikkei hän tietenkään sitä itse myöntäisi, eikä Dolly voinut olla huomaamatta lordi Andrein tiukentuvaa otetta itsessään. Oikeastaan Dolly oli kiitollinen, se loi häneen jonkinlaista turvantunnetta, kukisti hänen järjetöntä, mutta silti suurta pelkoaan. Hän oli juuri ilmoittamassa asiasta Andreillekin, mutta päätti viime hetkellä sulkea suunsa. Kuinka ryöhkeältä sellaisen sanominen olisi kuulostanut? ´Kuulkaapa lordi hyvä, olen erittäin kiitollinen että pidätte minusta kiinni noin, sillä nyt minua ei yhtäkkiä pelotakaan niin paljon!´ Dolly puri hammastaan. Hän harvoin varoi sanojaan, ja koska ilmaisi tunteitaan näin avoimesti, jotkut hovissa katsoivat häntä kieroon, hovissa kun tunnuttiin olevan totuttu hyvin etäisiin puheisiin, jopa väleihin.

Hänen hiuksensa olivat liimautuneet poskiin, ne tuntuivat iljettäviltä ihoa vasten, märkinä ja kihartuneina. Hänen ripsensäkin olivat varmasti liimautuneet yhteen useaksi paksuksi kolmioksi, jotka reunustaisivat nyt hänen ruskeita silmiään. Vaikka Dollyn aivot toitottivat hänelle kuolemanvaarasta ja vilustumisesta, ei neidon pinnallinenluonteenpiirre pysynyt piilossa siltikään. Hän oli hyvin huolestunut siitä miltä näytti. Dolly kätki heikon itsetuntonsa helposti, jopa niin hyvin ettei antanut edes itsensä kunnolla uskoa siihen. Ja nyt hän pelkäsi näyttävänsä Andrein silmissä niin hirvittävältä, että huomenna koko hovi naureskelisi hänen uitetulle olemukselleen, josta lordi olisi katsonut parhaakseen varoittaa jokaista vastaantulijaa.

He päätyivät tarpomaan kohti yhtä lähellä sijaitsevaa huvimajaa. Ainakin se soisi jonkinlaista sateensuojaa.
Dollyn toinen jalka astui vesilätäkköön, eikä hän voinut olla ähkäisemättä. Hänen korkokenkänsä kun tuskin suojeli jalkaa ollenkaan, eikä kestäisi kauaa, kun hänen varpaansa muuttuisivat sinisiksi. Eihän Dolly tietenkään ollut huomannut katsoa eteensä tiellä, hänen katseensa kun oli liimautunut Andreihin. Kyllähän hän tiesi että oli epäkohteliasta tuijottaa, mutta vasta nyt, vaikka mies olikin saaten pieksämä, erotti hän miehen jokseenkin sirot kasvonpirteet, mies oli yllättävän komea. Dollyn kotiopettajalla oli ollut tapana sanoa; tyttö on perso makealle, liiankin perso! Ja makealla opettaja oli aina tarkoittanut miehiä. Se oli valitettava osa Dolly-neidin persoonallisuutta, vaikkakin suurimmalla osalla miesseikkailuistaan Dolly yrittikin kalastella etäisen isänsä huomionrippeitä, vaikkakin huomio jota hän yleensä sai oli negatiivista. Dolly ei kuitenkaan voinut estää hienoista hymyä kohoamasta kasvoilleen katsellessaan Andreita, yhtäkkiä ei tuntunutkaan niin pahalta, että hän oli joutunut tämän rajuilman uhriksi. Ei ollenkaan niin pahalta.

Huvimaja näkyi viimein, innostus valtasi neidin kasvot. Sateensuoja. Tuulensuoja. Fantastista. Majan sisäpuolella kiersi pitkä puinen penkki, ja sen keskellä oli leveä ympyrän muotoinen pöytä. Uupuneena Dolly istahti penkille, koukistaen jalkansa rintaansa vasten, kiertäen kätensä niiden ympärille. Oli toki hävytöntä nostaa jalat penkille, ties vaikka alushousutkin näkyisivät, mutta Dolly katsoi tärkeämmäksi pysyä lämpimänä. Hänen kasvoilleen oli kohonnut surkuhupaisa ilme. "Täällä me olemme myrskyn keskellä, sateen piäksäminä. Oloni on kuin uitetulla rotalla, ja sen olen näköinenkin. Ja lisäksi en kykeni edes istumaan, kuin siveelliset ihmiset."

