Amalthaea's Ascendance
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.


Power - the key of Everything
 
PääsivuHakuRekisteröidyKirjaudu sisään

 

 Tomu tiellä

Siirry alas 
2 posters
KirjoittajaViesti
Candika
Kiihkeä Kingi
Kiihkeä Kingi
Candika

Viestien lukumäärä : 108
Join date : 14.12.2008
Paikkakunta : Jyväkylä

Tomu tiellä Empty
ViestiAihe: Tomu tiellä   Tomu tiellä EmptyTo Tammi 01, 2009 2:37 pm

[Kuka(/ketkä) vain haluaa saa seuraani liittyä .D ]

Vielä tähän vuodenaikaan vihertävät pellot saivat pilvien takaa esiin tulleelta kuulta hienoisen, hopeansävyisen silauksen. Riccin lahdelta puhaltava hento merituuli sai matalana kumpuilevan maiseman suurten, ryhmyisten puiden lehdet havisemaan. Jostain kuului heinäsirkan yksinäinen siritys.
Maximiliénin lisäksi aavoilla aukeilla ei näkynyt muita kulkijoita. Hän teki matkaansa verkkaiseen tahtiin yrittäen mahdollisimman pitkään välttää Adrasteijan tekopyhää hovia. paremman syyn hitaalle matkanteolleen hän oli saanut kaupungissa puhjenneista tautiepidemioista, joita nyt yritti parhaansa mukaan välttää. Tästä johtuen hän oli valinnut yön ajakseen tehdä matkaansa, koska silloin vain harva mahdollinen tartuttaja tallasi näitä teitä.
Hänen kehonsa oli yhä heikkona, joten taudit tarttuivat häneen helpommin.

Max pyyhkäisi hajamielisesti kädensyrjällään idigonsinisen ratsastusasun liepeeltä pölytahran. Hän antoi Kannonin päättää tahdin, tosin joutuen usein pidättelemään tätä suurikokoista ja itsepäistä ratsuaan, jottei perässä omia polkujaan kuljeksiva suuri, musta koira jäisi jälkeen.
Kannon hörähti tyytymättömästi hitaalle käynnille ja nykäisi mieltään osoittaen ohjaksia, ottaen muutaman pitkän sivuaskeleen. Jos sille antaisi vapaat ohjat, se viilettäisi mielellään tuuli mustankiiltävässä harjassa hulmuten näillä aavoilla aukeilla. Max joutui jälleen kiristämään hevosen ohjia ja tyynnyttelemään sen leiskuvaa intoa päästä näyttämään, kuinka lujaa se oikein pääsisi. Kannon mulkaisi murjottaen etäämmältä pähkinäpensaista rämistelevää Keisaria, joka läähätten lehtiä turkissaan jäi jolkottelemaan kaksikon jälkeen perää pitäen. Sen ruskeat silmät loistivat sitä villiä intoa, kun se pitkän aikaa sisällä oltuaan pääsi vapaasti tutkimaan näitä uusia alueita.

Max ohjasi Kannonin erään suuren tien vieressä kasvavan tammen katveeseen ja nousi ketterästi korkeasäkäisen hevosen selästä. Kannon tyytyi silmiään muljauttaen seuraamaan sivusta, kun Max sitoi sen erääseen alaoksaan kiinni.
''Tiedän, että lähtisit heti ravaamaan noille pelloille,'' hän sanoi hiljaa naurahtaen ja taputti hevosta kaulalle saaden sen hieman leppymään.
Hän kaivoi satulalaukusta pienen eväspussin ja istahti puun juurelle ottaen koreasulkaisen kolmikolkkahattunsa päästään.

Suunnaton määrä tähtiä tuikki tummansinisellä taivaankannella heidän yläpuolellaan. Koko maisema tuntui nukkuvan.
Keisari rojahti makaamaan omistajansa vierelle. Se nappasi Maxin ojentaman lihapasteijan itselleen ja hotkaisi sen siinä silmänräpäyksessä. Suuren koiran pystykorvat kuuntelivat tarkkaavaisesti jokaista rasahdusta.

Maximiliéniä ei olisi yhtään huvittanut lähteä tänne petturuuden pesään. Hän ymmärsi isänsä tahdon, mutta tunsi syvää kuulumattomuutta tätä hienostoelämää kohtaan. Hän heräsi mietteistään, kun Keisari kohottautui istumaan. Sen tarkkaavaiset silmät tuijottivat eteenpäin tielle heidän menosuuntaansa. Koira päästi matalan haukahduksen ilmoittamaan saapuvasta tulijasta.
Takaisin alkuun Siirry alas
http://www.asabiz.foorumi.biz
Sindacol
Maukas Markiisi
Maukas Markiisi
Sindacol

Viestien lukumäärä : 139
Join date : 28.12.2008
Paikkakunta : Siellä minne varpuset putoavat

Tomu tiellä Empty
ViestiAihe: Vs: Tomu tiellä   Tomu tiellä EmptySu Tammi 04, 2009 6:33 pm

//Täältä tullaan : )


Theremin
--


Kerrankin, ensimmäistä kertaa koko Theremin Lumilaakso Íorin palatsissa viettämänsä viikon aikana oli hänen mielestään siedettävä päivä. Jokaisena muuna päivänä oli Aurinko paistanut helteisenä pilvettömältä taivaalta, saaden kylmään armottomaan pohjoiseen tottuneen miehen tavallista huonommalle tuulelle. Lisäksi tämä oli viettänyt luvattoman paljon aikaa sisätiloissa, jossa hänen kuulaan kalpea ihonsa pelastui tuon sietämättömän valoilmiön haittavaikutuksilta, onnettomalta palamiselta. Vaan viimein oli tullut päivä, jolloin nuori lordi oli herännyt harmaan sadepilven itkuun, ja hymy oli valaissut hetken tämän kasvoja; Viimein hän pääsisi pois kammioksi käyneestä huoneistostaan.

Silti päivä oli kääntymäisillään illaksi, kun Theremin viimein oli päässyt kunnolla lähtemään. Harmikseen nuori lordi oli joutunut huomaamaan, että hovista lähteminen ei ollutkaan ollut niin yksinkertaista kuin olisi luullut, paitsi palvelijat myös kaiken maailman muut arvovaltaiset herrat olivat vaatineet selvityksiä kellonajoista, matkan turvallisuudesta ja tarkoitusperistä. Lisäksi hän oli tarvinnut puolenkymmenen palvelijan todistuksen siitä, että hän ei tosiaan ollut liikkunut sairaiden seurassa, jolloin vasta puhjennut tautiepidemia ei pääsisi leviämään hänen ansiostaan.
Tosin lähemmän tarkastelun jälkeen ei Theremin voinut olla kovin vihoissaan viivytyksistä, sillä aamuinen sadekuuro oli loppunut puoleen päivään mennessä, ja Aurinko oli tullut jälleen pilven takaa. Mutta edes se kaikessa kirkkaudessaan ei kyennyt lannistamaan miehen aamulla herännyttä intoa ja suunnitelmia.

Kovia kokenut ratsastussaapas heilahti punaruskean hevosen selän yli, asettuen tottuneesti metalliselle jalustimelle. Hetken oli kestänyt, ennen kuin Theremin oli saanut vaatimuksiinsa sopivan hevosen lainaksi palatsin talleilta, ja kuunteli nyt tylsistyneenä, omaan makuunsa hieman liian korkealla istuen tärkeilevän tallipojan viimeisiä saarnoja.
"..Äläkä anna Winethorin innostua liikaa. Se on kuulkaas, arvon herra vienyt kokeneemmiltakin ratsastajilta ohjia."
Mielessään Theremin irvisti. Winethor. Näitä hovin hevosia tai niiden nimiä ei kestäisi kukaan palatsin ulkopuolinen ratsastaja. Lisäksi tuo pisamainen poika oli kertonut saman jo kolmesti.
"Kyllä, kuten sanoin, ei tarkoitukseni ole kuin nauttia näkymistä." Ehkä tallipoika kuuli sen Thereminin äänestä, ehkä muuten vain lannistuneena tämä viimein huoahti, nosti kätensä merkiksi antautumisesta ja astui syrjään. Eikä suuri ori tainnut ottaa kun muutaman askeleen, ja Theremin huomasi tallin jäävän jo kauas taa, Auringon punaiseen loistoon kietoutuneen maailman syöksähtäessä heitä kohti.

Tuntikausia he kiisivät eteenpäin, ja vaikka aluksi tummapukuisen Thereminin sydän oli lepattanut jännityksestä orin paljon puhutun, tulisen luonteen vuoksi, oli se luovuttanut heti parin pukin jälkeen, ja kiisi nyt kovaa vauhtia, valkoisiin sukkiin päättyvät kaviot rytmikkäästi maahan iskeytyen, välillä pelkästään ilosta pärskähdellen. Mies tunsi olevansa jälleen elossa, välillä hän oli sulkenut silmänsä pelkästään mielihyvästä kasvojaan raatelevaa tuulta kohtaan. Näkymistä hän viis veisasi, ja hevonen hänen allaan oli liikkeessä täysin omilla ehdoillaan. Winethor oli paljon kesympi kuin hän oli olettanut, mutta nopeutta tällä kookkaalla hevosella riitti. Samalla Theremin ei kuitenkaan voinut olla murehtimatta kotiinsa jääneen, kauniin Hazelinsa puolesta, joka hänen mielestään oli paitsi luonteikkaampi ja varmempi, myös ketterämpi ja pehmeäaskelisempi. Theremin laski hetkeksi päänsä, nostaen sen sitten tummansiniselle, tähtien asuttamalle taivaalle, ravistellen kasvoilleen lennähtäneet, pitkät ja tummat, poninhännästään karanneet sortuvat. Hänellä tosiaan oli ikävä rakasta, pientä tammaansa, ja tämä punaruskea kummajainen vain pahensi tunnetta.

Mutta nopeasti muuttui Winethorin astunto, ja ennen kuin nuori lordi tajusikaan, oli ilma seisahtunut heidän ympäriltään ja hän sai tehdä töitä pysyäkseen nyt pystyyn kavahtaneen orin selässä. Hetken Theremin ihmetteli orin nopeasti muuttunuttä käytöstä ja hirnuntaa. Rauhoittavat, tummasävyiset sanat vaelsivat miehen kalpeilta huulilta, ja Winethorin viimein asettuessa tämä kumartui sen mustan harjan raidoittamalle, lihaksikkaalle kaulalle, antaen valkean kätensä vaeltaa siinä. Mutta pian hirnunnan lakattua kantautui varjoisan tien sivusta kaikessa mataluudessaankin korviaraastava haukunta, ja Theremin jähmettyi niille sijoilleen, tuijottaen sydän jälleen lepattaen pimeyteen. Koira, ei ihme että Winethorkin säikähti. Onneksi haukunta kuitenkin jäi lyhyeen, ja Theremin jäi ratsunsa selkään odottamaan liikettä pimeästä hiljaisuudesta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Candika
Kiihkeä Kingi
Kiihkeä Kingi
Candika

Viestien lukumäärä : 108
Join date : 14.12.2008
Paikkakunta : Jyväkylä

Tomu tiellä Empty
ViestiAihe: Vs: Tomu tiellä   Tomu tiellä EmptySu Tammi 04, 2009 7:22 pm

[ Hiii n___n

Maximilién seurasi epäilevästi katseellaan tyhjää tietä eteenpäin. Pian heikosti erottuva, hevosen kavioiden nostattama tomu paljasti tulian. Tässä vaiheessa jopa välinpitämätön Kannon oli tajunnut lähestyvän parivaljakon. Se höristi epäluuloisesti korviaan ja hirnahti kimeästi päätään ravistaen. Ori ei päällepäin pitänyt muista hevosista, ja se välittömästi leimasi tuon lähestyvän lajitoverin kilpailijakseen.
Saapuja pysäytti hevosensa jonkin matkan päähän tietä eteenpäin. Tuon tummat ääriviivat piirtyivät epäselvinä tähtien täplittämää taivasta vasten.

Maximilién kohottautui varovasti seisomaan ja kääräisi eväänsä takaisin satulalaukkuun. Tulija oli varmasti vain joku tavallinen tien tallaaja, mutta hän ei voinut olla liian varovainen. Tuo saattoi aivan hyvin olla joku rosvo, joka öiseen aikaan väijyi matkamiehiä.
Älä koskaan aliarvioi vastustajaasi, oli yksi hänen entisen miekkailunopettajansa kuluneista sitaateista, joista hän ei koskaan ollut väsynyt luennoimaan. Refleksinomaisesti hän varmisti sen, että pitkä miekka roikkui hänen kupeellaan. Varovaisuus ei kuitenkaan millään lailla näkynyt hänestä päällepäin. Kylmä ja poissaoleva ilme hänen kasvoillaan tuskin oli värähtänyt koko matkan aikana.

