[Elv&Chei-ukkelinsa. Vai kuka se nyt olikaan c")]
Valo siivilöityi heikkona suuren lehtipuskan lävitse pienelle aukiolle, jossa ei notkunut yhtään elävää eläintä. Maassa tummanpuhuvan miehen jaloissa makasi kuollut, suuren suuri ahma. Miehen käsivarsi vuosi punaisia pisaroita punavihreälle ruohikolle miehen kenkien viereen. Metsä oli hiljainen, se rypi omassa rauhassaan heilutellen oksiaan kevyessä tuulessa, laulaen kaunista sävelmää yhteisessä soinnussa lehtien avulla. Tuon soinnun rinnalla kuului myös toinen ääni, läheisessä puussa istui pieni lintu yhdistäen lauluansa puiden hyminään. Kokonaisuus kuulosti täydelliseltä, ainakin tämän kaatuneen puun rungolla istuvan miehen korvaan. Mies laski päänsä käsiensä suojaan, nyt veri siirtyi tahrimaan nuoren tallipojan vaatteita. Huomatessaan tämän mies siirsi kättään kiroten, hyvä puku mennyt piloille. Onneksi tahra ei näkynyt niin selvästi kaiken muun lian seassa, joka vihreään uniformuun oli sotkeutunut. Siinä oli mustia, harmaita ja ruskeita viivoja sinne tänne, pelkistä vaatteista saattoi päätellä pojan työskentelevän palatsin tallissa. Miehen hiukset valuivat rasvaisina hänen selkäänsä pitkin, vaikka ne olivat pienellä poninhännällä sieltä täältä saattoi etsivä löytää vaikka kuinka suuria takkuja ja likapaakkuja. Miehen kasvot olivat likaiset ja vielä kun hän pyyhkäisi kädellään poskeaan, siihen syntyi punainen veritahra. Käsi vuosi pahasti verta, mutta mies ei välittänyt. Hän oli kova, hän ei saanut antaa veren ja loukkaantumisen pysäyttää. Hän oli aamulla aikaisin lähtenyt vapaapäivänsä kunnaiksi ratsain metsälle kuuntelemaan sen ääniä ja rauhoittamaan mieltään. Kuitenkin nälkäinen ahma oli estänyt etenemisen kokonaan. Hevonen oli säikähtynyt ja noussut takajaloilleen. Mies oli pudonnut ja ahma oli hyökännyt. Onneksi nuorukainen oli sattunut ottamaan mukaansa tikarin lähtiessään ja oli sen avulla surmannut nälkäisen ahman. Nyt se makasi miehen jaloissa, kylmänä ja verenpunaisena. Se oli puraissut terävillä hampaillaan tallipoikaa käsivarteen.
Tämä mies, Jaakob nousi seisomaan ja käveli pienen matkan läheiselle suurelle puulle, vaaherako se nyt oli? Hän taittoi siitä oksan ja palasi takaisin paikalleen. Hänellä ei ollut hajuakaan, missä hän oli, muttei uskaltanut lähteä minnekään suuntaan. Palatsin omistama hevonen oli kadonnut jäljettömiin, ainoa asia minkä Jaobiksi kutsuttu mies oli löytänyt etsintöjensä jälkeen, oli ollut tämä aukea. Sinne hän oli mukanaan raahannut ahman, jos hevonen ei olisi ilmestynyt takaisin talliin hänen palatessaan hän voisi näyttää ahman ja selittää, että ahma oli tappanut hevosen ja viennyt sen raadon mukanaan kantamattomiin. Toivottavasti hän pelastuisi tuollaisen selityksen avulla. Mutta ensin oli päästävä metsästä pois. Tämä aukea oli melko korkealla ja sitä ympäröivät muutaman suuret vaahterat ja koivut, jotka antoivat pienoista suojaa. Jos hänen tulisi täällä yö viettää, se onnistuisi. Ruokaa tuntui riittävän, maastossa oli niin sieniä kuin marjojakin ja metsä kuhisi eläimiä.
Jaob taittoi lehden osasta ja laski sen haavansa päälle. Pian koko lehti oli värjääntynyt, joten nuorukainen otti uuden ja painoi sen tiukasti haavaansa. Vuoto oli tyrehtymään päin, ainakin toivottavasti. Olisi traagista löytää nuori kadonnut tallipoika kuolleena verenhukkaan. Jaob hymyili ajatukselleen, ei tässä niin tulisi käymään. Korkeintaan jollekin aatelistyttöselle, joak pelkäisi pikkurillin kynnen katkeamista aivan liikaa edes laskeutuakseen metsässä istumaan puunrungolle.
Eksyksissä oleva nuorukainen laittoi pitkät kätensä yhteen ja venytti niitä. Hän oli joutunut jännittämään niitä jatkuvasti toisen käden pidellessä vuotavaa kättä. Kellonajasta miehenalulla ei ollut tietoakaan, mutta iltapäiväaurinko oli alkamassa laskeutua. Metstä käsin saattaisi nähdä kerrassaan upean näkymän auringonlaskusta. Jaob kävi makaamaan puunpölkylle ja katseli taivaalle, pilvet liikkuivat hitaasti, vaikka tuntui että alhaalla olisi tuullut puiden kuiskinnasta päätellen paljon kovempaa. Tai ehkä se oli pelkkää kuvitelmaa..
Mies sulki silmänsä ja haukotteli pehmoisasti. Hän luuli olevansa yksin kenekään kantamattomissa, mutta sitten hän kuuli äänen.. rasahduksen. Uskalsiko hän katsoa? Oliko se karhu, taikka susi? Tai kenties isä näätä joka oli saapunut etsimään rakasta vaimoaan. Tulkoot vain, se kaatuisi vielä samalla lailla kuin edellinenkin. Jaob hivutti kätensä puunrunkoon iskettyyn tikariinsa ja oli valmiina nykäisemään, jos hän sitä tarvitsisi..