Yllättäen hänen hengityksensä salpautui. Eihän kaikki huono onni voinut suinkaan olla tässä. Dollyn kamarineito oli kiristänyt hänen korsettinsa tänään tavallista kireämmälle, vaikkei Dollylla edes ollut mistä kiristää. Hovi, ja sen korsettimuoti, Dolly kirosi mielessään, samalla kun häntä alkoi pyörryttää. Hapen saanti tuntui yllättäen erityisen vaikealta. Korsetti oli hovissa tavallisin syy naisten pyörtyilyyn, mutta se ei estänyt silti punaa nousemasta Dollyn aikaisemmin pelosta kalvenneille kasvoille. Olipas tämäkin nyt noloa. Tämän päivän aikana Dolly oli saanut tuntea nolostusta ja häpeää enemmän kuin ehkä pariin kuukauteen.
Hän imaisi ahnaasti ilmaa sisälleen, yrittäen samalla estää pyörrytyksen tunnetta kasvamasta enää.
"Tiedättekös, jostain syystä kaikki ilma pakenee keuhkoistani", Dolly voihkaisi silmät suurina joko hapenpuutteesta, ukkosen jyrinän luomasta säikytyksestä tai sitten jostain aivan muusta.

Andrei

Sade piiskasi huvimajan seiniä, tuulen ulvoessa kuin nälkäinen susilauma. Tuntui melkein siltä, kuin myrsky olisi yrittänyt tunkeutua kivisten seinien sisäpuolelle, ja ellei onnistuisi yrityksessään, kaataisi vaikka koko rakennuksen. Hetkeksi Andrein mieleen nousi vanha lastensatu porsaista, jotka olivat rakentaneet itselleen taloja, jotka susi sitten yksi kerrallaan oli puhaltanut nurin...
Tosin, kivinen talo oli lopulta pysynyt pystyssä. Ajatus tuntui jostakin syystä omalla tavallaan jopa lohduttavalta. Sitä, mitä sudelle oli käynyt, mies ei kuitenkaan muistanut. Jotakin todella ikävää, todennäköisesti. Ehkä oli parempi olla ajattelematta sitä lainkaan.

Vasta nyt, pahimmalta sateelta suojassa, Andrei oikeastaan tajusi, kuinka surkea hänen olonsa oli. Märät hiukset liimautuivat kasvoille ja niskaan, niistä valuvan veden pujahtaessa paidan alle, ihoa myöten kutittelemaan. Toisaalta, muutama vesipisara ei juurikaan enää haitannut, pellavaisen paidan liimautuessa jo valmiiksi kehon ympärille, tiukkana kuin toinen iho. Olo oli kuin uitetulla koiralla.
Astellessaan lattian poikki hänen perässään seurasi kosteiden jälkien vana.
Syvään huokaisten Andrei istahti seinustaa kiertävälle penkille, lady Gwendolynin vierelle. Surkeasta olostaan huolimatta hän ei voinut olla naurahtamatta naisen sanoille.
"Minusta tuntuu, että meillä on tällä hetkellä muutakin ajateltavaa, kuin siveellinen ja oikeaoppinen istuminen", mies hymähti, pudistaen päätään. Hänellä oli itselläänkin tässä suhteessa parantamisen varaa; toisin kuin yleensä, hän oli antanut ryhtinsä hitusen lysähtää, nojaten selkäänsä seinää vasten. Kivipinta hohkasi kylmyyttä.
Tummat silmät vilkaisivat nopeasti ladya, kääntyen sitten takaisin katselemaan lähes vaakasuoraksi muuttunutta sadetta huvimajan ulkopuolella.
"Ja minusta te näytätte oikein kauniilta nytkin, jos saan sanoa. Toivottavasti en loukkaa teitä kovin, kun kerron, että tuotte vain entistä enemmän mieleeni tarujen keijukaisen."