Keisari tuntui olevan ainut tästä kolmikosta, joka ei heti nimittänyt tuota saapuvaa parivaljakkoa uhaksi tai vastustajaksi. Se nousi laiskasti seisomaan isäntänsä tehdessä samoin, venytteli selkä mutkalla ja haukotteli äänekkäästi. Koira ravisteli raskasta turkkiaan ja jäi sitten aloilleen seisomaan tuuhea häntä peräsimen tavoin laiskasti puolelta toiselle viuhtoen. Se ei kuitenkaan lähtisi noita vastaan edes äärimmäisessä hädässä, vaan pysyisi Maxin vierellä niin pitkään, kunnes saisi luvan lähteä liikkeelle.

Max kävi irrottamassa Kannonin puunoksasta. Suurikokoisen hevosen jänteikkäät askeleet rapisuttivat tien pikkukiviä, kun hän talutti hevosen keskelle tietä Keisari raskain askelin vierellään seuraten. Hän laittoi hatun jälleen päähänsä ja oikaisi pitkän takkinsa etumuksen. Takin indigonsiniseen satiiniin oli kirjailtu koukeroisen koristeellisesti hopealangalla hyppäävä susiuros. Viileän raikas yötuuli sai kolmikolkkahatun valkoiset sulat taipumaan ja värähtelemään. Hiljainen maisema ympäröi heitä tien molemmin puolin. Oli se hetki yöstä, kun aika tuntuu pysähtyvän. Jostain peltojentakaisista metsistä kuului vaimea variksen säksätys, kun se lehahti lentoon pensaastaan.
Kannon polki tuhahtaen etukavioaan tien tomuiseen pintaan. Se olisi mielellään lähtenyt jo liikkeelle. Hevonen ei ollut luonteensa puolesta sitä ihanteellisinta sorttia, mutta palveli hyvin alkuperäistä tarkoitustaan. Se oli nähnyt sen tappamisen ja turhan sotimisen, joka vaati niin monen viattoman hengen.

''Olen Lothringenin ratsuväenkenraali sekä ruhtinaan perillinen Maximilién Surmansusi, matkalla Asrasteijan palatsiin!'' hän esittäytyi kumealla komentajanäänellään tuolle edempänä tiellä olevalle ratsumiehelle. Hän toivoi saavansa tällä alkupuheellaan mahdollisen varkaan perääntymään. Jalat tukevasti maahan tuettuina hän rauhoitti ohjaksia nykivän Kannonin.
''Saanen tiedustella teidän nimeänne ja syytänne olla liikkeellä tähän aikaan yöstä?'' hän kysyi kuuluvasti mieheltä antaen epäilyksen ja kylmyyden kuultaa äänestään. Jos tuokin todellisuudessa olikin vain kunnollinen matkamies, olivat tuonkin epäilyt varmasti heränneet. Max ei tajunnut kuinka lähellä kaupunkia jo olikaan, eikä sen takia tiennyt, että vartiokaartit tekivät päivittäin partioita näille teille pitääkseen rikollisuuden kurissa.
Takaisin alkuun Siirry alas
http://www.asabiz.foorumi.biz
Sindacol
Maukas Markiisi
Maukas Markiisi
Sindacol

Viestien lukumäärä : 139
Join date : 28.12.2008
Paikkakunta : Siellä minne varpuset putoavat

Tomu tiellä Empty
ViestiAihe: Vs: Tomu tiellä   Tomu tiellä EmptySu Tammi 04, 2009 11:38 pm

Punaruskea ratsu, joka yön varjoissa näytti nyt enää vain epämääräisen kiillon karvassaan, liikahteli hermostuneesti vaistotessaan toisen hevosen lähistöllä. Theremin teki edelleen töitä saadakseen suurikokoisen hevosen pysymään aloillaan, sillä hänen ei nyt tosiaankaan tehnyt mieli ryhtyä tuon vielä varjoissa liikkuvan henkilön kanssa eripuraan pillastuneen ratsunsa vuoksi.
Tosin eipä tuo henkilö varmaankaan ollut juuri mitään maajussia vaarallisempaa, sillä kuka muukaan olisi liikuskellut keskellä peltojen kansoittamaa tietä näin myöhään, vielä koirankin kanssa, olkoonkin, että kaupunki oli niin lähellä. Hienoinen ihmetys kuitenkin otti jalansijaa nuoren lordin mielessä, kun koira ei ollutkaan singonnut suoraa päätä Winethorin jalkoihin räksyttämään.

Vaan jospa se olikin ansa, joku vartiokaartilta huomaamatta jäänyt rosvo, joka kaikin tavoin yritti saada hänet hevosen selästä, aikeenaan ryöstö tai murha? Aavistuksen nyt itseään tyynnyttelemään joutunut Theremin liikahti satulassaan, juuri sen verran, että tunsi pitkän tikarin edelleen tupessaan, satulaan eteensä kiinnitettynä. Kuinka monesta suusta hän olikaan joutunut kuulemaan varoituksen sanan teillä vaanivista vaaroista, ennen kuin hän oli suostunut pienen aseen mukaansa ottamaan. Ja nyt sitä todella sitten saatettaisiin tarvita! Jokin pimeydestä aistimassaan liikkeessä kuitenkin katoutti miehen mielestä ajatuksen ryöstöstä: eikö ryöstäjän olisi ollut edullisempaa hyökätä vain suoraan hänen kimppuunsa, keräten tavaransa vasta myöhemmin?

Mutta viimeistään kuullessaan hevosen hitaan, selvästi talutettavan astunnon kaikki epäilykset katosivat Thereminin mielestä, ja tämä ohjasi Winethorin nyt poikittain tielle. Paitsi että näin oli paljon kohteliaampaa kohdata vieras tiellä, oli nopea pako paluusuuntaan mahdollinen. Hitaasti puiden suojista tuli esiin hahmoja, jotka aluksi näkyivät vain epämääräisinä varjoina, mutta tielle päästyään kuunvalo valaisi tulijoita, ja -huomaten itse nyt kauhukseen pukeutuneensa varsin varkaan väreihin, mustaan,- huomasi sekä koiran että hevosen ilmeisen isännän varsin rotevaksi ja hyväryhtiseksi, joka väistämättä kieli arvokkuudesta.

Vaiti Theremin kuunteli tulijan esittäytymistä, yhä paikoillaan istuen, hämmästyen toden teolla vieraan asemasta ja suvusta. Winethorkin pysähtyi, ikään kuin vaistoten sen, kenties turvallisen voiman joka vieraasta huokui, jääden kuin kuuntelemaan mahtipontista ja voimakasta ääntä.
Mutta vasta käskyn kuultuaan aikeet omasta esittäytymisestä kantautuivat Thereminin tajuntaan, ja rauhallisin elein nyt muodostuneessa hiljaisuudessa -ja luottaen siihen, että koira tosiaan pysyisi tämän Maximilién rinnalla- hän laskeutui kevyesti korkealta satulasta, ja irrottamatta hetkeksikään otettaan Winethorin ohjaksista lähti rauhallisesti mutta määrätietoisesti kulkemaan jalan lähemmäs kenraalia, pysähtyen kohteliaan matkan päähän.
"Terve, Maximilién Surmansusi, ruhtinaan perillinen. Nimeäni saa toki tiedustella ja sen voin kertoakin. Olen lordi Theremin Lumilaakso, Íorin sukua ja maan pohjoisimpien lumikenttien asukki. Asioitani olen tullut tänne etelään hoitamaan, ja olenkin nyt tulossa palatsista, matkani syynä vain ja ainoastaan ratsastuksen kaipuu, tarve hengittämiseen hovin ja kesän Auringon tehdessä siitä muutoin lähes mahdotonta."

Theremin puhui kuuluvalla äänellä, joskin se oli paljon pehmeämpi ja sovitteluhakuisempi, ystävällisempikin kuin Maximiliénin selvästi kuulumaan tottunut puhe. Silti siitä kuulsi arvokkuus sekä itseään, pohjoista Íoria että itse kenraaliakin kohtaan.
"Aikeeni, jos niitä on, ovat rauhaisat, ja sikäli jos olen rauhaanne häirinnyt voin jatkaa matkaani mitä pikimmin."
Takaisin alkuun Siirry alas
Candika
Kiihkeä Kingi
Kiihkeä Kingi
Candika

Viestien lukumäärä : 108
Join date : 14.12.2008
Paikkakunta : Jyväkylä

Tomu tiellä Empty
ViestiAihe: Vs: Tomu tiellä   Tomu tiellä EmptyTi Tammi 06, 2009 5:21 pm

Lenseä yötuuli sai nuoret viljapellot kahisemaan. Maximiliéniä ärsytti suunnattoman paljon se, kun punertavanruskeat hiukset lensivät hänen kasvoilleen. Hän tunsi olonsa turhautuneeksi ja loppuunkulutetuksi. Loukkaantumisen jälkeen hänen kehonsa oli antanut periksi, ja siltä veisi aikaa päästä taas todelliseen kuntoonsa. Lisäksi hänet oli heitetty kovin ottein syrjään sotatantereelta, samalla uskotellen hänen henkensä olevan liian arvokas, jotta hänen olisi voitu antaa menehtyä turhassa sodassa. Ja kaiken sen takia hänet oli viskattu tänne, vihoviimeiseen kyynpesään jonne hän vapaaehtoisesti olisi tullut. Se kaikki turhautti häntä suunnattomasti.

Hänen esittäydyttyään ja kysyttyään toisen tien päällä olevan miehen aikeita, tuo oli hetken kuluttua noussut suurehkon ratsunsa selästä ja lähestynyt häntä. Maximilién uskoi jo nyt, ettei tuo mikään alhainen katurosvo ollut.
Thereminin esittäytyminen oli kaikin puolin arvostusta herättävä ja epäilykset pois pyyhkivä. Max jopa tunsi kuin kiven vierivän sydämeltään, kun kuuli tuon olevan Íorin suvusta. Olihan tuo kaikista pohjoisin ja hyisin ruhtinaskunta auttanut heitä rahallisesti heidän turhan sotansa kanssa, ja miltei välittömästi hän tunsi jonkinlaista veljeyttä tuota hyväkäytöksistä ja omaa ruhtinaskuntaansa arvostavaa miestä kohtaan.
"Aikeeni, jos niitä on, ovat rauhaisat, ja sikäli jos olen rauhaanne häirinnyt voin jatkaa matkaani mitä pikimmin'', lordi vielä lisäsi vilpittömällä ja sovittelunhaluisella äänensävyllä. Maximilién tajusi oman äänensä kovuuden ja hiomattomuuden, mutta piti sitä osana itseään. Hän oli tottunut käskemään ja komentamaan, ja vielä joku päivä aikoi palata sotimaan. Hän piti sitä kohtalonaan.

Thereminin tavoin hän lähestyi itsekin tuota jääden parin metrin päähän kohteliaisuussyistä ja omien arvojensa mukaan. Hän arvosti muiden ihmisten yksityisyyttä, eikä liiemmin kaivannut sitä kaakattavaa kanalaumaa ympärilleen, mikä hovissa todennäköisesti odottaisi. Keisari tuijotti hyväntahtoisesti ruskeilla silmillään tuota vastaantulijaa ja lähemmän tarkastelun jälkeen ruskeaksi paljastunutta hevosta. Se ei tuntenut minkäänlaisia ennakkoluuloja noita kohtaan, toisin kuin loukkaantuneena tästä toisen hevosen läheisyydestä korviaan luimisteleva Kannon. Se osoitti loukkaantumisensa omistajaansa kohtaan kääntämällä suuren päänsä toiseen suuntaan.

Maximilién nyökkäsi kohteliaasti lordille ja kohotti katseensa tarkastellen hyväksyvästi tuota öiselle ratsastusretkelle lähtenyttä aatelista.
''Pyydän anteeksi epäilyjäni, ymmärrätte varmaan niiden olleen aiheelliset, mutta olette nyt todistanut ne vääriksi,'' hän sanoi itsekin sovittelunhaluisesti, tosin hänen äänelleen ominainen kylmyys ja karheus paistoi läpi. Hän oli hyvin mielissään siitä, ettei lordi ollut Amalthaea tai Ellemmiire. Hän ei voinut sietää sitä petturuutta ja yhteen lyöttäytymistä, jota hänen oma ruhtinaskuntansa oli joutunut kestämään.
''Esitän kiitokseni Teille ja Teidän suvullenne siitä tuesta, jonka oma sukuni ja koko ruhtinaskuntani on teiltä näinä meille vaikeina päivinä saanut,'' hän lisäsi ja nyökäytti uudelleen päätään, tällä kertaa edellistä syvempään. Hän tosiaan oli hyvin kiitollinen niistä avustuksista, ja hyvin tarkkakorvainen saattoi kuulla värisevän katkeruuden hänen äänessään tätä Lothringenia hallitsevaa tilannetta kohtaan.
Takaisin alkuun Siirry alas
http://www.asabiz.foorumi.biz
Sindacol
Maukas Markiisi
Maukas Markiisi
Sindacol

Viestien lukumäärä : 139
Join date : 28.12.2008
Paikkakunta : Siellä minne varpuset putoavat

Tomu tiellä Empty
ViestiAihe: Vs: Tomu tiellä   Tomu tiellä EmptyKe Tammi 07, 2009 2:39 pm

Nopea, edelleen hieman levoton silmäys kulki nuorelta lordilta tähän itseään lähestyvään kolmikkoon, etenkin kohti tuota mustaa, suurta koiraa. Mutta Maximiliénin pysähdyttyä edelleen kohteliaan matkan päähän ja koiran pysyessä vaiti paikoillaan mies kirvoitti katseensa, tarkastellen avoimella mielenkiinnolla ratsuväenkenraalia ja tämän ilmeisen oikukasta mutta silti hyvin käyttäytyvää ja upeaa ratsua, kiitellen mielessään oman lainaratsunsa rauhoittuneesta mielestä. Ilmeisesti tulisuus oli ollut vain liikaa energiaa.
Maximiliénin ilmeisesti viimein saatua varmistuksen, että hänellä ei tosiaan ollut taka-ajatuksinaan ryöstöä tai valehtelua, tuntui ilmapiiri öisellä tiellä heltyvän asteilla, ja pian tämän huulilta kuultu pahoittelu epäilyistään kuulosti sekin pehmeämmältä, ystävällisemmältä.
"Siitä en voi teitä syyttää, syyllistyinhän minäkin siihen aluksi, pahoitteluni sen puolesta. Nykypäivänä ei tosiaan voi olla koskaan liian tarkka siitä, ketä tapaa yleisellä tiellä, varsinkaan näin öisin." Theremin vastasi ääni hyväksyvänä muttei missään mielessä alistavana, pikemminkin vähättelevänä omaa arvoaan kohtaan. Lisäksi sen takaa saattoi vaistota nuorelle lordille viimepäivinä turhankin harvinaiseksi käyneen, kalpean hymyntapaisen.

Mutta kiitokset kuullessaan Thereminin ääntä sävytti hienoinen vaivautuneisuus ja katkeruus, vaikka tämä nyökkäsikin ymmärtääkseen Maximiliénin kiitollisuuden.
"Kiitän kiitoksistanne, Lothringenin kenraali. Veli veljeäänhän siinä vain auttaa. Vaan harmikseni joudun tyytymään kiitoksesta suvulleni, joka yhtäkaikki on ilokseni auttanut Teitä näinä vääristyneinä aikoina. Sillä oma miekkani on pysynyt tupessa enemmän tai vähemmän arvoni lordina ja isäni ainoana poikana vuoksi."
Vaikka Theremin arvostikin rauhaa ja hiljaisuutta ylitse kaiken, oli hän tiedostettuaan Íorin halun auttaa Lothringenia tahtonut itsekin päästä osalliseksi, olihan hän sentään jo poikasesta asti harjoittanut niin jousen kuin miekankin käyttöä! Vaan kaikki oli ollut ilmeisen turhaa, kuten hänen isänsä oli pian selvittänyt hänelle. Niin Theremin oli saanut itse, omassa hiljaisuudessaan muodostaa sen käsittämättömän muurin oman ja Elemmiiren sekä Amalthaean sukujen välille, kohtaamatta ikinä itse sitä todellisuutta, miksi näin.

Maximiliénin yllättävä ystävällisyys viestitti tarkalle Thereminille selvästi miehen ajatusmaailman pohjautumista sotaan ja sen vaikutuksiin. Ja jos hän vain oli käsittävinään oikein, oli kenraali ilmeisen katkera tilanteen puolesta. Vaan silti mies seisoi ratsuineen täällä, pölyisellä ja rauhallisella, tarkasti vartioidulla tiellä, aikeinaan jatkaa matkaansa palatsiin?
Theremin ei oikein ymmärtänyt tätä yhtälöä, ja vaistosi miehessä jotain sentapaista, kuin asia ei olisi tälle lainkaan mieluinen. Noh, olihan tämä sentään ruhtinaan poika, jolloin tällä varmasti olisi jonkinasteisia velvollisuuksia hovissakin. Suoraan ei Theremin tätä asiaa tohtinut Maximiliénilta kysyä, joten viittasi varovasti, joskin hieman kireästi siihen.
"Vaikka taisto saattaakin jäädä taaksenne, on sota silti yhä edessänne. Sillä vaikka olen itse ollut hovissa vasta reilun viikon, siellä aistii selvästi sukujen liittoutumat ja viilenneet ystävyyssuhteet."

Kuin tehosteena Thereminin puheenvuorolle lempeä, öinen tuuli puhalsi pitkin tietä, heittäen vähäisessä valossa lähes mustina piirtyviä, poninhännästä karanneita sortuvia miehen kasvoille, saaden Winethorin viimein liikahtelemaan hieman rauhattomasti. Tottuneena käsittelemään omaa, tulisieluista ratsuaan Íorin arvaamattomissa metsissä ja vuorten yllättävissäkin vaaroissa kalpean vaalea käsi vaelsi jo rauhaiseen tahtiin pitkin suuren hevosen lihaksikasta kaulaa, käväisi mustan harjan juuressa ja palasi lempeänä sen turvalle. Samalla Theremin oli hetkeksi kääntynyt tätä kohti, kuiskaten rauhoittavia, matalasointuisia sanoja suippoon korvaan. Pian Winethor seisoi jälleen aloillaan, suurena, tummanruskeana siluettina Thereminin takana.
"Hm, hovihevoset. Niin lupaavan tulisieluisia, mutta pienen ratsastuksen jälkeen lampaita lauhkeampia. Ja vielä niin helposti huijattavissakin.." Theremin tuumasi kuin ohimennen, antaen vapaan kätensä edelleen viipyä varmuuden vuoksi elikon kaulalla, antaen ikävästä omaa ratsuaan kohtaan kertovan sävyn viipyä kasvoillaan ja sanoissaan. Amalthaea ei ollut paitsi liian kuuma ja täynnä inhottavaa hovin kitkaa, myös täynnä luonteettomia yllätyksiä ja hiekkaisia puhureja.
Takaisin alkuun Siirry alas
Candika
Kiihkeä Kingi
Kiihkeä Kingi
Candika

Viestien lukumäärä : 108
Join date : 14.12.2008
Paikkakunta : Jyväkylä

Tomu tiellä Empty
ViestiAihe: Vs: Tomu tiellä   Tomu tiellä EmptyLa Tammi 10, 2009 8:18 pm

Maximilién tunsi kiitollisuutta ja helpottuneisuutta matkansa jatkamisen viivästymistä kohtaan. Jo pelkästään kohteliaisuussyistä hän ei vain voinut karauttaa tiehensä ja jättää lordia seisomaan tienposkeen, ellei hän olisi sanonut, että hänellä todellakin oli tulenkova hoppu. Hän nautti tästä yön suomasta hiljaisuudesta. Kastehelmet kimaltelivat tienpientareen vierustalla kasvavissa nupulleen painuneissa kukissa ja variksenkelloissa. Avarat maisemat kuitenkin saivat hänet tuntemaan olonsa suojattomaksi.
Tämä rauhanomainen hiljaisuus sai hänet hämilleen kaiken sen sotimisen ja varuillaanolon jälkeen. Yhä hän odotti näkevänsä kuolleita tovereitaan ja keihäin hyökkääviä vihollisia matkansa varrella, uskoi kuulevansa miekan kalahduksia, kuolinhuutoja ja solaa reunustavien korkeiden vuorten väsynyttä huokailua. Hän miltei luuli haistavansa raudanmakausen veren ja löyhkäävän kuolleen lihan lemun ympärillään.
Kaikki oli muuttunut, ja se tuntui väärältä. Hän ei kuulunut tänne. Hänen kuului elää ja kuolla taistelussa. Niin oli suunniteltu ja päätetty.

Maximilién tunnisti vienon katkeruuden ja vaivaantuneisuuden lordin äänessä, kun tuo kertoi Lothringenin auttamisen olevan Íorille kuin tervetullut velvollisuus. Tuon sanat lämmittivät Maximiliénin mieltä, ja karaistunut taistelija ihmetteli sitä, miten pelkät sanat saattoivat kasvattaa luottamusta ja kunnioitusta niinkin paljon.
Katkeruus miehen äänessä johtui ilmeisesti siitä, että tuo ei harmikseen ollut päässyt osallistumaan taistoon. Ja syyt tähän olivat aivan samat kuin Maximiliénin sodasta vetäytymiseen. Hän hymähti jokseenkin ymmärtävään sävyyn, muuta hän ei äkkiseltään osannut sanoa, lopulta kuitenkin jäykän kohteliaasti lisäsi:
''Mutta sekin on jotain, että kuulen Teidän todellakin haluavan meitä onnettomia auttaa. Se on aivan tarpeeksi, enempään Teidän ei tarvitse venyä.''
Ymmärrän sen, ettette voi perillisyyssyistä osallistua sotaan, olisi ehkä ollut se vastaus, jonka joku muu olisi voinut antaa. Maximilién ei vaan yksinkertaisesti voinut käsittää sitä, että miksi kukaan ei voinut itse päättää sitä, missä oli ja mitä teki. Hän tunsi mielensä pingottuvan yhä vieläkin mielensä syövereissä kytevän katkerankäryisen vihan takia, jota hän koki tätä asemaansa ja velvollisuuksiaan kohtaan. Kannon aisti hänen mielensä leimahduksen ja hörähti moittivasti.

Hetken hiljaisuus vallitsi miesten välillä. Se ei ollut sellainen ahdistavan vaivaantunut hiljaisuus, kun kumpikaan osapuoli ei enää keksinyt kehuja toisesta lausuttavaksi. Se oli lämminhenkinen hiljaisuus, jolloin sanoja tai turhia muodollisia kokkapuheita ei kaivattu. Maximilién ehti tarkastelemaan tarkemmin Thereminiä.
Tuo vaikutti sellaiselta aateliselta, joka myös oli hovissa vain sukunsa edustamistarpeen takia. Tuolla oli selvät mielipiteet ja tuo ei niinkään koreillut rikkauksilla ja pöyhkeillä vaatteilla.
Lyhyesti sanottuna maximilién piti Thereminin arvovaltaa huokuvasta olemuksesta, yksinkertaisuudesta.

"Vaikka taisto saattaakin jäädä taaksenne, on sota silti yhä edessänne. Sillä vaikka olen itse ollut hovissa vasta reilun viikon, siellä aistii selvästi sukujen liittoutumat ja viilenneet ystävyyssuhteet,'' Theremin sanoi jokseenkin kireästi. Max epäili tuon hakevan jotain sanoillaan, mutta ei jäänyt sitä miettimään. Hetken hän pohti kulmiaan rypistäen tuon puheita.

''Olette aivan oikeassa, ja menen vielä niin pitkälle että sanon nyt teille suorastaan kärsiväni tuon palatsissa odottavan vehkeilyverkoston kuristuksessa. Vanhempi veljeni Emmanuel Sudentoivo kaatui taistelussa, joten perillisyys siirtyi minulle. Siitä johtuen olen - tosin vasten omaa tahtoani - joutunut vetäytymään sodasta.'' Maximiliénin ääni värähti, kun hän lausui veljensä nimen. Ei ollut yhtäkään päivää, jolloin hän ei olisi tuota ajatellut. Hänen kuviteltu maailmansa oli sortunut, kun vahva ja etäinen esikuva oli kaatunut ja kaikki se taakka siirtynyt hänen harteilleen.

Leppeä yötuuli puhalsi hänen puhuessaan ympärillä aukeavien alueiden poikki saaden jälleen hänen hattunsa sulat lepattamaan. Kannon tuijotti sivusilmällä toista hevosta, joka rauhattomasti liikahdeltuaan sai nyt hetkeksi isäntänsä huomion. Kateellisena tästä sekin työnsi suuren mustan turpansa Maximilienin rintaa vasten. laimeasti hymyillen Max nosti kätensä hevosen lihaksikkaalle kaulalle, kun jo samassa hevonen muutti mieltään ja veti päänsä pois omistajansa hipelöitävistä. Se piti itseään hyvin itsenäisenä hevosena.
Kärsimättömästi Keisari istuutui pölyiselle tielle ja rapsutti korvantaustojaan, laskeutui sitten läähättäen makaamaan. Sen paksu musta turkki muutti koiran olot erittäin tukalaksi päivisin, ja öisin koira tunsi hieman helpotusta. Sen tarkkaavaiset silmät vahtivat tottuneesti lähimaastoa, kostea kirsu värisi sen haistellessa suolaista tuulta.

Theremin lausui kuin ohimennen muutaman vähemmän ylistävän, kuitenkin pirteän humoristisen sanasen koskien hevostaan. Maximilién hymähti huvittuneesti ja vasta nyt kiinnitti hetkeksi huomionsa tuohon hevoseen. Yhdellä vilkaisulla se tosiaan oli vaikuttanut reippaalta ja lujatahtoisuudelta, mutta vähäinenkään kapinan pilkahdus ei ollut sen silmissä havaittavissa.
''Juuri siksi otinkin oman ratsuni mukaan. Kannan kuitenkin huolta sen puolesta, sillä pelkään kaupungin olevan liian ahdistava paikka'', hän totesi pohtivan alistuvasti. Puheenaiheen vaihdon jälkeen hän päätti jättää mainitsematta suurikokoisen hevosensa olevan sotaratsu, ja kuinka sekin oli ollut taistelussa. Hän ei viitsinyt kiusata lordia enää näillä sotapuheillaan, vaikka juuri sota oli se asia, jota hän ajatteli lakkaamatta.