Yhtäkkiä Andrei kuuli vieleltään terävän henkäyksen. Ladyn sanat saivat hänet käännähtämään tämän puoleen hieman säikähtäneenä.
"Ette saa henkeä?" hän toisti, tietäen sen miltei turhaksi.
"Teillä lienee korsetti?"
Tuo viheliäinen vaate, joka aiheutti enemmän pyörtymisiä naisten keskuudessa kuin mikään. Ja vaikka kyseinen vaatekappale olikin tabu, tai ehkä juuri siksi, kokivat monet miehet sen myös äärimmäisen kiehtovaksi vaatekappaleeksi. Sellaisen riisuminen naiselta oli jonkinlainen saavutus, olihan Andreikin toki kuullut siitä...

Mutta nyt hänen ajatuksensa olivat kaikkea muuta kuin viehtyneet, hänen toimiessaan oikeastaan täysin järjen vastaisesti, kääntäen naisen hentoisen selän itseään vasten. Hän pudotti takkinsa tämän harteilta, mytyksi lattialle.
"Olen todella pahoillani", mies sopersi, vieden sitten kätensä ladyn puvun hakasille. Niiden avaaminen kävi niin nopeasti, että muussa tilanteessa olisi saattanut herätä kysymyksiä siitä, missä ihmeessä mies oli sellaista oppinut. Aivan yhtä helposti ei käynyt korsetin lukuisten nyörien avaaminen, mutta kohmeisin sormin hän sai sentään löysättyä tuota kureliiviä hieman.
"Auttaako yhtään?"

Miten huojentavaa olikaan istua viimeinkin katto pään päällä, suojassa sateelta. Ainut hälyttävä tekijä oli vain se, että Gwendolyn ja hänen seuralaisensa olivat lukittautuneet sateelta turvaan kolmen seinän sisään, eivät suinkaan neljän niin kuin yleensä ihmisillä oli tapana, tai mikä tässä tapauksessa olisi ollut suotuisaa, kun kyseessä oli kuusikulmion muotoinen rakennus, niin kuuden seinän sisään.
Dolly saattoi vain toivoa, ettei tuuli päättäisi vaihtaa suuntaansa, huonoa onnea oli sattunut tällä päivälle jo aivan tarpeeksi.
Onneksi Dolly-parka ei kuitenkaan tiennyt, että huono onni tulisi vain pahenemaan päivä päivältä maantierosvoista sisaren itsemurhaan.

Ukkonen jyrisi taustalla, tällä kertaa kovempaa, se oli siirtynyt vihdoin lähemmäksi, olisi varmaan kohta heidän yllään. Kuinka ahdistava ajatus. Ruhtinaan tytär, kun ei ollut tottunut lymyämään ukkossäällä huvimajassa hampaat kalisten. Ja lisäksi hän kun oli niin pinnallinenkin, apeana Dolly toivoi ettei paikalla ollut silminnäkijöitä todistamassa hänen sateen pieksämää ulkomuotoaan, tai erityisen epäsiveää istumatyyliään, Andrein lisäksi tietysti. Mutta huolihan oli aivan turha, olihan? Kuka nyt tuolla myrskyssä kyykkisi pusikossa heitä vakoilemassa? Naurettava ajatus! Dolly oli varmasti tulossa vainoharhaiseksi, nyt hän oli jo kuulevinaan pusikoiden kahisevan..
Mikä ei tietenkään ollut ihme eikä mikään tässä tuulenmyräkässä, joka kahisutteli puita ja pensaita tuon tuosta.