//Anteeksi vastauksen viivästys ^^'' //
Takaisin alkuun Siirry alas
http://www.asabiz.foorumi.biz
Sindacol
Maukas Markiisi
Maukas Markiisi
Sindacol

Viestien lukumäärä : 139
Join date : 28.12.2008
Paikkakunta : Siellä minne varpuset putoavat

Tomu tiellä Empty
ViestiAihe: Vs: Tomu tiellä   Tomu tiellä EmptySu Tammi 11, 2009 9:57 pm

//Eipä mitään ^^.

Epämääräinen, kenties turvallinen lämpö oli varkain hiipinyt nuoren lordin mieleen siitä lähtien, kun Maximilién oli osoittanut hyväksyntänsä hänestä. Hetken tämä oli ehtinyt kummastella tätä, olihan hän hovissa keskustellut useiden Lothringenin edustajien kanssa, aiheinaan enemmän tai vähemmän sukujen välinen sota ja arvokkaat liittoumat. Vaan pikkuhiljaa Maximiliénin jatkaessa puhettaan Theremin alkoi ymmärtää vapauttavaa tunnetta sisällään, vaikkei osannut sitä selittääkään kunnolla. Oli kuin hän olisi tuntenut kaukaista yhteenkuuluvuutta tuon kenraalin kanssa, sillä vaikka tämä oli ilmeisesti varsin kokenutkin sotamies eikä Theremin ollut koskaan joutunut tosissaan vastakkain kenenkään kanssa, heidän arvomaailmansa vaikutti yhä vain samankaltaisemmalta.
Tämän hieman pakonomaiseen kohteliaisuuteen mies ei osannut kuin hymähtää vaimeasti, kuin kiittäen kenraalin ystävällisiä ajatuksia, kuin ilmoittaakseen, että se ei ollut hänelle tarpeeksi. Tai sitten se oli vain sanaton vastaus, tarkoituksenaan vain kohtelias vastakommentointi.

Vaiti, käsi Winethorin lämpimällä kaulalla Theremin kuunteli Maximiliénin kerrontaa itsestään, melkein naurahtaen aluksi, mutta päätti aikeensa hyvin nopeaan kuullessaan kenraalin todellisen syyn täälläoloonsa. Ja yhtäkkiä kaikki tuon miehen sanoissa ja käytöksessä olikin täysin selvää, suuri kunnioitus Íorin apua vastaan, katkeruus koko tilannetta kohtaan, ilmeinen ymmärrys hänen omiin sanoihinsa. Maximiliénille oli käynyt vähän samalla tavoin kuin hänellekin, ja vaikka hän oli aina tiedostanut olevansa se ainoa perillinen ja näinollen velvoitettu edustamaan sukuaan ja perhettään, oli lähtö Amalthaeaan tullut varsin suurena yllätyksenä. Lisäksi hän oli Maximiliénin tavoin joutunut jättämään kaiken aikaisemman taakseen, paikat mihin he tunsivat kuuluvansa ennen velvollisuuksia.
"Olen pahoillani sekä veljenne että teidän puolestanne, uskon ettei hän kaatunut turhaan", Theremin sanoi hieman vaimeammin kuin oli tarkoittanut, hienoisen varovaisuuden kuultaessa sanavalinnoissaan. Hän tiesi mitä toverin menettäminen oli, mutta Maximilién oli kärsinyt varmasti vieläkin enemmän, paitsi että veljensä oli yhtäkkiä poissa kaikki vastuu, mihin häntä itseään oli opetettu jo vuosia, lankesi täysin varoittamatta miehen harteille.

"Kaikinpuolisissa menetyksissänne voin kuitenkin taata sen, että ette ole ainoa hovin vehkeilystä kärsivä. Tämä on ensimmäinen kertani hovissa, ja koko elämäni olen antanut lumisten metsien rauhan ja petollisten vuorten vaarojen kasvattaa itseäni. Ei minua tosiaan ole luotu paikoilleni palatsiin, tähän lämpimään ilmastoon, epärehellisten aikeitten ja jatkuvan tarkkailun keskelle."
Theremin lopetti puheensa kevyesti päätään pudistellen, katsellen mitäännäkemättömin silmin tienpientareen vähäisessä kuunvalossa hohtavia heinäkasveja. Nopeasti tämä epämääräinen horros rikkoontui miehen vaistotessa koiran liikehtivän, ja tämä katsahti tätä nopeasti, melkein varuillaan, huomaten kuitenkin pelkonsa täysin aiheettomaksi, musta koira oli ilmeisesti varsin hyvin koulutettu ja isäntänsä sanoille uskollinen.
Niin nuori lordi antoi itsensä jälleen rentoutua, kääntäen huomionsa ratsuunsa.

Maximiliénin puhuessa Theremin siirsi katseensa tuohon komeaan hevoseen miehen vierellä. Noiden kahden välisestä kanssakäymisestä tosiaan huomasi sen olevan isäntänsä ratsu, ylpeältä se näytti ja tuliselta luonnoltaan, mutta tuskin hevonen tahi isäntänsä saattoivat enempää kunnioitusta herättää katselijoissaan kuin näiden välillä ilmeisesti kulki. Tuollainen ratsu ei hyväksyisi aivan ketä vain isännäkseen, eikä Maximilién varmaan tyytyisi vaatimuksissaan ihan mihin vain.
Kaiken pohdintansa keskellä uusi ikävän puuska valtasi Thereminin mieltä, miten hän tahtoisikaan jälleen tarpoa harmaan tammansa kanssa pitkin upottavia hankia, valloittaa uusia vuoria ja nauttia tämän aidosti tulisesta ja ikuisesti villistä luonnosta, sekä heidän välisestään suuresta kunnioituksesta ja luottamuksesta.
"Omani jätin kotiini pohjoiseen, ja valintaani kadun nyt silmittömästi. Mutta toki tammani karva olisi turhan paksu tänne kesään, vaan luonteensa puolesta huolehtisin enemmän kaupungista", Theremin naurahti hieman surumielisesti, joskin aidosti huvittuneena. Ei Hazel hänen kanssaan mitään aiheuttaisi, korkeintaan näyttäisi etelämmän hevosille pukittelun jalon taidon, eivätkä mukulakivet ja ahtaat kujat olisi ongelma tietäen hevosen loistavan, vuorten harjaannuttaman tasapainon.
Ei, ongelmat alkaisivat vasta sitten, kun hän jättäisi tulisieluisen hevosen talliin, onnettomien tallipoikien hoivaan..
Takaisin alkuun Siirry alas
Candika
Kiihkeä Kingi
Kiihkeä Kingi
Candika

Viestien lukumäärä : 108
Join date : 14.12.2008
Paikkakunta : Jyväkylä

Tomu tiellä Empty
ViestiAihe: Vs: Tomu tiellä   Tomu tiellä EmptyPe Tammi 16, 2009 6:03 pm

Maximilién tunsi olonsa hiipuvan astetta rennommaksi. Kuin varkain tuo rauhallisuuden ja turhan varuillaanolon tunne hiipi hänen mieleensä ja säi hänen kireät, yhä paranemisen jäljiltä särkevät lihakset menettämään jännittyneisyyttään. Hän veti rintakehä kohoten keuhkonsa täyteen raikasta yöilmaa. Oli jotenkin niin vapauttava tunne, kun ilmassa ei haissut rautainen veri ja mädäntyvät ihmisruumiit. Hiljainen suvituuli sai hänen punertavat hiuksensa epämääräisille takuille. Hän sulki hetkeksi silmänsä, aivan vain hetkeksi, ja samassa kaikki se taakse jäänyt nousi jälleen hänen verkkokalvoilleen. Hän näki kallioiset ja lumiset maisemat, syvät rotkot ja terävät vuortenhuiput ympäröimässä pientä tasannetta, jolla juuri oltiin taisteltu. Yksi hänen tovereistaan korahti karheasti samalla, kun irvokkaan punainen veri alkoi pulputa hänen suustaan. Miehen silmät lasittuivat. Kasvojen ilme oli ollut järkyttynyt, pelästynyt ja apua huutava. Max ei voinut auttaa. Hän ei voinut auttaa niitäsodassa kaatuneita, hän ei voinut auttaa niitä perheitä, jotka muuttivat kauemmas solasta ja raatoivat päivät pitkät yksin pienillä mukulakivisillä pelloillaan odottaen miehensä palaamista sodasta.

Hän räpsäytti silmänsä nopeasti auki. Miten hän oli saattanut ajatella olevansa turvassa? Miten hän pystyi olemaan näin itsekäs? Juuri tälläkin hetkellä veri vuosi truhan sodan takia. Tälläkin hetkellä joku epätoivoinen vaimo uskotteli lapsikatraalleen, että kyllä se isä taas palaisi ja nostaisi heidät köyhyydestä. Niin ei tulisi koskaan käymään.
Viha Amalthaeaa kohtaan leimahti jälleen. Hänen kasvonsa olivat kalvenneet, mutta sitä tuskin huomasi kuun kelmeässä valossa. Hän oli heittän pois mielestään kauniina aaltoilevat ohrapellot ja mieltä turruttavan, raikkaan yötuulen. Hänellä ei ollut oikeutta rentoutua ja nauttia elämästä. Hän oli velvollinen omalle suvulleen ja ruhtinaskunnalleen.

Thereminin vaimeasti lausutut pahoittelut hänen kaatuneen veljensä puolesta tuntuivat valuvan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hänen katseensa oli jähmettynyt tuijottamaan kaukaisuuteen tietä seuraten. Tuolla jossain edessäpäin oli se kyykäärmeiden pesä, jota hän kohta olisi sorkkimassa. Adrasteijan palatsi. Nimen ajattelu sai kylmät väreet kulkemaan hänen koko kehonsa läpi.
Hänet jähmettänyt hiljaisuuden naamio oli kuitenkin helposti tulkittavissa veljen muisteluksi. Todellisuudessa hän ajatteli kasvavalla pakokauhulla tuntematonta tulevaa.

Max säpsähti ajatuksistaan Thereminin jälleen puhuessa. Lordi kertoi tämän olevan myös hänen ensimmäinen kertansa hovissa, ja ettei tuo tosiaan kuvitellut viettävänsä koko loppuelämäänsä tuossa juonittelun ja hyväksikäytön pesäkkeessä. Etäisen surumielinen hymyn häivähdys kohosi aivan hetkeksi Maximiliénin huulille. Hän irrotti katseensa kaukaisesta horisontista ja katsahti kirkkaana loistavia miljoonia ja taas miljoonia tähtiä, jotka olivat katsoneet korkeuksistaan tätä itsekästä maailmaa aina aikojen alusta asti. Hän tunsi itsensä mitättömäksi tässä suuressa ja itsekkäässä maailmassa.
''Lähtökohtamme tuntuvat siis olevan perin samanlaiset,'' hän totesi vaatimattomasti, sodan tuoman karhean rosoisuuden eksyessä hänen matalaa ääntään värittämään.
Liekö syy ollut tässä rauhallisessa maisemassa ja kiireettömässä vuorokaudenajassa, mutta kaikesta huolimatta Max tunsi pystyvänsä puhumaan avoimesti mielipiteistään Lordi Thereminille. Tuo itsekin vaikutti rehelliseltä ja määrätietoiselta, jokaisen ihmisen arvon tuntevalta. Kaiken sen vastakohdalta, jona hän piti Ellemmiireä ja Amalthaeaa. Tästä nuoresta miehestä ei aistinut itsekkyyttä tai oman edun tavoittelua, piittaamattomuutta heikompia kohtaan. Hän tunsi lämminhenkistä hyväksyntää ja arvostusta tuota miestä kohtaan. Kerrankin hän pystyi elämään tässä hetkessä ilman kuolemanpelkoa ilman, että tulevaisuuden pelot vaivasivat lakkaamatta hänen mieltään.

''Toivon, että pääsisin joskus vierailemaan ruhtinaskunnassanne. Olen kuullut tyrskyävistä ja karikkoisista rannoistanne sekä vuoristoisesta maaperästänne. Kuulemani miellyttää minua kovasti.'' Tällä kerta hänen kasvojaan koristi hetken aikaa lämminhenkinen hymy. Tosin sekin oli karkea ja ne muutamat kasvojen arvet pingottivat paikoitellen hitusen ihoa, mutta vihreissä silmissä tuikki hetken se sama katse kuin köyhällä kerjäläisellä, joka haaveilee omasta pienestä mökistä kirkasvetisen lammen rannalla ja pienestä pellosta, jolla hän kasvattaa muutamia vihanneksiaan.
Takaisin alkuun Siirry alas
http://www.asabiz.foorumi.biz
Sindacol
Maukas Markiisi
Maukas Markiisi
Sindacol

Viestien lukumäärä : 139
Join date : 28.12.2008
Paikkakunta : Siellä minne varpuset putoavat

Tomu tiellä Empty
ViestiAihe: Vs: Tomu tiellä   Tomu tiellä EmptyMa Tammi 19, 2009 4:43 pm

Maximilién oli ilmeisesti vajonnut ajatuksiinsa, jo pienellä vilkaisulla Theremin saattoi päätellä etteivät ne olleet mieluisia; Kenties tämä pohti veljeään tai tulevaa myrskyä hovissa? Nuori lordi olisi kenties halunnut tietää, keskustella tämän kanssa nykymaailman myllerryksistä, sillä vaikka edessään seisova mies oli itse Lothringenin ratsuväenkenraali, ei tämä vaikuttanut sellaiselta taistelijalta, joka ei osannut puhua ilman miekkansa laulantaa. Vaikka jokin selvästi vaivasi tätä, Theremin saattoi vaistota tästä jonkinasteisen tyyneyden, tämän itsensä ja välittömän tilanteen hallinnan.
Maximilién oli selvästi suurten tekojen mies, joka ei jättäisi veljeä pulaan.

Niin Íorin asukas antoi tälle liki tuntemattomalle miehelle ja tämän ajatuksille kunnioituksensa ja rauhan, eikä hän tahtonut enää rikkoa tämän ajatusten kulkua tarpeettomasti sen pienesti hymyilevän hymähdyksen jälkeen, jolla hän vastasi Maximiliénin toteamiseen heidän samankaltaisista lähtökohdistaan. Theremin hölläsi otettaan hitaasti Winethorin ohjaksista ja pääsi kätensä putoamaan vapaammin sivulle, nahkainen hihna yhtäkaikki kiedottuna kätensä ympärille. Hänen ei tarvinnut sulkea silmiään, sillä hänen kaukaiseen horisonttiin suunnattu katseensa ei nähnyt avoinnakaan mitään.
Vihdoinkin, runsaan viikon jälkeen Theremin pystyi jälleen kunnolla hengittämään.
Ilma oli kenties suloisenkin viileän-kostea, kevyt yötuuli piti olon mukavan raikkaana ja hyvänä. Kesäpäivän kuumottava Aurinko oli poissa, hänen ympärillään oli nyt vain rauhoittavan hämärää, tilaa ja vapautta, vailla ahdistavia seiniä ja raskasta, armottoman käyttäytymismallin aiheuttamaa ahdistusta. Täällä ei ollut ketään, kenelle hänen tarvitsisi kumarrella tai puhua teennäisen koruisalla kielellä, tai ainakin niin hänen yllättävä seuralaisensa oli antanut ymmärtää käytöksellään.

Mutta vaikka Theremin nauttikin hiljaisen yöilman leikistä kasvoillaan, hän ei pistänyt lainkaan pahoilleen Maximiliénin uutta keskustelualoitetta. Kesti kuitenkin hetken, ennen kuin lordi sai ajatuksensa jälleen kasaan ja huomionsa käännettyä kokonaan kenraaliin, hieman yllättyneinä mutta lopulta vain iloisina kuulemastaan.
"Niin, Íor on..." Hieman hämillään omasta sanattomuudestaan Theremin antoi hiljaisuuden puhua lopulta puolestaan. Kuinka hän tosiaan voisi kuvailla Maximiliénille Íorin karua kauneutta, vaikka oli asuttanut tuota kylmää pohjoista jo kaksi vuosikymmentä. Mutta onneksi kenraali oli kuullut siitä edes jotain.
"Se pitää todella kokea itse, ja toivon että toiveenne toteutuu joskus, kenraali Maximilién, sillä vaikken ole vielä saanutkaan valloittaa kuin pienen osan Amalthaeasta kotiruhtinaskuntani ulkopuolelta, en voisi verrata Íorin lumisia metsiä, meren jäämyrskyjä tai vuorten kiehtovia vaaroja mihinkään muualla kokemaani."
Theremin melkein naurahti sanojensa päätteeksi, omituisen tunteen vallatessa sijaa ajatuksissaan. Ei se ollut koti-ikävää, ei erityistä kaipuuta pois. Vain mukavia muistoja ja lämmin ajatus siitä, että hän saisi taas jonkin ajan kuluttua palata sinne takaisin.

Mutta jo seuraava, maasta kimpoava tuulahdus vei Thereminin kasvoihin osuessaan tuon mielikuvan mennessään. Nuori lordi sulki hetkeksi silmänsä välttyäkseen pöllyävän hiekan tuomalta sokeudelta, mutta tuskin Winethor oli saanut tylsistynyttä hörähdystä turvastaan, kun tämä jo avasi ne turvallisesti. Puolihuolimattomasti mies sipaisi jälleen kasvoilleen karanneita, öisessä hämärässä miltei mustia sortuviaan korvansa taa, pyöritellen pienesti itselleen huvittuneena päätään.
"Jotkut pitävät minua täysin kaistapäisenä, kun haaveenani on jättää hovi ja aatelisen elämä taakse ja lähteä tutkimaan Amalhtaeaa ja kaikkia sen ruhtinaskuntia henkilökohtaisesti, ja aatteensa vahvistuivat vain Mustavuorille lähtöni jälkeen. Enkä itsekään tiedä, en edes pidä kovin lämpimästä ja etelän pöllyävästä hiekasta, mutta minkäs sitä luonnolleen mahtaa." Nuori lordi puhui melkein itsekseen pohtien, levollisella ja huvittuneella äänellä, vaikka nämä tunteet eivät tällä kertaa yltäneet tummiin silmiinsä saakka. Sillä miten hän tahtoikin uskoa haaveisiinsa ja kykyynsä jättää liian koreileva, -joka tosin Adrasteijan palatsiin verrattuna oli varsin yksinkertaista-, elämäntyyli, hän tiedosti jo liian korkean ikänsä isänsä vanhimpana poikana, ja pelkäsi toden teolla unelmiensa surmaamista ja hovin kieroilujen verkkoon kahlitsemista.

//Pahoitteluni viiveestä!
Takaisin alkuun Siirry alas
Candika
Kiihkeä Kingi
Kiihkeä Kingi
Candika

Viestien lukumäärä : 108
Join date : 14.12.2008
Paikkakunta : Jyväkylä

Tomu tiellä Empty
ViestiAihe: Vs: Tomu tiellä   Tomu tiellä EmptyTi Tammi 20, 2009 5:38 pm

//Ää aivan turhaan pahoittelet ! ^^

Maximilién ei oikein itsekään tajunnut, miksi oli kääntänyt keskustelun käsittämään tuon lordin synnyinseutuja, pohjoista Íoria. Hän ei tiennyt, mistä lumihuippuiset vuoret ja huurteiset rantakalliot olivat eksyneet hänen mieleensä. Hän muisti hämärästi erään Kuusilinnan hämärillä seinillä riippuvan taulun. Sen kultaiset kehykset olivat tummuneet, niin kauan se oli seinällä ollut. Ehkä jo ennen sotaa.
Taulu esitti koleaa maisemaa Íorin epätasaisesta maastosta ja utuisista vuoristoista. Lehdettömät ja kitukasvuiset puut aivan jyrkänteiden huipuilla olivat värisseet alastomuuttaan. Mustat kalliot hohkasivat jäätävää kylmyyttä. Maximilién epäili, että taulu ei aivan vastannut todellisuutta. Jos hän oikein muisti, sen oli maalannut joku Ellemmiiren suvusta, ja tuo onneton maalari oli todennäköisesti järkyttynyt niin kovasti vastaan iskeneestä ilmaston muutoksesta, että oli väkisinkin maalannut näkemänsä entistäkin karummaksi ja kylmemmäksi.
Siitä huolimatta Maximilién oli toivonut joskus pääsevänsä noille kalsean täysikuun valaisemille lumisille kukkuloille. Kaikki se näytti niin rauhalliselta ja utuiselta, kuin unelta.

Theremin aloitti ilmeisesti Íoria kuvaillakseen, mutta hiljeni hieman hämmentyneenä. Kesti hetken hiljaisuutta, jolloin Max tunsi lordin ajattelevan pohjoista ruhtinaskuntaansa. Tuo oli varmasti rakas tälle kauas synnyinseuduiltaan temmatulle miehelle. Ja tosiaan, miten jonkin itselleen niin tärkeän ja rakkaan voisi tiivistää vain muutamaan sanaan tahi lauseeseen? Ja mitä se pidemmän päälle hyödyttäisi? Mitä sellaista voisi kertoa yhdellä hengenvedolla, mitä ei jo itsekin ollut aavistanut? Mieluummin antoi muiden kuvitella mielessään rakkaalle asialle muodot sen vähän perusteella, mitä oli jo kuullut. Mieluummin antoi noiden maalata omat mielikuvansa, kuin kertoa omat näkemyksensä ja mielipiteensä. Kukaan ei halua tiivistää jotakin niin rakasta sanoiksi ja antaa muiden tutkittavaksi.

Ja pian Theremin sen sanoikin. Se tosiaan piti kokea itse. Lordi ei sanojensa mukaan voinut verrata kokemuksiaan ruhtinaskunnassaan mihinkään siihen, mitä muualla oli kohdannut. Maximilién uskoi sen. Miten nämä tasaiset pellot ja heleät metsät voisivat edes kamppailla samassa sarjassa niiden karujen seutujen kanssa?
Hienoksi jauhautuneet hiekanmurut pöllähtivät äkisti ilmaan tien tomuiselta pinnalta öisen tuulenpuuskan tarratessa niihin pienillä sormillaan. Maximilién tarttui vapaalla kädellään tummansinisen hattunsa lieriin estän päähineen karkaamisen. Sulat taipuivat ja niiden untuvat väpättivät vinhasti, kunnes puuska oli jo hävinnyt. Hän nosti nyrkkiin painetun kätensä suulleen ja yskäisi muutaman kerran. Kuulosti siltä, kuin terävät hiekanmurut olisivat rahisseet hänen kurkussaan. Kannon astahteli levottomasti paikoillaan. Se ei pitänyt odottelusta.

Lordi kertoi haaveenaan olevan Andartassa kiertelyn ja kaikissa sen ruhtinaskunnissa vierailun. Tuo kaipasi pois hovista, eikä oikein nauttinut tästä liian kuumasta ilmasta. Maximilién pohti hetken, kuuluiko hänen vastata vai jättää vastaamatta. Theremin tuntui enemmän puhuvan itselleen. Hän kuitenkin päätti, että oli typerää pohtia moisia kohteliaisuussääntöjä, hän ei halunnut urautua liiaksi näihin valtakunnan kerman laatimiin sääntöihin.
''Itse asiassa jotain tuollaista olen itsekin joskus kaavaillut'', hän totesi omalle äänelleen kuulumattomalla pehmeydellä. Toiveikas ja samalla epäilevä hymy kohosi hetkeksi hänen rohtuneille huulilleen. Hän oli jo ymmärtänyt, että jonkun tuollaisen haaveilu oli miltei turhaa. Ajan haaskausta, oli hänen isänsä joskus todennut. Ja niin se todellisuudessa taisi olla. Aina piti olla toimittamassa sukunsa asioita, olla täyttämässä muiden langettamia odotuksia. Ja jos joskus tulevaisuudessa sielu kaipasi tien päälle, vaatimattomasti matkustaminen tuskin onnistuisi. Kaikissa pysähdyspaikoissa paikalliset halusivat tehdä vaikutuksen tarjoamalla parasta majataloaan ja ruokiaan. Hän ei tiennyt, tulisiko sama tapahtumaan myös Thereminin kohdalla, varsinkin sitten, kun tuo olisi täyttänyt isänsä paikan aijan tästä jättäessä. Thereminin imagoon saattaisi saada sovitettua vaatimattoman elämäntyylin. Hän ei kuitenkaan lausunut epäilyjään ääneen. Turha olisi haaveilta siivet leikata.