Dollyn ottaessa puheeksi uitetun olemuksensa ja epäsiveän istumatyylinsä, Andrei naurahti, todeten että heillä oli sillä hetkellä muutakin ajateltavaa, kuin siveellinen ja oikeaoppinen istuminen. Tuuli ulvahti ulkopuolella aavemaisesti, kuin muistutukseksi tästä muusta ajateltavasta, saaden Dollyn värähtämään. Niin, muuta ajateltavaa, sitä oli rutkasti, mutta kuinka hän silti kykenisi sysäämään ulkonäköpaineensa ajatustensa taka-alalle? Hän puri hammastaan. Ei mitenkään.
Tai ehkä se onnistuisi sittenkin, jos Andrein seuraaviin sanoihin oli uskominen.
Lordihan kehui häntä kauniiksi, vertasi tarujen keijukaiseen. Dollyn kasvoilla leijaili hetken epäilys, epäusko sihisi hänen sisimmässään pienen hetken, kunnes itsetunto tarttui saamaansa tilaisuuteen ja alkoi rakentaa tuulen pois puhaltamia palasia jälleen paikoilleen. Hän vilkaisi huvittuneena lordi Andreita, vinohymy oli jähmettynyt hänen kasvoilleen kunnes hän avasi suunsa; ”Älkäähän nyt lordi Andrei, ei kukaan voi näyttää kauniilta tuollaisen myrskyn riepotuksen jäljiltä.” Dollyn ilme vakavoitui. Toisen sanat olivat joka tapauksessa lämmittäneet mukavasti, oli toinen sitten sanonut ne kohteliassyistä tai ihan puhdasta vilpittömyyttään. Kehut ilahduttivat häntä aina, sellainen hän oli kehujen kalastaja, ne pönkittävät hänen heikkoa itsetuntoaan, ja korvasivat osan siitä rakkaudesta jota hänen perheensä ei ollut kyennyt hänelle antamaan. Ajatukset saivat hänen ilmeensä synkkenemään, mutta vain hetkeksi, sillä äkkiä oli Dolly vetänyt kasvonsa takaisin peruslukemille, ja siinä hän nyt hyvin vakavana, tummat silmät tuikkien, tapitti Andreita, päästäen suustaan sen sanan mitä ei ollut pitkään aikaan käyttänyt: ”Kiitos.”
Laimea hymy oli potkaissut vakavanilmeen tieltään, kiitoksen Dolly oli lausunut oikeastaan kiitokseksi toisen kauniista sanoista, mutta siinä kiitoksessa piili muutakin, kiitollisuutta hänen auttamisestaan suojaan myrskyltä, kiitollisuutta toisen silkasta läsnäolosta, jottei hänen tarvinnut pelätä yksinään huvimajassa kokoajan lähenevää ukkosta.

Yllättäen hän tunsi henkensä salpautuvan. Kirottu korsetti. Dolly yritti kahmia sisäänsä kaiken hapen, jonka vain kykeni saamaan, samalla kun yritti pyristellä pyörrytyksen tunnetta vastaan. Mikä oli erityisen vaikeaa, sillähän hän oli fyysisesti erittäin heikko.
Dolly kuuli vaimeina Andrein sanat, ja kysymyksen korsetista.
”Totta kai minulla on korsetti! Sehän on ilmiselvää”, hän parahti, ja maailma tuntui pyörivän hänen silmissään. Ja niin se todellisuudessa pyörikin, Andrei oli kääntänyt hänen selkänsä itseään päin, ja heittänyt takin neidin harteilta mytyksi maahan.
Dolly ei voinut olla hymähtämättä Andrein vielä latelemille pahoitteluille, ennen kuin ryhtyi avaamaan hänen mekkonsa hakasia.
Hengittäminen kävi yhä haastavammaksi ja Dolly oli jo varma siitä, että pyörtyisi, kun korsetti hellitti kuristusotettaan ensin aavistuksen verran, sitten vähän enemmän.
Dolly ahmaisi pelastavaa ilmaa sisäänsä helpottuneena. ”Kiitos, paljon parempi”, hän hymähti, ja keskittyi tasoittamaan hengityksensä. Jalat hänen allaan tuntuivat veteliltä, onneksi hän oli istumassa.
Sitten aivan yllättäen heleä naurunpuuska valtasi hänet, hän painoi kasvot käsiinsä yrittäen hillitä naurunsa, joka tuntui kumpuilevan pintaan yhä uudestaan. ”Aika moinen ilta”, hän hihkaisi, naureskellen yhä. Yhtäkkiä kaikki, koko illan tapahtumat saivat Dollyn silmissä aivan uuden kuvan, miten huvittavaa.