''Mitä jos nousisimme ratsaille ja jatkaisimme matkaamme jotakin kiertoreittiä, jottei öinen hengähdyksesi jäisi liian lyhyeksi? Minulla on kyllä aikaa'', hän ehdotti. Samalla hän kuitenkin itse sitä huomaamatta teki selväksi, että oli juuri lausunut enemmän kehotuksen kuin pyynnön. Hän ei ollut tottunut kyselemään muiden mielipiteitä, hän osasi vain käskeä ja komentaa. Ja siinä hän ei ollut laisinkaan huono. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö hän olisi aluksi kysynyt jos vain olisi tajunnut, kaipaisiko lordi edes viipyä hänen seurassaan pidempään. Hän oli jokseenkin sinisilmäinen muiden ihmisten suhteen.
Kuin päätöksen lukiten hän nousi jokseenkin kankeasti korkeasäkäisen ratsunsa selkään. Alaselkä vihoitteli tuoreen arven kohdalta. Kannon tanssahteli hetken aloillaan valmiina laukkaamaan vaikka peltojen poikki, jos vain olisi saanut sen suhteen vapaat ohjat. Vaikka Maximiliénin ote ohjaksista ei ollut tiukka, Kannon pysyi silti jotenkuten aloillaan. Se ei lähtenyt uhmaamaan isäntänsä tahtoa.
Myös Keisari kampesi laiskasti itsensä pystyyn. Se ravisteli tomu pöllyten raskasta turkkiaan ja lönkötteli jonkin matkan päähän mustan hevosen kavioista.
''Saatte kyllä päättää suunnan, itse en näitä seutuja tunne'', Maximilién lisäsi jonkinasteista reippautta äänessään. Oli mukava saada omankaltaista matkaseuraa, vaikkei hän tullutkaan laisinkaan ajatelleeksi tuon kyseisen matkaseuran kantaa asiaan.
Takaisin alkuun Siirry alas
http://www.asabiz.foorumi.biz
Sindacol
Maukas Markiisi
Maukas Markiisi
Sindacol

Viestien lukumäärä : 139
Join date : 28.12.2008
Paikkakunta : Siellä minne varpuset putoavat

Tomu tiellä Empty
ViestiAihe: Vs: Tomu tiellä   Tomu tiellä EmptyTo Tammi 29, 2009 10:43 pm

//Ei, ei, ei.. Yli VIIKKO! Olen niin pahoillani!! Yritän parantaa tapani ;____;

Lumisen maailman lordi oli jälleen unohtunut omiin mietteisiinsä. Ajatukset vaihtuivat hänen päässään kuin kirja jota hän selaili; Miten suuri olikaan se vääryys, että koko maailma oli vielä valloittamista vaille ja hän istui paikoillaan, kiviseinäisen vankilan sisällä, odottamassa ikuiseen vankeuteen kahlitsemista.. Mutta toisaalta, Theremin tunsi nykyiset ja tulevat velvoitteensa, ja vaikka hän ei niistä kaikista niin pitänytkään, hän uskalsi elätellä toivetta, että näkisi vielä joskus Mustametsän ja sen asukit. Liiaksi olivat Íorin pedot käyneet tutuiksi, vaikka koskaan niitä ei saanutkaan aliarvoida tai vähätellä, ja hän halusi tietää, millaisia muita olentoja saattoi hyökätä pensaan takaa, millainen luonto olisi eteläisimmässä kolkossa häntä vastassa?
Mutta kauan ja useaan oli Theremin näitä ajatuksia päässään pyöritellyt, eivätkä ne enää vieneet niin paljoa huomiota häneltä, kuin hän olisi kenties toivonut. Niin kirja päätyi jo takakanteen, ja yllättävä, kaiken muun jäädyttävä kysymys iski lordin jälleen hetkeen; Miksi hän oli edes puhunut haaveistaan Maximiliénille?

Ennen kuin hienoisesti vaivautunut ahdistus tai pieni häpeän polte ehti vallata sijaa Thereminin ajatuksissa, miten hulttiona tai lapsellisena kenraali nyt häntä varmasti pitikään, oli tämän vuoro yllättää. Tumma katse katsahti yllättävän pehmeälle toteamukselle samankaltaisista kaavailuista, hieman hämmästyneenä. Mies vaikutti nyt aavistuksen toiveikkaalla olemuksellaan olevan aivan vakavissaan, eikä puhunut vain siksi, että hän ei tuntisi oloaan omituiseksi. Pian Thereminin katse vaihtui pehmeämmäksi ja kalpeille huulilleen nousi pieni hymy, joskin nuori lordi oli tästä odottamattomasta tiedosta niin yllättynyt, ettei huulilta osannut valua sanoja.

Vaitonaisena mutta selvästi entistäkin rentoutuneempana Theremin käänsi katseensa tienpientareella kasvaviin, öisiksi nupuiksi sulkeutuneisiin peltokukkiin, jotka olivat jollain ihmeellisellä tavalla onnistuneet keräämään hieman kosteutta lehdilleen tämän pölisevän kuivan hiekkatien varreltakin. Kenraali Maximilién oli tosiaan päässyt yllättämään hänet, joskaan asia ei sen kummemmin vaivannut häntä, pikemminkin päin vastoin. Vaikka hän ei tietenkään ollut aivan varma, miksi tämä halajasi vapaalle vaellukselle Amalthaean saloihin, hän uskalsi sen verran mukauttaa tähän tietoon omia kokemuksiaan, jolloin kunnioitus tätä miestä kohtaan nousi jälleen muutamalla pykälällä. Hän itse tahtoi pois palatsista, pois hovista ja tavoista, saadakseen elää ja hengittää. Jos Maximiliénin tarkoitusperät olivat lainkaan samantapaiset, Theremin sai tosiaan kiittää taivaita saadessaan tutustua nyt tähän mieheen.

Kuin enteenä Maximiliénin sanoille Winethor alkoi siirrellä levottomasti jalkojaan, joskin huomion sai tällä kertaa ratsuväenkenraali. Jälleen yllättyneenä Theremin katsahti tätä, hymyn kuitenkin noustessa nyt aidosti huulilleen. Mies oli jo nousemassa ratsunsa selkään, ilmeisesti hänellä ei olisi muita vaihtoehtoja. Ikään kuin hän olisi niitä tarvinnutkaan.
"Ehdotuksenne on yksi parhaimmista mitä olen kuullut kuluvan viikon aikana", hän naurahti ja vaihtoi lainaorhinsa ohjat toiseen käteensä, hapuillen jo kädellään otetta tämän edellään huutavasta lähdöstä innostuneen ratsun satulasta. Tottuneesti mies asetti saappaansa jalustimelle, ja vaikka hän pääsikin satulaan moitteettomasti, olisi liikkeissään ollut parantamisen varaa; Winethorin säkä oli melkein kyynärän ylempänä kuin Hazelin. Nämä erheet lordi kuittasi pyyhkäisemällä hiuksiaan jälleen korvan taa ja hakemalla paremman ryhdin hörähtelevän ja jalkojaan yhtäkkiä kovin virkeästi siirtelevän Winethorin selässä.
"Jos teillä ei ole toiveita, niin ehdottaisin suuntaa jonne olin itse matkalla. Ohitin palatsin jokin aika sitten, ja vaikken näitä teitä tunnekaan, niin olettaisin tämän vievän poispäin sieltä."
Theremin oli Maximiliénin tavoin saanut hieman uutta väriä ääneensä, vaikka kenraalin reippauden sijalla hänen äänensä oli melkein naurava. Hän saattoi huomata tämän haluttomuuden palata takaisin palatsiin, tosin kuinka paljon siitä heijastui hänen omia tuntemuksiaan, hän ei tiennyt. Jokatapauksessa nuoren lordin mieli keveni huomattavasti tajutessaan, että tuon hovipesäkkeen vankeus olisi kohta jälleen kauempana.

Theremin ei uskonut, että Maximiliénia haittaisi hänen valitsemansa suunta, joten hän ei jäänyt sitä mitenkään erityisesti odottamaan. Hillitysti hän kiristi nahkaisia ohjia käsissään, mutta kun Winethor oli astellut tiellä jalkansa jälleen toimintakykyisiksi, hän löysäsi ne melkein vapaiksi. Ei sillä, että hän pelkäisi vauhdin tai suunnan puolesta; Maximiliénin ratsu vaikutti todella väkevältä eikä tämä varmasti jäisi jälkeen vahingossakaan, eikä Thor ollut aikaisemmin osoittanut haluja suunnata tieltä ulos. Enemmän hän otti varuiksi pukkeja ja ylimääräisiä taidonnäytteitä vieraan hevosen seurassa.
Vielä Theremin varmisti, että Maximiliénin musta koira ei ollut juoksemassa suoraan hänen jalkoihinsa, ennen kuin nyökkäsi, otti hivenen tukevamman asennon satulassa ja ohjasi ratsunsa leppoisaan laukkaan kenraalin ohi, Winethorin tyylillä tietysti ensin yhden pienen hyppäyksen kautta. Ja jälleen öisen pölyinen tie oli jäänyt hänen ajatustensa taa, ilmavirran leyhyttäessä Winethorin mustaa harjaa hänen kasvoilleen silkkisin kosketuksin. Naurahdus uhkasi vapautua Thereminin huulilta Winethorin hypähtäessä vielä pari kertaa ja höristessä vielä kaiken kukkuraksi. Ratsu ei ollut niin tulisieluinen kuin hän olisi toivonut alkuvaikutelmasta, mutta se tuntui hänen allaan miellyttävän voimakkaalta ja nopealta, kuin luodulta Amalthaean tomuisille teille.

Viimein naurahtaen hiljaa oriin innokkuudelle Theremin tiukensi hienoisesti otettaan ohjaksista ja ohjasi sen hieman säännönmukaisempaan liikkeeseen, päästäen tosin ohjakset jo pian taas vapaammiksi. Jospa vaikka Maximilién halusi jutella samalla tai tämän koira ei pysyisi vauhdissa mukana. Lisäksi jatkuva pukittelu voisi olla kovin epäterveellistä toisen hevosen läsnäollessa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Candika
Kiihkeä Kingi
Kiihkeä Kingi
Candika

Viestien lukumäärä : 108
Join date : 14.12.2008
Paikkakunta : Jyväkylä

Tomu tiellä Empty
ViestiAihe: Vs: Tomu tiellä   Tomu tiellä EmptySu Helmi 01, 2009 12:36 pm

// Hahah no turhaan taas pahoittelet, enpä miä ollenkaan tuosta pannut pahakseni .D Olenkin kateellisena seurannut sitä, kuinka ahkerasti aina saat ajoissa peleihin vastattua .D //


Maximilién oli aistivinaan pientä häpeää tuossa pohjoisen lordissa tuon puhuttua haaveistaan päästä Andartan valtakuntaa kiertämään. Hän ei miettinyt syytä tuohon tuntemukseen. Vastapuolen reaktiot useimmiten johtuivat siitä toisesta osapuolesta. Jalkaväensotilas tuntee hyytävää pelkoa nähdessään ratsujoukkojen ilmestyvän kuin tyhjästä suuren kallionlohkareen takaa. Kuoleva miekkamies tuntee helpotusta vaistotessaan vastustajan yllään miekka valmiina antamaan viimeisen iskun.
Maximilién tunsi sävähtävänsä omaa ajattelutapaansa. Hänen mustavalkoista näkemystään ihmisten vuorovaikutuksesta toisiinsa ei mitenkään voitu soveltaa hovielämään ja aatelisiin. Ne ainoat tunteet, joita hänen mukaansa ihminen pystyi jonkun toisen tekemisten ja sanomisten ansiosta tuntemaan, olivat viha, tuska, pelko ja eläimellinen halu tappaa. Miten hän pystyi vertaamaan lordi Thereminiä vastustajaan? Miten hän pystyi valjastamaan tämänkin hetken sillä vastakkainasettelulla? Hän ei ollut enää sodassa. Theremin ei ollut hänen vihollisensa, hänen ei tarvinnut puntaroida tuon heikkouksia ja vahvuuksia. Jälleen kerran se kuulumattomuuden ja vierauden tunne valtasi hänen mielensä. Hän antoi katseensa kiertää ympäröiviä peltoja ja maan alavia muotoja. Hän ei kuulunut tänne.
Sodassa ei tarvinnut haalia ympärilleen kannattajajoukkoja ja ystäviä, itse asiassa olikin parempi, mitä vähemmän muut ihmiset sitoivat kiinni elämään. Vaikka hänellä ei koskaan ollutkaan ollut muita kuin siskonsa ja menehtynyt isoveljensä, vaikka kukaan ei koskaan ollut vahtimassa hänen selustaansa, tunsi hän nyt itsensä yksinäiseksi. Tuntui oudolta totutella siihen ajatukseen, että enää ei tarvinnut pelätä jokaista tulevaisuuden tuntematonta askelta.

Theremin tuntui suostuvan mielellään Maximiliénin ehdotukseen matkan epäsuorasta jatkamisesta. Pian molemmat miehet jo istuivat hevostensa satuloissa. Maximilién joutui pidättelemään yli-innokasta Kannonia, joka toisen hevosen läsnäolosta johtuen oli entistäkin halukkaampi näyttämään kykynsä. Myös hevonen oli kuitenkin saanut kolhuja sodassa, ja Maximilién oli tehnyt päätöksen, ettei päästäisi hummaa kovaan vauhtiin ennen täydellistä parantumista.
Themerin ehdotti matkan jatkamista siihen suuntaan, johon itsekin oli menossa. Erityisesti Maximiliéniä miellytti kuulla, että tuo reitti veisi juuri palatsista pois päin. Jämäkällä pään nyökäytyksellä hän hyväksyi ehdotuksen. Hän kuuli Thereminin äänessä sointuvan innon ja elämänhalun, ja antoi osittain tuon tuntemuksen tarttua myös itseensä.

Kannon ei laisinkaan pitänyt siitä, että tuo vieras ori lähti liikkeelle ennen häntä. Ylpeä eläin piti itseään joukon johtajana, ja Maximilién saikin mielessään kirota ratsunsa jääräpäisyyttä. Tuntui oudon vapauttavalta kääntää selkä palatsin suunnalle ja lähteä liikkeelle. Hän suorastaan kuvitteli tuntevansa vapauden ja haistavansa pientareella kasvavien kukkien tuoksun. Hän sai suhteellisen helposti ohjattua Kannonin tien toiselle reunalle välttyäkseen siltä pahimmalta tomupöllyltä, jonka matkakumppaninsa ratsu jätti jälkeensä. Ennen ohjasten höllentämistä hän vilkaisi vihreillä silmillään mustaa koiraa tien laidalla, jolloin tuo välittömästi katosi tietä vierustaviin pensaikkoihin. Oksat rahisivat sen puskiessa läpi pähkinäpensaiden. Koira kyllä pysyisi perässä, mutta sen oli mukavampi antaa kulkea omia teitään.

Vieraan oriin ohittaessa heidät pienoidesti mieltään näyttäen Kannon pärskähti tyytymättömänä ja nykäisi odottavasti ohjia. Se kertoi Maximiliénille, että pystyisi kyllä ohittamaan tuon tulokkaan. Maximilién antoi ratsulleen luvan päättää kutakuinkin itse tahtinsa, tosin hän joutui pidättelemään Kannonin ylitsepursuavaa näyttämisen halua.
Nopeasti hevosten väliin kasvanut rako kapeni. Suurikokoisen sotaratsun voimakkaat kaviot iskivät rytmikkäästi maata vasten. Se ei pitänyt siitä, ettei isäntä antanut sen ohittaa Winethoria, mutta tyytyi lopulta lyhyen tahtojen taiston jälkeen laukkaamaan tuon vierellä. Tie oli suhteellisen leveä, eikä missään näkynyt muita matkalaisia.
Maximilién joutui pitelemään toisella kädellään hattunsa lieristä, jottei päähine olisi karannut tuulen mukaan.

Thereminin hidastaessa hetkeksi vauhtia Maximilien ohjasi Kannonin hieman lähemmäs.
''Meidän pitäisi hidastaa hieman, jottei Keisari jää jälkeen,'' hän sanoi olkansa yli vilkaisten. Mustaa koiraa ei näkynyt missään, mutta hän tiesi sen liikkuvan jossakin noilla pelloilla. Selvensi sitten hieman huvittuneeseen sävyyn:
''Keisari on siis hurttani.''

_________________
Tomu tiellä AKB Tomu tiellä AKM Tomu tiellä AKS

Life is the art of drawing without an eraser -John Gardner
Avatar & allekirjoituksen kuvat © Candika
Takaisin alkuun Siirry alas
http://www.asabiz.foorumi.biz
Sindacol
Maukas Markiisi
Maukas Markiisi
Sindacol

Viestien lukumäärä : 139
Join date : 28.12.2008
Paikkakunta : Siellä minne varpuset putoavat

Tomu tiellä Empty
ViestiAihe: Vs: Tomu tiellä   Tomu tiellä EmptyLa Helmi 07, 2009 1:42 am

Vaikka Theremin ei olisi kuvitellutkaan Maximiliénin kieltäytyvän reittisuunnitelmasta, oli omituisen mukavaa kuulla tämän jykevän ratsun kavioniskut takaansa. Ja olihan mies kyllä nyökännytkin hyväksymisen merkiksi, olipa hän tainnut nähdä tämän kasvoilla jotain helpotuksentapaistakin. Mutta tätä Theremin ei ihmetellyt, sillä olihan kenraali itse ehdottanut ratsastusretkeä, eikä tämä kaikkien puheiden jälkeen vaikuttanut olevan kauhean innostunut palatsiin menemisestä. Hän tiesi tuon tunteen itsekin.
Pikkuhiljaa Maximilién ratsu saavutti Winethoria, joka onneksi oli Thereminin muutaman ohjeistuksen jälkeen tyytynyt rehelliseen laukkaan ilman sen kummempia pukitteluja.

Ja pian hän huomasikin tuon kaksikon jo vierellään, tosin se katosi nopeammin kuin oli ilmestynyt; Yhtäkkiä, täysin varoittamatta Thereminin mieleen oli hypännyt kuva muutamien vuosien takaa, milloin hän oli viimeisen kerran ratsastanut tällä tavoin vapaasti pitkin hiekkatietä, joka tosin oli ollut roudassa silloin, toinen ratsukko seuranaan. Siitä oli tosiaan kulunut aikaa jo liiaksi, vähintään puolenkymmentä vuotta päätellen siitä, että hän ei ollut ratsastanut omallaan vaan isänsä ratsulla.
Ilmankos Theremin tunsi mielensä verrattaen keveäksi, tottahan toki hän oli vaeltanut serkkunsa kanssa useasti ratsain kaukaisemmillakin vuorilla ja metsillä, mutta vuorten arvaamattomien vaarojen keskuudessa tasapaino ja ratsun hallittavuus olivat merkittävämpiä asioita kuin nopeus. Eikä hän tottapuhuakseen voinut edes harkita, että alkaisi kiiruhtamaan luonnon ihmeellisyyksien ohi vain ja ainoastaan nopeus mielessään..

Maximiliénin sanat palauttivat tämän ja tämän ratsun takaisin Thereminin tietoisuuteen, kavioidenkopinan täyteiseen maailmaan. Hetken verran tumma katse ehti harkita, josko oli kuullut kenraalin sanat väärin, mutta melko pikaisesti mies selvensi Keisarin tarkoittavan koiraansa. Hän nyökkäsi kenraalin sanojen huvittuneisuuden tartuttamana hymyillen, hiljentäen vielä vauhtiaan arviolta koiralle sopivaksi, vilkaisten itsekin olkansa yli, mitään kuitenkaan näkemättä. Niin Theremin siirsi huomionsa jälleen Maximiliéniin.
"Näin pikaisen arvioni mukaan uskaltaisin väittää, että koiranne on nimensä ansainnut. Tottelevaisempaa ja hiljaisempaa seuraa saa hakea, vaikkette tunnu edes ohjaavan sitä millään tavoin", hän sanoi iloisesti mutta silti hieman varoen; Hänellä oli vain vähän kokemusta siitä, miten ihmiset halusivat koirastaan puhuttavan. Kuitenkin lordi antoi äänestään kuultaa läpi kunnioituksen ja tarpeettoman hyväksynnän koiraa kohtaan, millä olisi voinut olla enemmän painoa jos Maximilién olisi tiennyt Thereminin koirakokemuksista. Hän oli ollut noin viisivuotias, kun oli vaeltanut sedällään vieraillessaan liian likelle tämän koiratarhoja, liian yksin. Metsästyskoiriksi tarkoitettujen koirien haukku ja rähinä oli lamaannuttanut pienen lordin pelosta paikoilleen, ja liian myöhään hänen äitinsä oli tullut hätiin.
Theremin kavahti yhä melkein joka kerta, kun kuuli koiran haukahtavan tai juoksevan itseään kohti.

Vaan Keisari vaikutti olevan näistä koirista iloinen poikkeus, sillä ei vaikuttanut olevan liikaa energiaa viattomien sivullisten kimppuun hyökkäämiseen tai liiallisten haukkujen ilmoille päästämiseen. Kuitenkaan Theremin ei voinut olla täysin rentona, jos eksyi ajattelemaan vapaana heidän ympärillään juoksentelevasta koirasta..
Pitääkseen ajatuksensa ja pelkonsa kurissa Theremin käänsi huomionsa nopeasti muihin asioihin, ja päädyttyään katselemaan Maximiliénin ratsun ihanteellisen voimakasta, mutta silti niin hallittua liikehdintää, päätti hän rikkoa hetkeksi venyneen hiljaisuuden varovaisluontoisella ajatuksellaan.
"Toivottavasti en vaivaa mieltänne olettamuksellani, mutta kun katselen ratsunne luonnetta ja kokoa suhteessa sen käyttäytymiseen, en voi kuin päätyä tulokseen, että te olisitte matkanneet kauemminkin yhdessä, Maximilién ratsuväenkenraali?"
Theremin katseli ratsua ja sen ratsastajaa kunnioituksen silmin, sillä hän jos kuka tiesi, millainen luottamuksen side tarvittiin sielukkaan ratsun kanssa. Hän uskalsi tehdä omia, epämääräisiä johtopäätöksiään siitä, josko tuo ratsu olisi juuri Maximiliénin sotaratsu, mutta eihän hän oikeastaan tiennyt sotaväen periaatteista, olivatko vaellusratsut ja sotaratsut erikseen vai kävikö yksi hyvä hevonen kaikkeen, eihän Maximilién ollut ratsuaan oikeastaan esitellytkään.
Takaisin alkuun Siirry alas
Candika
Kiihkeä Kingi
Kiihkeä Kingi
Candika

Viestien lukumäärä : 108
Join date : 14.12.2008
Paikkakunta : Jyväkylä

Tomu tiellä Empty
ViestiAihe: Vs: Tomu tiellä   Tomu tiellä EmptyMa Helmi 09, 2009 7:10 pm

Oli jotenkin ristiriitaisen rauhoittavaa kuunnella kahden voimakkaan hevosen kavioiden rytmikkäitä iskuja kuivaa tienpintaa vasten. Koko tilanne tuntui liian epäuskottavalta, jopa unenomaiselta. Jo pelkästään se tuntui väärältä, ettei tämän ratsastusretken takana ollut mitään pyrkyryyttä tai sukujen siteiden lujittamista, eivätkä niin tarkat etiketin kahleet heitä pidätelleet. Sodasta vasten tahtoaan vetäydyttyään hän oli joutunut muutamille ratsasturetkille isänsä usuttamana. Jokainen seuralainen tosin oli ollut sukulainen, mutta siitäkin huolimatta hänen ja heidän välillään tuntui aina olleen ylitsepääsemätön muuri. Jokainen oli jossakin vaiheessa tullut hänelle hiljaisella äänellä suputtamaan tilustensa laajentamishankkeista tai varojen hupenemisesta, kauppasuhteiden solmimisesta kaukaisempiin maihin. Hän oli hyväksynyt osansa muiden ponnistuslautana. Koskaan hän ei kuitenkaan ollut voinut hyväksyä sitä, että hänen täytyi jokaisessa tilanteessa olla toimimassa oikealla tavalla ja lausumassa oikeita kohteliaisuuksia. Oli tuskastuttavaa kuunnella isän selityksiä siitä, ketä aatelista tällä kertaa piti katsoa pitkin nenänvartta ja kelle suoda lämmin hymy.
Vaikka isä ei nyt ollut mukana, hän tiesi olevansa yhä siinä samassa asemassa. Hän arveli, että jossain vaiheessa tulisi vielä pitämään noita isän neuvoja kullanarvoisina. Nyt hänen pitäisi itse rakentaa omat verkostonsa. Pelkkä ajatus sai hänet värähtämään. Tuntui, kuin hän olisi astunut jonkun vieraan kenkiin.

Lämmin tuuli siveli Maximiliénin jännittyneitä kasvoja ja sai hänet jälleen tajuamaan sen varuillaanolon puskeman kylmän hien otsallaan. Huokaisten hän pyyhkäisi kämmenselällä otsaansa ja yritti rentouttaa mielensä ja kehonsa. Näitä harjoituksia hän oli käyttänyt ennen merkitsevää taistelua, mutta niiden soveltaminen tähän hetkeen tuntui paljon vaikeammalta. Hänen oli vaikea totutella siihen ajatukseen, ettei välttämättä tulisi kaatumaan taistelussa. Vaikka noin hänelle väitettiin, ei hän siltikään siihen täysin uskonut. Hän ei suostunut hyväksymään sitä tosiasiaa, ettei hän enää koskaan tulisi taistelemaan noissa mittelöissä. Yhä hän kuvitteli vielä joskus liittyvänsä ratsujoukkojen kärkeen ja ohjaavansa tulisieluiset hevoset ja niiden isännät surman suuhun.
Surmansusi. Hänen olisi pitänyt kuolla veljensä sijasta.

Maximilién pakotti ikävät ajatukset pois mielestään ja tarrasi miltei epätoivoisesti nykyhetkeen. Hän saikin nopeasti jotain muuta ajateltavaa huomauttaessaan, että Keisari jäisi tätä menoa jälkeen. Vaikkei hän nähnytkään suurta hurttaa missään, hän tunsi sen olevan jossain takanapäin. Häntä rauhoitti suuresti ajatus selustaa vahtivasta Keisarista. Koiran tarkkaavaisen lempeä katse oli joskus synkkinä aikoina ollut se ainut asia, miksi hän ei ollut karannut takaisin Lumisolaan. Keisari tuntui aistivan hänen jokaisen mielenliikkeensä ja hyväksyvän ne sellaisinaan. Se ei kyseenalaistanut. Suoraan sanoen se uhrasi täysin oman elämänsä hänen takiaan, vapaaehtoisesti. Asian ajattelu tästä suunnasta sai Maximiliénin omantunnon sykkimään. Hänestä tuntui, kuin hän olisi käyttänyt tuota luontokappaletta hyväkseen, itsekkäisiin tarkoituksiin.

Thereminin sanat Keisarista saivat Maximiliénin kasvoille kohoamaan hämmentyneen hymyn. Hänestä tuntui oudolta kuulla kehuja koirasta. Hetken sanoja sulateltuaan hän vilkaisi pohtivasti Thereminiä ja katsoi sitten taakse jäävien pensaikkojen suuntaan siihen kohtaan, missä uskoi Keisarin olevan.
''Se on valinnut seurata minua, ja arvostan sen päätöstä. Sen takia annan sille paljon tilaa. Se tekee sen vähän, minkä joudun siltä vaatimaan, eikä se muuta pyydä'', Maximilién puhui enemmänkin itselleen kuin Thereminille. Hänen sanansa eivät suoranaisesti vastanneet tuon kehuihin, mutta hänen puheensävystään kuulsi se, kuinka paljon hän koiran hiljaista seuraa arvosti. Hänestä tuntui jotenkin lämpimältä, että myös Theremin osasi arvostaa eläinten elämiä jonain muuna kuin ihmisten alamaisina.