//Äh no joo enempää en tätä tekstiini jaksa parannella. Koita kestää . DD//

Andrei

Korsetin nauhat olivat niin kireällä, että Andrei vilpittömästi ihmetteli niiden kiristämiseen tarvittavaa voimaa. Mistä ihmeestä hentoiset pikku palvelijattaret saivat niin suuret voimat, että he saivat pienillä käsillään kiskottua jokaisen nyörin äärimmilleen?
Samalla kylmä väre kulki hänen selkäänsä pitkin, kun mielen tavoitti ajatus siitä, mitä tällainen vaate oikeastaan teki naisparkojen sisuksille. Hän ei voinut uskoa, että ne olisivat selvinneet täysin vahingoittumana kohtalosta, joka olisi jo saanut miehen ulvomaan tuskasta.

Oikeastaan nämä ajatukset olivat kaikkea muuta kuin tiedostettuja harkinnan ketjuja. Ne risteilivät miehen mielessä holtittomasti, putkahtaen välillä esiin ja kadoten taas takaisin mielen syövereihin.
Andrein varsinainen huomio oli kiinnittynyt lady Gwendolynin tilan seuraamiseen. Tämän hengitys tuntui onneksi helpottuvan, ja vaikkei mies vielä uskaltanutkaan huokaista helpotuksesta, tuntui paino liikahtavan hieman pois hänen harteiltaan.
Hetken hän oli jo ehtinyt pelätä, että lady tukehtuisi siihen paikkaan, hänen vain katsoessa avuttomana vierestä. Olisiko häntä silloin syytetty murhasta? Siitä, ettei hän ollut pelastanut naista, tai pahemminkin, että hän oli tietoisesti kuristanut tämän…
Ei, sellaista ei olisi halunnut päästää mieleen hetkeksikään. Pelkkä ajatus kylmistä vankityrmistä ja myöhemmin kaulan ympärille ujutetusta köydestä…

“Ahdistaako henkeänne vielä?” mies tajusi kysyvänsä, ajatusten juostessa vielä omilla teillään.
Tummat silmät tarkastelivat huolestuneina lady Gwendolynin hentoista olemusta, laajeten hämmennyksestä kun tämä alkoi yllättäen… nauraa?
Nauru tuntui kaikkea muuta kuin sopivalta reaktiolta tilanteessa, jossa joku oli pyörtyä hapenpuutteeseen.
Mutta ehkä kyse olikin juuri siitä: joko tilanteesta aiheutuva shokki tai sitten hapenpuutteen aiheuttama häiriö sai ladyn nyt käyttäytymään näin merkillisellä tavalla.
Andrein miehenaivot tyytyivät onnellisina tähän selitykseen, pystyen taas jatkamaan eteenpäin.
“Heikottaako teitä..?”

Hiljalleen tummat silmät etsiytyivät naisen selälle. Puvun avoimet hakaset ja löystynyt korsetti jättivät niin niskan kuin selänkin paljaaksi… Andrei seurasi hetken katseellaan, kuinka se liikahteli hengityksen tahtiin. Vaaleat, kosteat kiharat laskeutuivat kauniisti harteille, osa oli valahtanut takaisin selkää peittämään sen jälkeen, kun mies oli sipaissut ne hätäisellä eleellä syrjään päästäkseen käsiksi puvun hakasiin.

Kesti hetken, ennen kuin Andrei sai itsensä kiinni tuijottamisesta.
Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin hänen kalpeille kasvoilleen kohosi hentoinen puna. Hän kumartui nopeasti kurkottamaan takkinsa lattialta, tukien kuitenkin edelleen samalla toisella kädellään Gwendolyniä.
Takin sisäosa oli onneksi kuivahtanut tänä aikana, sikäli kuin se koskaan oli ehtinyt kostuakaan. Hieman kömpelösti yhdellä kädellä Andrei suoristi takkinsa, asetellen sen sitten jälleen keijukaismaisten harteiden peitoksi.
Sanomattakin selvää oli, että tällä kertaa hän piti katseensa visusti muualla, huvimajan vastapäisessä seinässä.
“Parempi antaa puvun olla vielä auki, ihan varmuuden vuoksi.”
Andrei ei ikävä kyllä ollut aivan varma siitä, vakuutteliko hän enemmän lady Gwendolynia vai itseään. Vasta kun takki varmasti peitti paljaan iho, antoi mies katseensa siirtyä takaisin naista kohti.

// Voi Andreita, hän on tässä niin… Mies.