Maximilién huomasi hetkeä ennen Thereminin sanoja koskien hänen ratsuaan tuon viipyvän katseen Kannonissa. Hän tunsi hevosesta pursuavan ilon ja voiman, kun sen ei enää tarvinnut olla paikoillaan. Se oli viimein alistunut siihen, että koiraa tulisi aina odottaa, eikä se sen takia pääsisi revittelemään oman tahtonsa mukaan.
Thereminin sanat tuntuivat pusertuvan yhä vuotavaan haavaan. Hän tunsi vihaa itseään kohtaan, kun ei pystynyt tarkastelemaan menneitä objektiivisemmin. Hän ei voinut syyttää Thereminiä, eihän tuo voinut tietää.
Apea hymy kohosi hetkeksi hänen kalpeille huulilleen. Hetken hän vain antoi katseensa kiertää hevosen lihaksikkaassa niskassa ja kaulassa, tuulen tempomassa harjassa. Hän tunsi jokaisen voimakkaan kavioniskun maata vasten ja myötäili sen sopusointuista käyntiä.
''Sanoin ratsujoukoille, etteivät he saisi kiintyä hevosiinsa,'' hän aloitti aluksi tukahtuneella äänellä. Luonnostaan voimakas ääni kuitenkin hillitsi itsensä miltei välittömästi. Eräänlainen lämpö kuitenkin hehkui hänen sanoistaan hänen jatkaessaan puhettaan.
''Usein hevoset teurastettiin taistelujen päätyttyä. Joko ne olivat vakavasti loukkaantuneita tai pahasti traumatisoituneita. Tuntuu itsekkäältä, että itse tein juuri oppejani vastaan. Kiinnyin Kannoniin. En tiedä sen ajatuksista, tai mitä sen tulisten silmien takana liikkuu. Sen halu elää oli liian voimakas, joten en voinut antaa sitä tapettavaksi. Ja se parantui, ainakin päällisin. Olemme kahlanneet julmuuksien suossa, ja se sai siteen kasvamaan välillemme..'' Maximilién hiljeni ja vilkaisi anteeksipyytävänä Thereminiä, voimatta kuitenkaan katsoa tätä pidempään.
''Taisin puhua liikaa,'' hän naurahti raskaasti.
''Kertokaa te puolestanne teidän hevosestanne, siitä ratsusta, jota ette voineet ottaa hoviin'', hän kysyi tehden selväksi sen, ettei halunnut Kannonista enää puhuttavan. Hän ei tiedostanut äänensä kovaa särmää eikä sitä, että saattaisi loukata Thereminiä tuomalla oman tahtonsa niin voimakkaasti esiin.

// En tajua, miten aina saan kulutettua yli puoli tuntia tähän peliin vastatessani .D Tykkään kyllä todella paljon tämän pelin hidastempoisuudesta ja rauhallisuudesta, mutta jos se teitiä häiritsee, niin toki voimme kehitellä jotain vauhdikkaampaa .D //

_________________
Tomu tiellä AKB Tomu tiellä AKM Tomu tiellä AKS

Life is the art of drawing without an eraser -John Gardner
Avatar & allekirjoituksen kuvat © Candika
Takaisin alkuun Siirry alas
http://www.asabiz.foorumi.biz
Sindacol
Maukas Markiisi
Maukas Markiisi
Sindacol

Viestien lukumäärä : 139
Join date : 28.12.2008
Paikkakunta : Siellä minne varpuset putoavat

Tomu tiellä Empty
ViestiAihe: Vs: Tomu tiellä   Tomu tiellä EmptySu Maalis 22, 2009 10:30 pm

Maximiliénin epäsuora vastaus hänen lausahduksiinsa tämän koirasta olivat tiedostamatta odotettuja. Theremin ei voinut mitään kevyelle hymyntapaiselle, joka uhkasi nousta hänen kasvoilleen, liian monta kertaa hän oli tavannut koiranomistajia, jotka olivat päällisin puolin jopa melkein kunnon ihmisiä, mutta kun puheenaihe kääntyi koiriinsa, eläimiinsä, maihinsa tai jopa perheenjäseniinsä, mätä kukki näiden sanoissa. Eivät nuo olleet niille ihmisille, omistajille, yhtään enempää kuin halpa hengen turva, osoitus omasta paremmuudesta muita kohtaan. Theremin saattoi miltei värähtää pelkästään ajattelemalla näitä ihmisiä.
Mutta Maximiliénin sanat.. Ne kielivät nuoren lordin iloksi kaikesta muusta. Ei sillä, etteikö tämä olisi niitä näin osannut odottaa, ei hän olisi uskonut kenraalia lyhyen tuttavuuden perusteella lainkaan noiden ihmisten joukkoon, mutta hän oli joutunut pettymään ennenkin.

Theremin vilkaisi hymyillen miestä, omituinen, kevyt tunne sisällään. Tunne ei ollut verrattavissa missään määrin päihtyneisyyteen tai rakkauteen, sikäli kun hän niistä mitään tiesi. Kyseessä saattoi pikemminkin olla jonkinasteista, löyhää veljeyden tunnetta. Maximilién oli kunnon mies, omilla arvoillaan, tietysti, mutta ilmeisesti rehellisyys viittanaan. Theremin piti siitä, kaiken palatsissa viettämänsä ajan jälkeen. Pitkästä aikaa hän saattoi olla melkein täysin oma itsensä, eikä seura pistänyt sitä ainakaan päällisin puolin pahakseen.
Mutta tuo kevyt tunne kuihtui nopeasti, kun nuori lordi tiedosti sen hetken vaivautuneen hiljaisuuden, mikä seurasi sanojaan kenraalin hevosesta.
Oli kuin sanat olisivat kimmonneet Maximiliénista takaisin hänelle, viiltäen hänen mieltään aiheuttaen omituisen tyhjän tunteen. Ennen kuin mies avasi suutaan, Theremin tiesi tähän katsomattakin puhuneensa väärästä aiheesta, ja soimasi nyt itseään siitä. Tässä sitä taas nähtiin tavallisen aatelisen ajatusmaaiman kepeä olemus, eikö hän ollut lainkaan ajatellut Maximiliénin ja tämän upean hevosen välistä sidettä ratsuväenkenraalin ja tämän sotaratsun kannalta? Lämpö oli kadonnut valkeista käsistä, jotka pitelivät Winethorin ohjaksia ja Thereminin kurkku oli yhtäkkiä kuiva, aavistuksen jännittyneenä hän miltei pelkäsi kenraalin sanoja, jos näitä nyt koskaan tulisikaan.

Ne kuitenkin tulivat. Ilmeisen tuskaisina ja vaikeina, mutta silti ne vapautuivat muodostettuina miehen aavistuksen rohtuneilta huulilta. Theremin katsoi osin katuvana, osin järkyttyneenä, osin surullisena ja osin ymmärtäväisenä miestä, kuunteli hiljaa tämän tarinaa. Ja kun tämä lopetti, hän painoi katseensa nopeasti takaisin tiehen, käänsi sen pois ratsukosta vierellään, uskaltamatta kohdata Maximiliénin katsetta, antaen hiljaisuutensa viestiä katumusta ja anteeksipyyntöä tällä kertaa liian suuresta mielenkiinnostaan ja tiedottomuudestaan. Noh, nyt hän tiesi enemmän.
"Ei, se olin minä.." Hän kuiskasi tuskin kuultavasti, melkein itselleen Maximiliénin todetessa omaa puheliaisuuttaan. Hän saattoi yhä tiedostaa mustan ratsun rytmikkään askelluksen vierellään, mutta nyt siinä oli jotain muuta.. Jotain paljon raskaampaa, kuin hän olisi aluksi osannut kuvitellakaan. Yhtäkkiä voimakkaan ratsun miltei nauravat askeleet kuulsivatkin synkkää historiaa, suurta luottamusta ja vaikeita päätöksiä.

Täysin ennestään varsin vieraisiin tuntemuksiin uponneena Theremin miltei hätkähti, kun Maximilién niin kovin kärkkäästi kehotti häntä kertomaan omasta ratsustaan. Nyt hän ei voinut itselleen mitään, valkeat kasvot käännähtivät yllättyneinä miestä kohti, palasivat kuitenkin takaisin tiehen. Hän mietti omaa ratsuaan, hänen ja Hazelin yhteistä taivalta ja heidän kokemuksiaan. Kaikki tämä tuntui miltei merkityksettömältä Maximiliénin kertomuksen rinnalla, miten tämä jaksaisi edes teeskennellä kiinnostuneisuutta? Tai miten hän kehtaisi edes kertoa?
"Kauniin tammani tarina on melko tavallinen, sain Hazelin isältäni täytettyäni viidentoista. Olin siihen mennessä vaellellut pitkin kotilaaksoni lähimetsiä jalan, isäni lahja yllätti minut totaalisesti, kun pohtii joitain asianhaaroja..", Theremin aloitti melkein varovasti, pysähtyen kertomuksessaan, kuin olisi taas vaihteeksi puhunut liikaa itsekin. Maximiliénille kenties itsestäänselvin ongelma oli Íorin vähäinen hevostenkäyttö, se vähä mitä ratsuja siellä käytettiin, oli varmajalkaisilla poneilla hoidettu.
Mutta minkä Theremin tiesi henkilökohtaisesti itse paremmin, oli hänen tempauksensa viisi vuotta aikaisemmin, kun hän oli kymmenen vanhana kuumehoureissaan vaeltanut yksin metsään, öisen talvipakkasen armoille. Oli kerrassaan ihme, että hän oli ikinä selviytynyt siitä yöstä vain kevyellä hypotermialla, mutta vielä suurempi ihme oli se, että hänen vanhempansa päästivät hänet senkin jälkeen vaeltamaan, melkein kehottivat häntä tutustumaan vuorten ihmeisiin ja vaaroihin. Hazel oli kenties luokiteltavissa yhdeksi näistä kehotuksista.

"En ikinä ollut ajatellut pystyväni kiintymään niin nopeasti johonkin kun silloin kiinnyin pieneen tammaani. Hazel oli hädin tuskin satulaan totutettu, kun sain tämän, enkä onnistunut pysymään satulassa kovinkaan pitkään aluksi. Mutta siinä missä tallipoikamme kirosi ratsuani mereltä tulleeksi, minä ymmärsin, että se kaipasi vain samaa vapautta, mitä minäkin. Loppujen lopuksi en tiedä, kumpi meistä on pelastanut toisen hengen melkein uhkarohkeilla seikkailuillamme, joista osaa melkein kadun aina jälkikäteen, vaikka jo seuraavana päivänä alan suunnitella uutta. En ole ikinä pakottanut hopeanharmaata hevostani mihinkään, mutta olen nähnyt, se seuraisi minua minne ikinä menisinkin, ellei olisi pilttuussaan tai tarhassaan. Kärsin pitkällä matkallani tänne, miten olinkaan joutunut jättämään sen kotiin, mutta täällä ollessani huomaan, että Hazel olisi kärsinyt enemmän, sillä jos jotain Adrasteijasta puuttuu, niin vapautta."
Theremin vaikeni yhtäkkiä, tajuten miltei nolostuen miten olikaan keksinyt puhua ratsustaan. Hän naurahti vaisusti.
"Nyt se olin tosiaan minä joka puhuin liikaa. Maximilién Surmansusi, pahoitteluni jos loukkasin Teitä tai ratsuanne aivan liian keveillä mietteilläni, sillä totean, olenhan pelkkä aatelinen, joka on omituisen levottomista haaveistaan huolimatta kahlehdittu kartanoonsa pohjoisen maan routaisissa metsissä."

Nuori lordi katsoi totisesti kenraalia, tarkoittaen jälleen kaikkia sanojaan. Ja kuinka ne vihloivatkaan kaikessa totuudessaan hänen mieltään! Hän käänsikin tumman katseensa pois, juuri ajoissa huomatakseen tien haarautuvan. Sulavan melodisella lausahduksellaan, joka ystävällisyydestään huolimatta kuulsi pohjoisen Íorin routaista kylmyyttä varjonaan, Theremin pyyhkäisi mielestään omat virheensä ja sekavat tunteensa, joita hän ei ollut tottunut näin setvimään.
"Se taitaa olla teidän vuoronne valita suunta, kenraali. Oikea vai vasen?"

// Ah, tämän hidastempoisuus on vain positiivinen asia minunkin mielessäni. Minun puolestani voimme jatkaa näin, ainahan niitä räiskintäpelejä löytää, tahtomattaankin, tätä on vain mukava pelailla : ) //
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




Tomu tiellä Empty
ViestiAihe: Vs: Tomu tiellä   Tomu tiellä Empty

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Tomu tiellä
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Amalthaea's Ascendance :: ON-GAME :: MUU YMPÄRISTÖ :: MUU LÄHIYMPÄRISTÖ :: TIET-
Siirry: