Koti kaukana, liljapensaan tuolla puolen

//Frey ketunpoikineen tänne, kiitän.


Theremin
--

Päivä oli ollut kerrassaan upea. Kesäinen Aurinko oli paistanut helteisenä koko taivaan täydeltä, yhdenkään pilven häiritsemättä, kevyen tuulenhenkäyksen kuitenkin huolehtiessa ihmisiä pakahtumasta. Vielä hetki sitten oli palatsin vehreä puistoalue tulvinut väkeä, niin aatelisia kuin töitään vältteleviä palvelijoitakin, joista kukin oli kesäisen asunsa kanssa kilpaillut sen kukkaistutusten loiston kanssa, kepeän naurunsa peittäessä kauneimmankin linnunlaulun alleen. Mutta nyt, viimeisenkin auringonpalvojan vaellettua sisätiloihin iltaa pakoon, puisto huokui hiljaisuuttaan, edes tuuli ei siellä enää viihtynyt ja linnut olivat paenneet muualle laulamaan. Vain yksi enää liikkui varjoissa, vaan vasta tämä oli tullutkin.

Vasta Amalthaean kuuman kesäauringon vaiettua taivaan hennoksi punerrukseksi oli Theremin Lumilaakso Íor uskaltautunut ulos huoneistostaan. Hänelle päivä oli ollut mitä kamalin, kylmien lumikenttien ja talvisten metsien asukille auringonpaahde oli sietämätöntä kidutusta, sen houkuttelemista naurunremakoista ja yleisestä mekastuksesta puhumattakaan. Niin hän oli koko päivän istunut pimeässä huoneessaan, seuranaan vain avaamaton kirja, ikkuna hiljaisuuden säilyttämiseksi niin kiinni kuin sen vain saattoi painaa, vaan viimein tämä oli huomannut käytävät taas asutuiksi, puistoalueen jälleen rauhan tyyssijaksi. Ja nyt hän valloitti alati viilenevää, silti lämmintä pitenevien varjojen tyyssijaa yksin, musta samettitakki olalla, mustan silkkipaidan hihat käärittynä kyynärpäihin asti, pitkät hiukset huolimattomalla poninhännällä. Kuulaassa kalpeudessaan ja tummassa hiljaisuudessaan kuin huokaus kuluneen päivän värikirjon kiljunnalle.

Niin Theremin asteli eteenpäin liuskekivisellä polulla, ratsastussaappaittensa tasaisen kevyt astunto vain hieman itseään edempänä, ajatukset puiston korviahivelevässä hilljaisuudessa ja murattikasvien huumaavissa tuoksuissa leväten. Monta sievää huvimajaa oli jäänyt hänen taakseen, useita penkkejä kukin vain entistä houkuttelevamman puun varjoissa. Vaan nuori lordi ei niistä piitannut, jatkoi vain kulkuaan, sillä kuluneen viikon aikana Adrasteijassa ollessaan ei hänen ollut mitään tehnyt niin mieli, kuin palata takaisin kotoisten lumivuorten saloihin vaeltelemaan, totaalisen yksin, kaukana kaikesta, keskelle luontoa. Hovi ei tosiaan ollut hänen paikkansa, vaan Íorin tunnetun viinilordin ainoana poikana velvoitteet jos toisetkin painoivat turhan kovaa hänen päälleen, ja hän oli joutunut jättämään kotinsa.

Yhtäkkiä hidas astunta taukosi, ja Theremin seisahtui, tummien, kampauksestaan kadonneiden sortuvien jäädessä tanssimaan miehen kalpeiden kasvojen kehyksiksi. Tahtomattaankin tämä värähti. Velvollisuudet, hovin ainainen melske. Käsitteitä, jotka nuori lordi kuoppaisi mieluusti vaikka viereisen kuunliljaistutuksen alle. Hiljaa huokaisten hän laski päänsä, ravisti sitä pienesti ja nosti viimein ympäristöään tarkkailemaan. Hovia ja asioita ehti pohtia myöhemminkin. Hitaasti Theremin antoi katseensa vaeltaa edessään aukenevan, pienen suihkulähdeaukean reunamille istutetuista kuunliljoista aina hopeapajuihin ja tuntemattomiin, sinisiin kukkiin asti, kunnes käänsi sen aukean pääosan esittäjään. Omituisen, kissaeläintä muistuttavan patsaan koristavan lähteen hento solina ja siitä huokuva viileys hyökyivät aaltona kalpean miehen yli, lumoten tämän kaikilla ominaisuuksillaan. Silkasta mielihyvästä ympäröivää puutarhaa kohtaan hienoinen hymy nousi tämän kasvoille, tummien silmien sulkeutuessa, ajatustensa sukeltaessa alkuillan puutarhan äänettömään lauluun.

Felix

Yksinäinen hahmo eteni kiireisenoloisin askelin pitkin yhtä liuskekivisistä poluista, jotka kiemurtelivat kasvien lomassa. Laskeva ilta-aurinko sai hiusten punan hohtamaan entistä kirkkaammin, hahmon käännellessä päätään kuin jotakin etsien. Aina välillä hahmo pysähtyi, jatkaen sitten taas matkaansa. Mitä kauemmin hän kulki, sitä epävarmemmiksi kävivät pehmein saapikkain suojattujen jalkojen askeleet. Saappaat olivat nähneet jo parhaat päivänsä, mutta tällä hetkellä ne sopivat täydellisesti hahmon muuhun olemukseen. Kultaiset silmät hehkuivat tavallistakin kalpeammista kasvoista väsyneinä, pälyillen levottomasti ympärilleen.

Koko kuluneen päivän ajan kuumuus oli kiusannut Felixiä. Vaikka hän olikin pyrkinyt välttelemään aurinkoisimpia teitä, kulkien mieluiten metsän suojaamilla kulkureiteillä, ei hän ollut pystynyt pakenemaan auringon korventavalta porotukselta, joka jo nyt oli jättänyt punaiset jäljet hänen muuten niin kalpeiden kasvojensa poskipäihin. Ensimmäisen kerran hän oli huomannut tämän kummallisen ilmiön käärittyään vihreän matkatakkinsa hihat hetkeksi ylös. Säteet olivat takertuneet hetkessä pohjoiseen, aurinkoon tottumattomaan ihoon. Nyt käsivarsia kihelmöi kummallisesti kirvellen, ja pysähdyttyään hetkeksi valkoisten kukkien täyttämän istutuksen vierelle tilannetta tarkastelemaan, oli hän huomannut ihonsa punoittavan ennenkokemattomalla tavalla.

Felix värähti hieman, hieraisten toista käsivarttaan ennen kuin jatkoi matkaansa. Hän oli kulkenut kukkien viidakossa jo useamman kymmenen minuutin ajan. Kahdesti hän oli huomannut kulkeneensä ympyrään, törmättyään samaan patsaiden rykelmään jo toistamiseen. Siinä missä ensimmäisellä kerralla taidokkaasti muotoiltujen riistäeläinten patsaat olivat ihastuttaneet miehen mieltä, olivat ne toisella kerralla nostattaneet silkkaa ärtymystä. Osa eläimistä oli tuttuja kodin metsistä, ja ne vain lisäsivät kaiken aikaa kasvavaa koti-ikävää. Mitä hän olisikaan antanut, jos vain olisi saanut olla jälleen kodin viileissä metsissä...
Ohitettuaan vielä kolmannen kerran samat patsaat Felix teki viimeinkin päätöksensä: hän kulkisi enää suurteen hopeapajujen reunustaman tien loppuun, ja kääntyisi sitten takaisin. Joskushan serkun olisi palattava takaisin sisälle, hän törmäisi varmasti tähän jos jäisi istumaan sisälle vieville portaille. Sitä Felix ei ikäväkseen tiennyt, kuinka monta reittiä puistosta palatsin viileisiin, hämäriin huoneisiin oli, mutta hänen oli vain luotettava tässä onneensa.

Jo selvästi luovuttaneen askelin mies alkoi askeltaa valitsemaansa kujaa pitkin, kiitollisena siitä hetkellisestä varjosta, jonka tuuheaoksaiset puut tarjosivat. Olihan ilta huomattavasti viileämpi kuin tukahduttava päivä, mutta yhtä kaikki se tuntui aivan liian tukalalta.
Jos serkku vain olisi viitsinyt ilmoittaa lähdöstään ajoissa...

Ensimmäistä kertaa viheliäisen matkan aikana onnetar näytti kuitenkin hymyilevän Felixille. Kulkiessaan kujaa pitkin hän saattoi erottaa suihkulähteen hiljaisen, kutsuvan solinan. Kohottaessaan katseensa kujan päässä hän ei aluksi ollut uskoa silmiään, tutun hahmon piirtyessä vettä vasten.
Iloinen virne levisi väsyneille kasvoille, kadottaen samalla niiltä kaikki matkan jäljetä. Silkasta jälleennäkemisen riemusta Felix pakotti väsymyksestä turrat jalkansa juoksuun, ponkaisten ilmaan paria metriä ennen kuin olisi törmännyt serkkuaan päin. Kiivas ilmalento päättyi tämän selkää vasten, Felixin kietaistessa kätensä tumman paidan peittämien hartioiden yli.

Hiljainen viileys ympäröi jälleen tummahiuksista miestä, hän saattoi aistia rauhoittavan, paksun vuoriusvan jälleen ympärillään, kuulla jäisen kevätvirran voimakkaan virtauksen sen kiitäessä alas lumihuippuista vuorenrinnettä. Oli jälleen ilta, Thereminin lempivuorokaudenaika, vaikka se joskus vain hädin tuskin poikkesi valoisuudeltaan Íorin pohjoisosien päivästä. Jos hän olisi nostanut katseensa ylös nyt, olisi nuori lordi voinut nähdä lumipeitteisiä, korkeita kuusia, yllään syvänmusta taivas puettuna satoihin timanttikäätyihin. Mutta Theremin piti katseensa suljettuna, silmänsä kiinni, tähtitaivaan saattoi nähdä vielä hetkenkin kuluttua, mutta se mitä hän juuri nyt aisti, oli harvinaislaatuista näiden viimeisten viikkojen aikana. Ehkä sen teki odottamaton, varjoisan illan viileys, kenties raikkaat, pienenpienet lähteen pisarat, jotka tarttuivat ihoon ja yksittäisiin hiuksiin, huuhtoen kesäisen päivän pölyt pelkäksi muistoksi. Kenties sen tekivät ne, tai sitten jokin muu asia tuossa rauhaisessa puistossa, se oli Íorin kasvatille yhdentekevää.
Juuri nyt, siinä silmät kiinni seistessään, hän oli jälleen kotona, ja vapaus lauloi jälleen hänen korvissaan.

Yhtäkkiä oli nuoren miehen levollinen olemus muuttunut tyystin liikkumattomaksi, kuin patsas hän seisoi muistoissaan ja haaveissaan, uskaltamatta hengittää, jos se kaikessa äänekkyydessään pilaisikin kaiken? Mutta jo puolen minuutin, ajatuksissaan se olisi voinut olla yhtä hyvin hetki tai ikuisuus, alkoi rinnassa ja kurkussa tuntuva pisto jo vaikuttaa hänen mielikuvaansa. Niin raskaasti huokaisten Theremin hengähti, lähettäen muiston todellisesta kodista ja vapaudesta pyörteilevänä usvana pitkin puutarhan hiljaista pihamaata, palaten välittömästi siihen samaan, levolliseen vaan hieman surumieliseen mielentilaansa.

Nyt oli poissa tähtien loiste, kylmän turvallinen sumun syli ja vaaroja uhkuva keväinen jäävirta, punainen auringonhehku oli enää vain liian räikeä maalaus hänen kylmissä aatteissaan, kostea vesihöyry joukko ahdistavia kahleita ja lähteen loiske takaraivossa jyskyttävä päänsärky. Ja joka kaiken lisäksi tuntui vain yltyvän.
Nyt tyyneys rakoili Thereminin kuulailla kasvoilla, ja tämä kallisti hieman päätään, kulmiensa kertoessa hienoista keskittyneisyttä, kunnes yksinkertaisella johtopäätöksellä tummat silmät avautuivat ja kasvoilla paistoi jotain surumielisyyden, tylsistyneisyyden ja ärtyisyyden väliltä. Ei se ollut jyskyttävää päänsärkyä, vaan joku illan innokas lapsi, joka parhaillaan juoksi kohti hänen ajatuksiaan, mutta joka luultavasti juoksisi tiehensä aivan yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Ei, kammottavinta tilanteessa ei ollut se lapsi, vaan tämän vahti, joka taatusti kaipaisi jutteluseuraa. Mutta tuskin oli ajatus pikaisesta lähdöstä saanut edes alkunsa Thereminin päässä, kun tämä tunsi täysin varottamatta kovan töytäisyn selässään, kädet itsensä ympärillä. Paljon lasten käsiä suuremmat kädet.

Tuskin Theremin oli edes tajunnut tilannetta, kun tämä löysi itsensä jo puoliksi kuunliljoihin vajonneena, maasta makaamasta, maailman keikahtaessa silmissään useamman kuin yhden kerran. Nopeasti tummahiuksinen pää nousi pensaikosta, vaan vielä nopeammin rekisteröityi hänen aivoihinsa tieto hajonneesta housunlahkeesta ja verta vuotavasta polvesta. Ilmeisesti kaikki ruumiinosat eivät olleet ehtineet pensaaseen turvaan.

Manausten ryöppy valui miehen huulilta tämän edelleen hieman heittävän näkökentän etsiessä otteeseensa hyökkääjän, joka niin autuaasti oli pilannut tämän illan. Ja nopeasti se löytyikin, jolloin kaikkien suunnitelmiensa vastaisesti Theremin pysähtyi kuin naulittuna, ihonsa kalpeni asteella entisestä ja tunteet vaelsivat laidasta laitaan. Oliko hän satuttanut päänsä pahemman kerran kaatuessaan, vai uneksiko hän vielä, sitä hän ei tiennyt, eikä asiaa helpottanut lainkaan edelleen heittelehtivä näkökenttä tai pyörivä maailma, edes huumaavasti nenän alla tuoksuvista kuunliljoista ei nyt ollut apua. Hän ei ollut varma, kuinka kaukana tuo oranssitukkainen ilmestys oli, jokatapauksessa järjen mukaan aivan liian lähellä, ja hänen kätensä nousikin vaistomaisesti tuota harhakuvaa tavoittamaan, huuliltaan valuvan kuiskauksen kuvastaessa kaikkea epäuskoa mitä hänen sekava mielensä vain saattoi siinä tilassa tuottaa.
"..Felix?"

Felix

Theremin pysytteli kummallisen liikkumattomana koko sen ajan, kun Felix häntä lähestyi. Serkku tietenkin halusi vain retostella taidoillaan, estää hänen aikeensa juuri viimeisellä sekunnilla. Felix oli monet kerrat yrittänyt yllättää tämän samanlaisella hyökkäyksellä, ja lähes yhtä monesti hän oli epäonnistunut, löytäen itsensä maasta lumen tai kostean sammalen joukosta. Koskaan hän ei kuitenkaan luovuttanut, yritti vain aina uudelleen. Aivan kohta Theremin kääntyisi, ja hän näkisi vilahduksen tämän kasvoista, jotka hyvin nopeasti vaihtuisivat yhä vain punertavampaan taivaaseen. Pian, aivan pian...

Mutta sitä hetkeä ei kuitenkaan koskaan tullut. Hämmennyksen saattoi sydämenlyönnin ajan nähdä pisamaisilta kasvoilta, kun kädet yllättäen pääsivätkin kietoutumaan harteiden yli. Samassa maailma kuitenkin keikahti, maan alkaessa lähestyä huimaavaa vauhtia. Käsivarret irtosivat harteiden ympäriltä vain hetkeä ennen, kuin ne olisivat vääntyneet heidän yhteisen painonsa alla. Saman liikeradan jatkuessaFelix lyyhistyi ensin serkkunsa päälle, kierähtäen sitten tämän selän yli, jatkaen matkaansa vielä kerran oman akselinsa ympäri, kunnes lopulta päätyi kasvoilleen maahan, makaamaan pitkin pituuttaan kukkaistutusten joukkoon.
Puutarha katosi tuhansien tähtien tieltä, jotka loistivat mustaa taivasta vasten valkeiden helmien lailla. Samassa tähdet kuitenkin alkoivat muuttaa väriään, tuikkien vihreinä, sitten punaisina, aivan kuin pohjoistaivaan revontulet olisivat yllättäen niihin yhtyneet... Tuikkiessaan tähdet alkoivat kietoutua yhden ja saman pisteen ympärille, muodostaen valtavan, kieppuvan spiraalin. Värikkäät tähdet alkoivat vetäytyä kohti tämän kurimuksen ydintä, upoten sinne kuin laiva meren raivoavaan nieluun. Ja noiden tähtien mukana tunsi Felixkin imeytyvänsä spiraaliin sisään, vaikka hän taisteli vastaan, tietäen henkensä riippuvan siitä...

Hän veti terävästi henkeä, mullan ja liljojen tuoksun täyttäessä aistit niin vahvana ja huumavana, että ne saattoi miltei maistaa. Törmäys oli lennättänyt ilman keuhkoista, lähettäen hänet matkalleen tähtien sekaan, joka todellisuudessa oli kestänyt vain muutamien sekuntien ajan. Yskähtäen pariin kertaan hän kohottautui polvilleen, tutun äänen sanelevien kirousten saavuttaessa hänen tajuntansa, kuitenkin vielä vaimeana korvissa humisevan veren vuoksi. Puistaen päätään Felix viimeinkin kohdisti katseensa tuttuun hahmoon, joka hetken aikaa näytti keinahtelevan paikoillaan. Miehen kasvoille kohosi jälleen sama, äimistynyt ilme, joka niillä oli ollut hetkeä ennen kaatumistakin.
"Theremin, etelän aurinkoko sinun mielesi on pehmittänyt, kun et minun pysäyttänyt hyökkäystäni?"

Serkku katseli häntä kummallisesti, samoin kuin katseltaisiin menneisyyden aavetta, ei niin kuin sukulaista ja lapsuudenystävää.
Entistä enemmän hämmentyen Felix lipaisi alahuultaan, maistaen samantien rautaisen maun kielellään; huuli oli kokenut kovia kaatumisen seurauksena.
Yhtäkkiä Theremin kurkotti kättään, saaden huolestuneen ilmeen korvaamaan äimistyksen.
"Etkö sinä edes serkkuasi ole tunnistaa? Mitä kummaa ne ovat sinulle täällä tehneet, mokomat..."

Hitaasti alkoi Thereminin tajunta vastaanottamaan jonkinasteista ääntelyä, joka pienten mutkien kautta alkoi muodotua yksittäisiksi sanoiksi ja sittemmin lauseiksi, kunnes viimein kalvennut mies tajusi, että tuo hyökkääjä tosiaan puhui hänelle. Ja vastaanotettuaan lopulta viimeisenkin sanan pyörivä maailma seisahtui tämän silmissä ja kaikki oli yhtäkkiä lähes tuskaisan kirkasta hänen mielessään. Theremin katsoi hetken pisamaista serkkuaan, kunnes tajusi laskea kätensä, vieden sen nopeasti ohimoilleen.
"No mistäs minä olisin sen voinut tietää, että kaikista maailman ihmisistä juuri sinä päätät yhtäkkiä hyökätä minun kimppuuni. Sillä jos et ole sattunut huomaamaan, on puutarha lähes tyhjä, ja tuskin kenelläkään täällä aikaisemmin aikaansa viettäneellä henkilöllä olisi ollut mielessään raaka murhayritys satunnaista kulkijaa kohtaan.."

Thereminin ääni oli kuin pidätelty kaikista manauksista, joita hänen jatkuvasti selkenevä mielensä olisi vain pystynyt keksimään. Hetken hän vielä istui aloillaan, hieroen aavistuksen jyskyttäviä ohimoitaan, kunnes huokaisi syvään ja laski kätensä, keskittäen tumman katseensa jälleen tuohon pisamaiseen otukseen, joka ei tämäkään ilmeisesti ollut säästynyt hyökkäyksessään vammoitta.
"Felix, mitä ihmettä sinä täällä toimitat? Oletko kenties keksinyt uuden harrastuksen ja ihastunut etelän hiekkarantoihin?" Puhuessaan hän viittasi Felixin punertavaan ulkomuotoon, joka kieli pohjoisen Aurinkoon tottuneen miehen ilmeisestä tietämättömyydestä eteläisen kesän haittapuoliin. Toisaalta, eipä hänkään ollut selvinnyt täysin vammoitta pitkästä matkastaan, ja Auringon vaikutukset olivat kadonneet runsaan salvankäytön ansiosta hänen niskastaan vasta pari päivää sitten.

Hetken Theremin istui vielä aloillaan, kunnes yhtäkkiä tajusi tarkan olinpaikkansa, nousten nyt kiireemmin ylös pahoin tärveltyneestä liljapensaikosta. Sitten hän kääntyi katsomaan serkkuaan, joka kaikin tavoin vaikutti tosiaan olevan täällä, ja jos hän yhtään tunsi tätä, hän ajatteli masentuneena, olivat hänen viimeisetkin rauhan hetkensä palatsissa nyt historiaa.

Pudistettuaan pahimmat roskat mustasta asustaan mies harppoi kuitenkin serkkunsa luo, ojentaen tälle hienoista alistumista viestivän hymyn kera kätensä, niin että saattoi auttaa tämän ylös. Kaikesta häiriöstään huolimatta Felixin näkeminen oli saanut Thereminin jossain mielensä syvyyksissä hieman paremmalle tuulelle.
"Hauska nähdä sinuakin, serkku."

Felix

Felixin kasvoille kohosi jopa hivenen loukkaantunut ilme Thereminin esittäessä selityksensä.
"Aina valmiina", hän tokaisi, heristäen oikean kätensä etusormea. Samassa rannetta myöten ampaiseva kipu sai hänet sihahtamaan hiljaa ja laskemaan käden varovasti syliinsä lepäämään. Ilmeisesti sekään ei ollut selvinnyt täysin kolhuitta tästä riemukkaasta jälleennäkemisestä.
"Et kai sinä menisi kimppuusi hyökännelle valkokarhullekaan sanomaan, ettet yksinkertaisesti odottanut sen hyökkäystä? Ei ei, nyt minä olen kyllä varma, että etelässä viettämäsi aika on kadottanut myös järkesi..."
Myötätuntoisena mies puisteli päätään, säälien serkkuaan.
"Ei sinua ole luotu tänne lämpöön, Theremin Lumilaakso."

Felixin ilmeikkäät kasvot valtasi uudemman kerran hämmennys kysymyksen johdosta.
"Seurasin sinua tietenkin!" hän puuskahti, aivan kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys. Ja niinhän se punahiuksisen miehen mutkattomassa maailmassa olikin: hän oli ikävöinyt serkkuaan ja sen johdosta lähtenyt tämän luo. Hän ei kertakaikkiaan kyennyt ymmärtämään, ettei asia ollut samanlainen itsestäänselvyys kaikille.
Verentahrimat huulet mutristuivat hieman Thereminin mainitessa hiekkarannat.
"Niille hornanpihoille minua ei saisi seipäälläkään pakotettua! Aurinko vihaa minua jo muutenkin tarpeeksi ja pahoinpitelee säteillään aina kun mahdollista..."
Sanojensa vakuudeksi kohotti toista palaneista käsistään, huokaisten sitten raskaasti.
"Kaikkeen minä sinun vuoksesi ryhdynkin..."

Hetkellinen katumuksenpoikanen kuitenkin katosi Thereminin ojentaessa kätensä. Felix tarttui siihen - tietenkin juuri sillä kipeällä kädellään, saaden sävähdyksen kulkemaan miehen kehossa - ja kipusi sitten varovasti jaloilleen. Ne sentään olivat toistaiseksi ehjät. Tämän todettuaan hän kohotti katseensa hieman pidemmän miehen kasvoihin, näyttäen yhtäkkiä loukkaantuneelta.
"Kuinka sinä saatoit lähteä sillä tavalla sanomatta minulle mitään?! Kuvittelin sinun jo kaatuneen vuoteen pohjalle jonkin kamalan sairauden runtelemana, kun en kuullut sinusta päiväkausiin..."

Kuunnellessaan serkkunsa valitusta ja jupinaa itsepäinen hymy tuntui juuttuneen äsken vielä niin masentuneen Thereminin kasvoille. Myötätuntoisesti hän vilkaisi tämän palanutta käsivartta, joskin hänen huomionsa kiinnittyi nopeasti Felixin aristavaan ranteeseen, jolla tämä tavoilleen uskollisena tietysti tarttui hänen käteensä. Mitään hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa, kun serkkunsa painosta turhautunut polvi päätti ilmaista sekin kärkkään mielipiteensä tapahtuneista, vihlaisten koko jalan mitalta niin, että Thereminillä oli vaikeuksia tasapainonsa säilyttämisessä.

"Mieluusti olisin vuoteen pohjalle kaatunutkin, jos olisin tiennyt mitä kaikkea tämäkin reissu tuo tullessaan.." Kalpea mies katsoi serkkunsa loukkaantuneita kasvoja synkkänä, kunnes huokaisi ja lähti klenkkaamaan lähdettä kohti, pysähtyen matkallaan vain kaappaamaan hyökkäyksen aikana olaltaan lennähtäneen takkinsa.
"Enkä minä sinua matkaan pyytänyt, kun sain itsekin tietää tästä vain kahta päivää ennen lähtöä. Ja vaikka isä olisi kertonut tästä kuukausia aiemmin, en silti olisi siitä sinulle kertonut! Juuri nyt kesän esiin houkuttelema rutto tuntuu pieneltä vaivalta kaiken sen kärsimyksen vierellä, jota täkäläinen Aurinko ja hovin pitkästyttävät velvoitteet aiheuttavat.."
Hitaasti vuotavan polvensa vuoksi ontuen oli Theremin viimein päässyt lähteen luo, jonka kiviselle kaiteelle tämä istahti. Serkkuaan vilkaisematta tämä kaivoi takkinsa taskusta nenäliinan, jonka käytti viileässä vedessä ennen kuin painoi sen pienen irvistyksen kera polven haavauman päälle, saaden siitä vihlovan kivun vain moninkertaistumaan koko jalkansa mitalta.

"Sinä siis seurasit minua?" Theremin varmisti vielä, rauhoituttuaan hieman ja käännettyään tumman katseensa jälleen serkkunsa kultaiseen. Hän ei millään tahtonut uskoa, että edes Felix saattaisi moiseen ryhtyä. Vaikka tämä asuikin Íorin rajalla, oli palatsiin melkoisesti matkaa. Hienoisesti katkera naurahdus pakeni tämän kalpeilta huulilta, epäuskon pudistellessa päätään vielä kerran.
"Ja päätellen kärsineestä ulkomuodostasi olet tuskin ilmoittanut tulostasi vielä kenellekään. Niinkö kiire sinulla oli päästä jakamaan tuskani, ettet edes huonetta ehtinyt hankkia?"
Theremin tiesi serkkunsa ajattelutavan varsin yksinkertaiseksi, jonka vuoksi he olivat molemmat joutuneet pulaan kerran jos toisenkin, mutta tämä.. Tämä oli kaiken huippu.

Raskaasti huokaisten Theremin kääntyi kastelemaan punertavan nenäliinansa uudestaan, katsellen pienesti värähtäen punaisten savukiehkuroiden katoamista suihkulähteen kirkkaassa vedessä. Tottuneena vaeltajana hän taitteli märän kankaanpalasen uudelleen enää vain vaivoin tihkuvan haavauman päälle, kääntäen katseensa vielä kerran Felixin palaneeseen käsivarteen.
"Minulla on sitten salvaa tuohon, jos vain pääsen hengissä kanssasi takaisin sisälle.. Olisi sinunkin kannattanut pohtia kaksi kertaa, miten pukeudut reissulle tähän hornaan.."
Lopulta, kun Thereminin ääni oli pelkkää mutinaa eikä hän tajunnut enää itsekään mitä suustaan päästi, hän huuhteli nenäliinan vielä kerran, ennen kuin kuivasi polven takinhihaansa. Kevyesti kumartuen Theremin alkoi tutkia jalkansa vammaa, ja vaikka hän kuinka olisikin tahtonut olla ärtynyt serkkunsa joskus turhankin pulppuavalle luonteelle, ei hän voinut kieltää sisällään läikähtelevää, lämmintä tunnetta, josta ei ollut tietoakaan ennen punapään saapumista.

Felix

Vasta nyt Felix oikeastaan tajusi Thereminin jalan surkean kunnon, vaikkei osannutkaan täydellisesti yhdistää sitä omaksi syykseen. Hän seurasi serkkunsa tuskaisenoloista astuntaa, yämän suunnatessa kohti mahtipontista suihkulähdettä. Senkin punahiuksinen nuorukainen huomasi kunnolla vasta nyt, ja nopein askelin siirtyi lähemmäs sitä tutkimaan. Hän kiersi monumentin kertaalleen, katse keskittyneenä kaiken aikaa jollakin tavalla vääristyneen oloiseen kissaeläimeen komeuden keskuksessa. Palattuaan takaisin lähtöpisteeseensä hän pysähtyi, irrottamatta katsettaan kuitenkaan tuosta merkillisestä näystä.
"Mikä kumma tuo oikein on? Ellen paremmin tietäisi, sanoisin sen olevan puuma, mutta ei se siltäkään oikein näytä... Taitelijaparalla ei ole tainnut olla kunnon mallia, ainoastaan mielikuvituksensa."
Ne hänen aikaisemmin näkemänsä eläinpatsaat olivat olleet täysin toista maata, ja yllättävä hellyydenpuuska patsaita kohtaan kohotti päätään, kadotakseen kuitenkin aivan yhtä nopeasti.

Viimein oli Theremin-parka päässyt kipeine polvineen istahtamaan ja haavaansa hoitamaan.
Felixin kultaiset silmät kääntyivät lopulta häneen, kielien samanlaista sääliä kuin jolla yleensä katsotaan lievästi mieleltään hairahtunutta henkilöä.
"Juuri senhän takia minun olisi pitänyt tulla mukaan! Jonkun on pidettävä sinusta huolta, et sinä muuten pärjää... Ties mihin olisit vielä sortunut, ellen olisi rynnännyt avuksesi!"

Jo lievästi ärtyneenä mies nyökäytti päätään, jonka punainen hiuspehko oli kaatumisen jäljiltä tavallistakin enemmän pörröllään.
"Niinhän minä sinulle sanoin. Usko pois, etten olisi vain omaksi huvikseni lähtenyt tähän viheliäiseen maahan."
Sitten kasvoille kohosi hieman hämmentynyt virnistys, naurahduksen karatessa huulten välistä.
"Minä tiesinkin unohtaneeni jotain! Ensin luulin sen olevan vain ilmoitus lähdöstäni, mutta tokihan minun on täälläkin jonnekin majoituttava..."
Tosiaan, se oli tosiasia oli kadonnut Felixin mielestä täysin. Hän oli halunnut tavata serkkunsa niin kiivaasti, ettei ollut jäänyt pohtimaan käytännön järjestelyjä kovinkaan pitkäksi aikaa. Ei hän yleensäkään niitä pohtinut.

Kahdella pidemmällä askeleella Felix oli serkkunsa vieressä, laskeutuen kuitenkin siistille, joskin hieman kuivanoloiselle nurmelle polvilleen sen sijaan, että olisi istahtanut suihkulähteen reunalle. Pää kallellaan hän katseli, kuinka Theremin hoiti vaurioitunutta polveaan, autuaan unohtaneena että myös hänen omaa huultaan ja leukaansa koristi tällä hetkellä kasvava verinoro. Kipu oli kadonnut innostuksen ja huolen tieltä.
"Koskeeko siihen kovasti?" mies lopulta kysyi, nyökäyttäen polvea kohti. Verenvuoto näytti onneksi tyrehtyneen, joten siitä ei ainakaan olisi huolta.
"Se pitäisi puhdistaa, ettei se vain tulehdu. Täällä kuumuudessa ei mistään voi olla varma, taudinaiheuttajat vaanivat jokaisen kulman takana! Ei, minä en todellakaan ymmärrä, miksi kukaan haluaisi elää tällaisessa kuumuudessa..."

Theremin katsoi mielestään yhä vain kajahtaneemmalta kuulostavaa sukulaistaan tämän julistaessa ritarillisuutensa syitä.
"Niin, luultavasti olisin sortunut suoraan seuraavan aukean tulppaanipöheikköön tuon liljapensaikon sijasta ilman apuasi, suurkiitos siitä", hän mutisi päätään pyöritellen, tukahduttaen yhtäkkisen halun voihkaista juuri kadonneelle, rauhaiselle iltakävelylleen. Miten monta kertaakaan tämäkin oli jo tapahtunut, hän oli lähtenyt yksin metsään vaeltelemaan kunnes Felix oli rynnännyt hänen peräänsä auttamaan tien löytämisessä, saaden lopputuloksena heidät molemmat eksymään ja kaikki mahdolliset pedot mailin säteellä heistä kiinnostumaan.

Felixin tunnustaessa puutteellisen majoituksensa ei Theremin edes viitsinyt mainita siitä mitään, mutta ennen kuin ratkaisun kehitteleminen olisi pälkähtänyt miehen mieleen oli tämä jo suunnannut hivenen kauhistuneen katseensa tähän.
"Niin, Felix.. Muistithan sinä ilmoittaa lähdöstäsi kenellekään?"
Ajatus tästä, hieman hajamielisestäkin pörröpäästä perheelleen teillä tietymättömillä kauhistutti Theremiä. Eipä hän ollut kyllä koskaan pitänyt Felixin ja tämän vanhempien välejä lainkaan niin lämpiminä kuin hänen ja hänen vanhempiensa, sikäli kun se hänelle kuului, mutta hän olikin perheensä ainoa lapsi ja näin oli aina saanut enemmän huomiota heiltä. Joskus liikaakin. Mutta jos Felix tosiaan oli lähtenyt ilmoittamatta kenellekään, heidän olostaan palatsissa saattaisi lyhyen ajan sisällä tulla entistäkin vauhdikkaampaa.

Hiljentyneenä omiin ajatuksiinsa Theremin ei edes huomannut serkkunsa aloilleen asettumista, ja hätkähtikin hienoisesti tajutessaan tämän istahtaneen viereensä, nurmelle. Tämän kysymyksen innoittamaan hän tökkäsi sormellaan polveaan haavauman yläpuolelta, taivuttaen sitten jalkaansa josko se kestäisi liikettä. Nopea vihlaisu kuitenkin sai tämän liikkeen loppumaan nopeasti, ja Thereminin itsensä huokaisemaan pingoittuneesti. Hän vilkaisi yhä vain puhelevaa serkkuaan, huljuttaen puheen taukoamista odottaessaan kankaanpalaa yhä vain uudelleen ja uudelleen kirkkaassa lähteessä.
"Kammottavaa täällä onkin, varsinkin päivisin. Mutta enköhän jää henkiin, puhdistan haavan jahka pääsen takaisin huoneistooni.. Mutta enemmän sinun pitäisi itsestäsi olla huolissasi, ketunpoika. Luulin, että Aurinko olisi punannut ihoasi tarpeeksi, eikä lisäväriä enää tarvittaisi.."
Theremin kiusoitteli Felixiä hymyillen, heittäen vettä valuvan kankaanpalan tälle.

"Pyyhi leukapielesi, sillä hetken aikaa jo saatoin kuvitella sinun kasvattaneen parran itsellesi. Tosiaan, sinun pitäisi riehua vähän vähemmän ja ajatella joskus enemmän, eikö pelkkä huudahdus olisi riittänyt tervehdykseksi?"
Vaikka kuinka Theremin yritti saarnata vakavasti serkulleen, tämän kommellukset nostattivat pakostikin naurahduksen tämän huulille. Ajaakseen sen tiehensä hän loi katseensa voimakkaan punertavaan horisonttiin, jossa viimeinenkin auringonsäde helähti, kunnes katosi kaukaisten vuorten taa.

Felix

Pienen hetken ajan Felixin kasvoilla välähti ymmärryksen valo, joka kuitenkin sammui aivan yhtä nopeasti, jättämättä ainoatakaan merkkiä itsestään. Ehkä se olikin vain johtunut tavasta, jolla laskevan auringon säteet heijastuivat hänen kasvoilleen.
"Mistä sitä voi tietää, mitä olisi voinut tapahtua, ellen olisi saapunut! Jokin pillastunut eläin olisi vaikka voinut hyökätä kimppuusi, sinulla kun on villieläintenkin kanssa aina niin huono tuuri."
Jostain syystä jokainen lähiseudun karhu ja susi tuntui osuvan heidän reitilleen silloin, kun he olivat vaeltamassa Íorin vihreissä metsissä. Olipa kerran myös eräs erityisen häijy varis lehahtanut heidän kimppuunsa pesästään.
Tarkemmin katsoen tälläkin kertaa eläin oli vaanimassa aivan lähellä: pieni vihreä sammakko loikki juuri esiin siitä liljapensaasta, joka nyt näytti lähinnä sotatantereelta. Felix mulkaisi sitä varoittavasti, ja kurnahdettuaan kerran häijynoloisesti sammakko jatkoi loikkimistaan seuraavaa kukkaistutusta kohden.

Serkkunsa kysymyksen kuullessaan Felix käänsi katseensa käsiinsä, hartioidensa lysähtäessä hieman.
"Niin... Minä... Luulen että saatoin ehkä mainita asiasta..?" hän soperteli.
Hän kuulosti epäilevältä jopa omiin korviinsa. Kuinka hän olisi muka voinut muistaa kaiken? Lähdön hetkellä hänellä oli ollut muutakin ajateltavaa: matkatavarat (joista puolet kuitenkin unohtui), eväät, ja tietenkin toimintastrategia siinä vaiheessa kun hän olisi saapunut palatsille.
Kovin kauaa mies ei kuitenkaan antanut näin mitättömän seikan viedä mielenrauhaansa, vaan hänen kasvoilleen kohosi iloinen, huoleton virne.
"Ei se haittaa, ei kukaan minua kuitenkaan sinne kaipaa. Korkeintaan ihmettelee, miksi yhtäkkiä on niin kovin rauhallista."
Sanoissa piili kipeä totuus.

Thereminin tutkiessa polvensa tilannetta Felix värähti myötätuntoisesti. Haava näytti kipeältä, vaikka tuskin koituisikaan kuolemaksi. Mutta eihän siitäkään aina voinut olla varma, miehiä oli kaatunut pienempiinkin vammoihin ylimielisyyden tähden. Hän muisti yhä elävästi nanan tarinan sotilaasta, joka oli kuollut vain jalkaansa joutuneen tikun tähden...
Ajatus katkesi hänen korviensa poimivan serkun sanojen joukosta nimityksen "ketunpoika". Se sai Felixin luimistelemaan jälleen hieman, ja hän oli juuri väittämäisillään vastaan, kun märkä rätti läsähti yllättäen suoraan hänen kasvoilleen. Liian yllättyneenä alkaakseen edes jupista tästä julmasta yllätyshyökkäyksestä hän vain poimi nenäliinaksi osoittautuneen rievun käteensä, alkaen varovasti puhdistaa sillä leukaansa ja kärsinyttä alahuulta.

"Ei, en minä partaa, ei se minulle kasvaisi kuitenkaan..."
Felix puisteli päätään, jääden sitten katsomaan serkkuaan kuin tämä olisi ollut hieman yksinkertainen.
"Pelkkä huudahdus? Sinun jos kenen luulisi huomanneen, ettei se toimi... Sinulla on vain niin valikoiva kuulo."
Monet kerrat Felix oli joutunut rynnistämään Thereminin perässä, tämän vain harppoessa jurosti eteenpäin. Metsällä oli todellakin kummallinen vaikutus serkkuun: aivan kuin tämä toisinaan olisi vain kiihdyttänyt vauhtiaan huudahduksen kuullessaan!

Katsellessaan hiljentyneenä Felixin leuanpuhdistusoperaatiota Theremin tunsi silkkaa myötätuntoa tätä kohtaan, mitä tämän kommenttiin perheensä kaipaamisesta tuli. Felixin perhetarina ei ollut niitä iloisimpia ja onnellisimpia, eikä mies poikennut tästä tarinasta itse juurikaan. Siksi kai hänenkin vanhempansa olivat olleet pelkkää hymyä kun he olivat tavanneet ensimmäisen kerran, ja Felix oli viihtynyt. Joskus tuntui kun serkkupoikaa olisi kohdeltu vallan kuin pariskunnan toisena poikana, hänen veljenään, ja vaikka se toisinaan olikin ottanut päähän, oli Theremin ollut hengessä mukana niin paljon kuin vain oli kyennyt, ja vilpittömästi iloinen tämän ikuisesti iloisesta elämänasenteesta. Vaikka sekin oli usein rankkaa.

Felixin puhe kuitenkin keskeytti hänen vakavamieliset ja kenties surupiirteisetkin pohdiskelunsa, ja yhtäkkiä hänen mieleensä piirtyi kuva parrakkaasta serkkupojasta. Joo, ehkä parrattomuus olisi parempi. Hämmentyneenä tästä mielikuvasta hän pakotti huomionsa edessään istuvaan, varmasti parrattomaan mieheen.
"Vai valikoiva kuulo? Jos tarkoitat niitä hetkiä, jotka tapahtuivat metsäretkilläni, joihin sinä niin kärkkäästi halusit aina osalliseksi, niin huomautan, että siellä oli hieman enemmän lunta kuin täällä estämässä huudahdusten kuuluvuutta", Theremin kuittasi pokkana, hieraisten vielä kerran ohimoaan.
"Kenties etelän Aurinko on tosiaan pehmittänyt aistejani, mutta ihan vinkiksi seuraavaa kertaa varten jos satut näkemään minut täällä hovissa, on huomattavasti huomiotaherättämättömämpiäkin tapoja herättää huomioni, jotka toimivat aivan yhtä hyvin. Seurauksena vain on vähemmän arpia ja verenvuotoa."

Happamana Thereminin katse vaelsi punatukkaisen ilmestyksen ohi pahoin ruhjoutuneeseen liljapensaikkoon, jolloin maailman keikahtamisesta aiheutuva pyörrytys uhkasi palata. Nopeasti mies siirsi katseensa takaisin, huokaisten jälleen yrittäen alistua tähän kohtaloon, joka oli saapunut pisamaisen innostuksen muodossa.
"Hm, olet ilmeisesti tehnyt melko pitkän matkan, etkä ole saanut mitään syötävää tai lepoa?"
Yllättävän velvollisuudentunnon tuskissa tummatukkainen mies yritti kääntää keskustelun suuntaa väittelystä, mihin se oli kenties uhkaavasti kääntymässä. Tämän kulmat kurtistuivat aavistuksen miehen pohtiessa ankarasti mitä tekisi Felixin yllättävän ilmestymisen kanssa, sillä illallinen oli luultavasti juuri alkanut ja huoneen saaminen näin myöhään palatsista saattoi olla yllättävän hankalaa. Ajatus serkun majoittamisesta omaan huoneeseensa ajelehti pakostikin hänen mieleensä, joskin Theremin yritti kaikin tavoin olla ajattelematta sitä; Sehän tästä vielä puuttuisikin, että hänen viimeisen pakopaikkansa rauha tuhoutuisi!

Päätään pudistellen hän loi katseensa vielä kerran taivaalle, joka pimeneni uhkaavaa vauhtia. Pimeä saapui täällä huomattavasti nopeammin kuin pohjoisessa, jossa toisaalta ei ikinä ollut yhtä valoisaa kuin täällä. Ajatuksiaan setviäkseen hän suoristi selkäänsä ja laski katseensa Felixiin.
"Noh, mitä ikinä olitkaan ajatellut tehdä ei meidän kannata tähänkään jäädä. Pimeä tulee nopeasti ja jos haluat jotain muuta syötävää kuin hedelmiä, on meidän palattava kiireesti sisälle. Sitäpaisi en tahdo olla täällä kun puutarhuri tajuaa tämän kammottavan liljamurhan, minkä olemme saaneet aikaiseksi.."
Theremin yritti ajatella selkeästi, panikoimatta, vain puhtaalla järjellä ja selkeällä suunnitelmalla hän voisi saada resuisen serkun palatsiin vielä tämän illan aikana.

Niin hän kumartui eteenpäin ja nousi kiviseltä lähteenreunalta, mutta ennen kuin oli saanut selkäänsä suoraksi hän tajusi jalkansa tunnottomaksi: Jo hetken polven liikkuvuuden rajoittaminen oli saanut koko raajan puutumaan hervottomaksi haavasta alaspäin. Jo toistamiseen saman illan aikana Theremin Lumilaakso seurasi maailman keikahtamista silmissään, manausten soljuessa jälleen iloisesti huuliltaan, kaatuessaan päistikkaa selkä edellä päin harvinaisen ruman patsaan koristamaa suihkulähdettä.

Felix

Nenäliina värjäytyi yllättävän nopeasti haaleanpunaiseksi veren sekoittuessa siinä olevaan kosteuteen. Värähtäen hieman Felix kääräisi hihojaan hieman ylemmäs, upottaen sitten liinan suihkulähteen vaimeasti aaltoilevaan veteen. Viileys tuntui hyvältä myös auringon polttamiin käsivarsiin, ja mies jäikin huuhtelemaan nenäliina kaikessa rauhassa, katsellen kuinka veri irtosi savumaisina kiehkuroina, haihtuen lopulta jäljettömiin. Hän oli kiitollinen siitä, ettei tähän lähteeseen ollut sijoitettu kaloja, samoin kuin kahteen aikaisempaan jotka hän oli nähnyt puistossa harhaillessaan. Olennot tuskin olisivat arvostaneet sitä, että niiden kotia olisi käytetty verisen liinan huuhteluun.
"Niin, ehkäpä se tosiaan oli lumi, estäähän se kaikin muunkin liikkeen..." Felix myönteli hajamielisenä, alkaen uittaa jo puhdistunutta nenäliinaa pienessä ympyrässä veden alla. Se näytti aivan tanssahtelevalta aaveelta.
"Seuraavan kerran lupaan olla varovaisempi, kun yritän saada huomiosi."
Äänensävyssä oli jopa hieman jotakin anteeksipyytävää, jos sitä vain osasi kuunnella oikealla tavalla.

Lopulta Felix kohotti katseensa vesileikistään, katsahtaen Thereminin kasvoja. Tämä näytti yllättävän vakavalta, mikä sai miehen hämmentymään. Hän ei itse huolehtinut omasta tilanteestaan, miksi siis serkunkaan pitäisi? Toisaalta, tämä oli aina tuntunut käyttävän energiaansa turhan murehtimiseen. Asioilla oli tapana järjestyä itsestään, miksi siis turhaan huolehtia valmiissa maailmassa?
Mutta siinä toinen oli kyllä oikeassa: matka oli ollut pitkä, ja malttamattomana Felix oli pitänyt vain muutaman lyhyen lepotauon.
"Oikeassa olet, en ole juuri levännyt tahi syönnyt kunnon ateriaa. Mutta serkku-kiltti, älä näytä noin huolestuneelta! En minä nyt sentään niin huonoon kuntoon ole itseäni vielä saattanut."
Olihan toki liikuttavaa, että joku välitti hänestä noin paljon.

Seuratessaan serkkunsa tummien silmien katsetta taivaalla Felix hätkähti hieman. Pimeä näytti laskeutuneen varkain, ilman samanlaista varoitusta jonka se pohjoisessa hämärän muodossa antoi.
Nopeasti hänen ajatuksensa - kuten myös katseensa - siirtyivät pimenevästä taivaasta liljojen runneltuihin varsiin. Pieni irvistys käväisi Felixin kasvoilla, kukkapenkki tosiaan näytti melko surkealta. Mutta eivätkös liljat versoisi nopeasti uudelleen? Sitä mies ainakin toivoi vilpittömästi, tuolla tavoin myllätty kukkapenkki näytti surkalta.
"Ainahan puutarhuri voi kuvitella jonkin eläimen myllänneen kukat syötävää etsiessään..."

Siitäkin huolimatta Felix katsoi parhaaksi nousta pystyyn. Hän oikaisi vartensa hitaasti, pyyhkäisten vaatteiltaan joitakin roskia. Nenäliinan hän puristi kuivaksi, ja oli kääntymässä Thereminiä kohti palauttaakseen sen, kun kauhukseen huomasi tämän kallistuvan mitä uhkaavimmalla tavalla suihkulähdettä kohti. Sen enempää ajattelematta Felix syöksähti eteenpäin, yrittäen tarttua serkkuunsa pitääkseen tämän pystyssä.

Kaikki tuntui kulkevan Thereminin silmissä kuin hidastettuna; Tieto siitä, että hänen toinen jalkansa ei kantanut loi ensimmäiseksi kammottavia kuvitelmia Felixin silloin niin turhasta varoituksesta haavan puhdistamiseen liittyen. Mitäs, jos joku tauti oli tosiaan iskenyt siihen, eikä hänellä olisi jalkaa kohta enää ollenkaan! Nopeasti järjen ääni kuitenkin taltutti panikoivan mielen, kertoen lohdullisen todennäköisyyden jalan vaarattomasta puutumisesta.

Sittemmin saapui tieto siitä, että maailma hänen ympäriltään oli kadonnut, ja hän oli kaatumassa lähteeseen, ilman mahdollisuutta tarrautua mihinkään kiinni. Mutta ennen kuin Thereminin kylmissä oloissa harjaantunut järki oli ehtinyt vastata tähän tietoon mitään, oli kolmas tieto jo saapunut, ja se oli kerrankin aiheesta apuun rynnännyt Felix. Vaistomaisesti Theremin kurkotti kättään, todeten kalpeiden sormiensa todella tarttuvan johonkin, joka tällä kertaa muistutti erehdyttävästi rannetta, johon Auringon pahoin runtelema käsivarsi päättyi. Mutta viimein järki puuttui jälleen peliin, muistuttaen sekä Felixin vaurioituneesta ranteesta että siitä, että tarrautuessaan serkkuunsa kiinni hän tulisi vetäneeksi heidät molemmat altaaseen. Niin kalpeat sormet haroivat jälleen ilmaa, kunnes vetäytyivät jälleen vaiston varassa taakse, pehmittämään muun ruumiin laskua.

Kuului pieni molskahdus, ja Theremin huomasi katsovansa turhankin läheltä viattoman vihreää lumpeenlehteä, joka möllötti takaisin hänen päänsä vieressä. Hänen käsiään pakotti niiden liukastellessa ilmeisesti lähteen pohjalle asetetuilla, pyöreillä pikkukivillä, mutta muutoin hän tunsi olevansa kuiva. Katseensa käännettyään Theremin totesi jalkojensa olevan yhä maassa, lähteen reunan ulkopuolella, muun ruumiinsa ollessa juuri ja juuri vedenpinnan yläpuolella, pelkästään käsien varassa. Vain jälleen turhan pitkäksi todettu poninhäntä oli kastunut, ja nyt se huljuikin iloisesti vedessä, manailun sarjan viimein vaietessa Thereminin huulilla. Hän oli suihkulähteessä. Sehän tästä vielä puuttuikin.

Kieltäytyen uskomasta tähän onnettomaksi kääntyneeseen iltaansa Theremin sulki hetkeksi silmänsä, ennen kuin katsoi pää kallellaan serkkuaan, puhuen epäuskoisella, tilanteeseen naurettavan tyynellä ja välinpitämättömällä äänellä, joka sai miehen itsensäkin pohtimaan järkikultansa terveydentilaa.
"Saanen huomauttaa kukkasmurhan vaihtoehtoisen syyn aukon. Tämä puisto, jos satut huomaamaan, on palatsin puisto, ja tämä on keskellä hornaa, joten kaikki vastaantulevat eläimet tuskin ovat mehiläistä kummoisempia. Tokihan olen huomannut paikalliset kastemadot varsin verenhimoisiksi, mutta jotenkin minä puoltaisin enemmän sitä katoamisvaihtoehtoa."
Theremin huokaisi jälleen saarnansa lopuksi, painaen päänsä ja sulkien silmänsä. Tämä ei voinut olla enää totta, oli kulunut alle puoli tuntia Felixin saapumisesta ja hän oli ollut vähällä katkaista selkänsä ja menettää toisen jalkansa, hän oli syyllistynyt kukkaistutuksen murhaan ja lopuksi melkein hukkunut! Olisi ihme, jos hän pääsisi enää hengissä palatsiin asti.

Avattuaan hieman rauhoittuneena silmänsä hän käänsi ne vielä kerran mulkaisemaan viereistä lummetta, ennen kuin ojensi kätensä ja katsoi serkkuaan.
"Hm, jospa nyt sitten kuitenkin auttaisit minut täältä?"

Felix

Ilman hetkeä aikaisemmin tapahtunutta surullista tapahtumaketjua Felix olisi varmasti pystynyt pelastamaan Thereminin tämän surkealta kohtalolta. Tavallisesti hänen omat sormensa olisivat refleksinomaisesti kiertyneet ranteeseensa tarttuneen käden ympärille, ja jos painopiste olisi ollut juuri sopiva, eivät he ehkä olisi kaatuneet suihkulähteen solisevaan altaaseen.
Ikävä kyllä sellainen onni ei suostunut esiintymään tällä kertaa. Samalla hetkellä, kun Thereminin sormet hetkeksi tavoittivat hänen ranteensa, ampaisi käsivartta pitkin viiltävä kipu, joka sai sormet jäykistymään ja tuskaisen parahduksen karkaamaan miehen huulten välistä.
Hän horjahteli muutaman askeleen kauemmas lähteestä ja kivunaiheuttajasta, painaen kipeän käden rintakehäänsä vasten.

Maailma tuntui jähmettyneen hetkeksi aloilleen, ja vasta vieno molskahdus sai Felixin havahtumaan, ja kääntämään pelästyneen katseensa kohti kovin murhanhimoiselta vaikuttavaa suihkulähdettä. Toisin kuin hän oli pelännyt, ei Theremin ollut päätynyt päistikkää veteen, vaan jäänyt jonkinlaiseen ylösalaiseen punnerrusasentoon, joka kävi jo akrobaattisesta suorituksesta. Hetkeen Felix ei voinut uskoa kultaisia silmiään, vaan räpäytti niitä nopeaan tahtiin, ennen kuin hänen mielensä oli lopulta hyväksyttävä tämä merkillinen, jossain muussa tilanteessa jopa huvittava näky.
Suihkulähteellä tuntui selvästi olevan jotakin hänen serkkuaan vastaan, kun se noin hanakasti olisi tämän luokseen halunnut. Pelonsekaisen kunnioituksen vallassa Felix vilkaisi vääristynyttä kissaeläinpatsasta, joka oli alkanut näyttää huomattavasti mahtipontiselta. Kenties se oli suuttunut hänen aikaisemmista halveksuvista sanoistaan, tai sitten miesten veriuhri oli herättänyt lammenhengen pitkiltä uniltaan...

Silmät yhä ihmetyksestä pyöreinä Felix käänsi kasvonsa takaisin serkkuaan kohti, joka oli alkanut selostaa hänen vaihtoehtoisen teoriansa mahdottomuutta. Sanojen hänen olemuksensa muuttui. Hänen hartiansa lysähtivät, kasvojen painuessa nurmikkoista maata kohti. Kädet laskeutuivat sivuille, vaikka liike vihlaisikin vahingoittuneessa kädessä. Osa punaisista otsahiuksista valahti silmille, peittämään kasvoja kuin häpeän verho.
Kun Theremin viimein pääsi kertomuksensa loppuun, muistutti Felix lähinnä onnetonta, omistajansa torumaksi joutunutta koiraa.
"Anteeksi... Minä... Minä olin taas typerä. Oikeassahan sinä olet."

Yhä yhtä surkealta näyttäen hän ojensi kätensä - tällä kertaa viimeinkin sen terveen, tarttuen Thereminin ojennettuun käteen ja auttaen tämän ylös.

Kiitollisena Theremin tarttui serkkunsa ojennettuun käteen, varmistaen sen todella olevan se terve käsi, ja päätyi jälleen pystyasentoon, ihmetyksekseen varsin helposti. Vain sen omituisen heilahdusliikkeen jäljessä saapuva, märkä ja pitkä poninhäntä, joka läiskähti hänen selkäänsä vasten, viilensi hänen tunteitaan tuota erityisen rumaa lähdettä kohtaan. Antaen nyt painoa vain vähän kerrallaan pistelevälle jalalle Thereminin kaikki huomio oli kiinnitettynä siihen.
"Minä kiitän avusta, Felix, vaikka jos pohditaan pidemmän päälle, on tämän läheltä-piti onnettomuuden syynä jälleen se samainen--"
Theremin hiljeni nopeasti tajutessaan serkkunsa harvinaisen hiljaisuuden, joka tuntui jo lähes ahdistavalta. Nopeasti tämä kiinnitti katseensa tähän, katumuksen syöksähtäessä nopeasti miehen ajatuksissa päälimmäiseksi edessään avautuvan näyn ja Felixin viimeisten sanojen viimein kantautuessa Thereminin tietoisuuteen.

Hetken tummatukkaisen miehen ajatuksissa löi tyhjää: Mitäs nyt? Hän oli toivoton mitä tuli lohduttamisiin, olisihan hänen pitänyt muistaa varoa sanojaan Felixin seurassa, joustaa hieman suorasukaisen luonteensa kanssa. Epävarmasti Theremin päätyi ottamaan askeleen lähemmäs tuota aivan liian säälittävän oloista otusta, kohottaen kätensä tämän olkapäälle, kenties lohduttavastikin.
"Ei, ethän sinä sitä voinut tietää. Anteeksi, minun olisi pitänyt muotoilla sanani toisin, minä--.. Unohdin, ettet ole kokenut palatsia tai tätä lämmintä maata aikaisemmin. Minun virheeni, olen.. pahoillani."
Mielessään itselleen irvistäen Theremin yritti tavoitella katseellaan kultaista, autuaasti tietämättä mitä hänen oikeasti pitäisi tehdä. Serkkupoika oli kerrassaan onnettoman näköinen, ja vaikka tämä kaikessa rasittavuudessaankin kävi usein hänen hermoilleen, oli hänen omantuntonsa taakka nyt mitä hirvittävin miehen tietäessä Felixin olotilan täysin hänen syykseen.

Neuvottomana Theremin antoi katseensa vaeltaa pienellä aukiolla, pysähtyen tummaan myttyyn lähteen kirkkaassa vedessä. Tarkistaen nopeasti, että Felix ei ollut täysin kuoleman kielissä hän laski kätensä ja yhä aavistuksen jalkaansa varoen kaappasi vettä valuvan takkinsa lähteen lumpeiden armoilta. Hetken hän jo oli puristelemaisillaan takkia kuivaksi, kunnes jokin, luultavasti serkkunsa vieraileva ajatus hänen pääkopassaan, antoi naurettavan ajatuksen hänelle. Ja niine hyvineen Theremin asteli tuhoutuneen liljapensaikon luo, vääntäen takkinsa kuivaksi sen yläpuolella, ravistellen vielä viimeisetkin pisarat suurille lehdille, kunnes kääntyi kysyvän neuvottoman katseensa kanssa takaisin Felixin puoleen.
"Kaipa ne nyt sitten kasvavat, tuhoutuneinakin varmasti paremmin kuin seuraavan aukean tulppaanipöheikkö."
Theremin tiesi itsensä kertakaikkisen naurettavaksi, herranjestas, kaikkihan sen nyt tiesivät, että tuollaisen tuhon jälkeen vaadittaisiin enemmän kuin takillinen vettä uuteen kukoistukseen. Mutta mies säilytti typerän hymynsä, ja ravistellen yhä takkiaan käveli serkkunsa luo.

"Hei, luulin että tiesit, etten pidä koirista. Joten saisinko tuollaisen ilmeen tilalle vaikka pillastuneen valkokarhun, kiitos?"
Vielä yrittäen epätoivoisesti piristää Felixiä outo levottomuus valtasi tummatukkaisen miehen, ja tämä vilkaisi nopeasti taaksepäin, sinne, mistä hän oli aikaisemmin tullut. Ei hän kuullut askeleita tai havainnut mitään poikkeavaa, vaan silti hänen niskaansa tuntui kihelmöivän. Pikaisesti hän kääntyi vielä serkkuaan kohti.
"Kuules, luotetaan sitten siihen, että verenhimoisia kastematoja metsästävät siilit penkoivat kuunliljat juuriltaan, mutta jospa sitten jatkettaisiin seuraavaan paikkaan? Täytyyhän sinullekin saada jotain puhdasta päälle.."

Tuntiessaan nyt viimeisenkin lohdutuksenrippeen käytetyksi olemattomasta varastostaan Theremin huokaisi, ja lähti astelemaan eteenpäin, toivoen serkun pysyvän mukana.

Felix

Hyvin harvoin Felixin valtasi tunne siitä, että hän oli mennyt liian pitkälle. Tämä oli jälleen yksi niistä harvinaisista kerroista. Kun nyt ajatteli tarkemmin, oli jopa surullisen selvää, että kaikki serkulle tapahtuneet onnettomuuden viimeisen kahdenkymmenen minuutin sisällä olivat olleet enemmän tai vähemmän hänen syytään.
Kuka oikein on niin tyhmä, että ryntää matkaan valmistautumattomana, vailla tietoa majoituksesta, ruuasta tai yleensä mistään? Kotona se oli tuntunut niin itsestäänselvältä ja helpolta ajatukselta, ikävän jäytäessä sisuksia. Nyt, vieraalla maalla, auringon polttamana ja serkun ärtymyksen kohteeksi joutumana hän alkoi ensimmäisen kerran todella ajatella. Eikä se ajatus ollut kaunis, vaan sai hänet tuntemaan itsensä kerta kaikkiaan typeräksi.
Ei ihme, ettei kukaan jaksanut häntä! Eihän hänen päässään liikkunut yhtään mitään, kaikki muut näyttivät vain huomanneen sen ennen häntä itseään...

Kaiken surkeutensa keskellä Felix aisti Thereminin astelevan lähemmäs, ja hetkeä myöhemmin laskevan kätensä hänen olkapäälleen.
Hetkeksi tuo ele sai miehen kohottamaan päätään, vain vilkaistakseen häntä katsovia tummia silmiä. Aivan yhtä nopeasti katse painautui takaisin maahan, aivan kuin Felix olisi halunnut porata sillä ruohon sekään kolon. Hän tunsi itsensä tällä hetkellä yhtä viehättäväksi kuin jossain tuolla heidän jalkojensa alla ryömivät matoset. Niiden joukkoon hän olisi kuulunut, jauhamaan multaa ja edistämään kasvien kasvua omalla ahkeralla työllään. Siihen hänen heikot älylliset lahjansa olisivat varmasti riittäneet...
"Ei se sinun syysi ollut", mies vakuutti soinnuttomalla, hänelle sopimattomalla äänellä.
"Kyllä minun olisi kuulunut tietää, ettei elämä täällä ole samanlaista kuin kotona."
Hän siirsi jalkaansa hieman, potkaisten pienen multakokkareen syrjään.

Thereminin käsi katsoi yllättäen hänen harteeltaan, tämän käännähtäessä lähteen luo. Hienoa, sekin siis houkutteli enemmän kuin hänen läheisyytensä! Kenkänkärki osui samaan multakokkareeseen uudemman kerran, lennättäen sen tällä kertaa hieman vihaisemmin edemmäs, suoraan suihkulähteen reunaa päin. Murentumatta kokkare putosi maahan, jääden siihen ilkkuvan oloisena.
Seurattuaan katseellaan sen lentoa Felix oli kuitenkin huomannut todellisen syyn sille, miksi serkku oli siirtynyt takaisin tuon kirotun lähteen luo: hänen takkinsa ei ollut ollut aivan yhtä onnekas, vaan pudonnut veteen.
Hämmennyksen jo päästessä tunkeutumaan masentuneen kuoren läpi Felix seurasi katseellaan, kuinka tummahiuksinen mies marssi pienen nurmen poikki, puristaen vedet suoraan liljojen ruumiiden päälle.
Vielä kerran katse kuitenkin kääntyi maahan, siellä jylläävien matojen elämän houkutellessa. Mutta jospa kukkaparat sittenkin virkistyisivät..?

Serkku tosiaankin yritti parhaansa, ja huomautus koirista oli jo saada hymynpoikasen kohoamaan Felixin surkeille kasvoille. Lopullisesti jää suli siilihuomautuksen jälkeen, se alkoi jo mennä niin säälittäväksi, ettei hän voinut estää hymyä huuliltaan. Yhtäkkiä taas omana itsenään hän pinkaisi nopeasti serkkunsa perään, alkaen askeltaa tämän vierellä innokkaasti.
"Minne me nyt menemme?"
Niin helposti hän unohti itsesäälin ja masennuksen, kaikki ne inhottavat ajatukset jotka olivat hetkeksi mustanneet hänen aurinkoisen mielensä.

Kissaeläinpatsas jäi katselemaan heidän peräänsä mitäännäkemättömillä silmillään.

Muutaman askeleen ja liian monen sydämensykäyksen ajan Theremin oli jo kääntymässä takaisin. Hän tiesi olevansa mitä onnettomin mitä lohduttamisiin ja ihmissuhteisiin tuli, ehkä hänen toimensa eivät olleet riittäneet, ja serkku-parka jäi nyt hänen taakseen, hyljättynä, odottamaan matojen hyökkäystä tai puutarhurin kostoa?
Yhtäkkiä hän kuitenkin kuuli jo liian tutuksi käyneet juoksuaskeleet takanaan, ja hetken Theremin oli jo varuillaan hypähtämään sivuun Felixin hyökkäyksen alta, kun tämä jo oli hänen vierellään, tiedustellen jälleen aurinkoisena itsenään seuraavan etapin määränpäätä.
Niinpä niin, Felix oli aina Felix.

Vilkaistuaan nopeasti jälleen hivenen synkillä silmillään serkkuaan Theremin naurahti ja jatkoi hetken vaiti askellustaan. Miten kauan hänkin oli tätä hetkeä odottanut, koko tämän päivän, ja silti se oli muuttunut hetkessä kaoottseksi jälleennäkemiseksi. Mutta minne he tosiaan olivat matkalla? Palatsi oli juuri päinvastaisessa suunnassa, tätä kautta he kenties pääsisivät talleille tai jonnekin.. minne, sitä Theremin ei vielä ollut keksinyt.
"Tuota, minne haluaisit mennä?"
Koko kuluneen viikon aikana hän ei ollut ehtinyt kierrellä palatsissa tai sen ulkopuolella tarpeeksi tietääkseen tarkasti mihin päin heidän piti mennä, mihin nyt sitten olivatkaan menossa, ja luotti nyt poikkeuksellisen sokeasti siihen liuskekivipolkuun, mitä pitkin he kävelivät nyt kuin vihreänä käytävänä aukenevassa pensasasetelmassa. Ainakin se vei toistaiseksi eteenpäin. Ja varmasti pian he pääsisivät sellaiselle aukealle, josta näkyisi vähän pidemmälle..

Ajatuksissaan, vaienneena, Theremin sipaisi valloilleen karanneita sortuviaan takaisin korvansa taa, vilkaisten samalla taivaalle. Hätkähtäen hän pysähtyi, luvattoman yllättyneenä taivaan äkillisestä pimeydestä. Aurinko tosiaan laski aivan liian nopeasti täällä, ja hämäränaika oli tuntematon käsite. Lisäksi taisi olla uudenkuun aika, ellei sirppinä hohtava taivaankappale ollut jonkin tumman pilvenrepaleen takana.
Hämmentyneenä mies laski katseensa Felixiin, jonka huomasi nyt melkein kadonneen puiston pimeisiin varjoihin. Tihentäen nyt askeliaan Theremin käveli tämän luo.
"Mihin muuten jätit ratsusi ja tavarasi? Oletan, ettet sentään kävellyt tänne asti?"
Theremin vilkaisi pimeydessä vaeltavaa serkkuaan varovasti, toivoen ettei tällä kertaa järkyttäisi tätä niin pahasti. Toisaalta, hän ei taitaisi enää hämmästyä jos tämä ilmoittaisi unohtaneensa ratsunsakin kotiin.. Hän ei muistanutkaan kuinka vaikeaa serkkupojalle oli pitää seuraa, yrittää huolehtia itse kaikesta ettei kävisi yhtään köpelömmin kuin oli jo käynyt, varoen samalla loukkaamasta tämän tunteita. Olihan tämä tietysti aina silloin tällöin ihan mukavaakin seuraa, paitsi jos tahtoi ehdotonta hiljaisuutta tai rauhaa.

Hetken vielä käveltyään viimeisen tunnin sisällä erityisen pahasanaiseksi käynyt Theremin oli jo heittämäisillään kirouksia jatkuvasti heidän ympärillään kohoaville pensaille, jotka kaikessa hiljaisessa autuudessaan peittivät näkymän kaikkialle, kun polku haarautui. Hän pysähtyi, heilauttaen Felixillekin merkin pysähtymisestä, katsoen kumpaankin suuntaan. Molemmat, liuskekivilaatoin rakennetut polut olivat varjoisia ja hämäriä, edes kasvi- ja pensasistutukset eivät pikaiseltaan vaikuttaneet juuri eroavan. Polut vain onnettomasti johtivat täysin eri suuntiin.
Kun Thereminin järki ei tällä kertaa tullut välittömästi apuun, vilkaisi mies serkkuaan, josko tämä jälleen osaisi yllättää, ja keksiä ratkaisun?
"Onko toivomuksia reitistä? Kumpikaan ei taida mennä suoraan palatsille, enkä oikeastaan ole varma vaikka menisivätkin.."
Theremin katsoi yhä uudestaan ja uudestaan hämäriä polkuja, joista kumpikin haarautui mielestään täysin kaistapäiseen suuntaan. Elleivät he sitten itse olleet varkain kävelleet kääntyvää polkua, jolloin hänen suuntavaistonsa olisi täysin pihalla.

Vielä kerran Theremin katsoi taivaalle, mutta etelän taivaantuikkeeseen tottumattomana ei saanut siitä mitään irti. Tämäkö oli koko illan kohtalo, eksyminen öiseen puistoon Felixin kanssa?

Felix

Hetken aikaa he vain askelsivat ääneti eteenpäin. Uteliaana Felix yritti kuikuilla eteensä, erottaakseen heidän määränpäänsä edessäpäin. Mitään erikoista ei kuitenkaan näkynyt: vain samaa liuskekivipolkua, jonka ympärillä samanlaisia istutuksia. Päiväsaikaan yksin nekin olisivat varmasti olleet näkemisen arvoisia, mutta nyt suurin osa kukkien upeasta väriloistosta oli jo kadonnut, niiden alkaessa suipistaa terälehtiään yötä varten. Myös vihreä väri alkoi hiljalleen valon kadotessa muuttua tummemmaksi, eikä tarvinnut katsoa kuin muutaman metrin päähän, kun vihreys oli jo lähempänä mustaa. Hieman hämmentyneenä Felix katsahti serkkuaan, ymmärtämättä tämän valitsemaa suuntaa.
Lähes samalla hetkellä Theremin esitti kysymyksen, joka sai miehen - jos suinkin mahdollista - äimistymään entisestään. Toinen punaisista kulmakarvoista kohosi hienoiselle kaarelle hiusten alla.
"Kysytkö sinä tuota aivan tosissasi minulta?"

Samaan aikaan hänen mielessään alkoivat pyöriä ne lukuisat kerrat, jolloin hän itse oli saanut olla vaikuttamassa määränpään valintaan. Jostain kummallisesta kohtalonoikusta nuo retket tuntuivat poikkeuksetta päättyvän jonkin pedon luolalle, ampiaispesälle tai ylittämättömän rotkon tahi joen äärelle, jolloin he eivät voineet muuta kuin kääntyä takaisinpäin, palatakseen omia jalanjälkiään. Kahden käden sormet eivät olisi riittäneet laskemaan, monestiko Theremin oli ilmoittanut ettei antaisi hänen enää ikinä vaikuttaa heidän suunnitelmiinsa...
Toisaalta, serkkuhan oli todennut, ettei täällä, palatsin puistoalueella, vilissyt yhtä monipuolista faunaa kuin kotipuolessa. Ehkäpä se olikin syy tälle yllättävälle käänteelle?
Virne löysi jälleen tiensä Felixin kasvoille, hymykuoppien ilmaantuessa samaan aikaan poskille.
"Olen kyllä imarreltu että kysyit tuota, mutta suoraan sanoen minulla ei ole aavistustakaan, minne meidän..."

Lause keskeytyi, kun mies yllättäen tajusi serkkunsa kadonneen viereltään. Hän seisahtui aloilleen, käännähtäen nopeasti sadan kahdeksankymmenen asteen kulmassa. Sieltähän toinen viipotti, raukka oli ilmeisesti jäänyt jälkeen...
"Kuinka sinä nyt tuolla tavalla menit hidastelemaan? Näitkö kenties jotakin kiintoisaa?"
Kenen tahansa muun huulilta kysymys olisi saattanut kuulostaa ivalta, mutta Felixin lausumana se oli vain vilpitön kysymys. Hän kuikuili nopeasti paikkaan johon serkku oli ilmeisimmin seisahtanut, muttei pettymyksekseen erottanut mitään kiinnostavaa. Tai tarkemmin, ei erottanut ylipäänsä mitään. Hän tuhahti ärtyneesti, kääntyen jälleen ja jatkaen matkaansa Thereminin vierellä.
"Täällä on niin pahuksen pimeää, että hyvä jos nenäänsä pidemmälle näkee..."

Hyväntuulinen naurahdus karkasi Felixin huulien välistä.
"En minäkään sentään aivan niin hullu ole, että lähtisin tänne kävelemään. Ratsuni on jo tallissa, eläinpolo on leponsa ansainnut, ja tavarani puolestaan..."
Seurasi hämmentynyt hiljaisuus. Missä tavarat tosiaan olivat? Vaistomaisesti Felix kosketti toista olkapäätään, kuin toivoen sen tapaavan selkärepun hihnan. Mutta ei, sitä ei ollut missään...
Minne ihmeeseen ne ne olivat oikein jääneet? Felix muisti selkeästi, kuinka oli laskeutunut ratsailta, ja tallipoika oli ottanut ohjat...
Talliin. Sinnepä tietenkin, iloisesti seinään nojaamaan.
"... tallissa..."

Tämän pohdinnan aikana he olivat saapuneet risteykseen. Felix oli olettanut Thereminin jatkavan määrätietoisesti jompaan kumpaan suuntaan, mutta yllättäen tämä tuntui olevan aivan yhtä epätietoinen suunnasta kuin hän itsekin.
"Sinäkö et siis tiedä, missä me olemme?"
Ajatuksessa oli jotakin absurdia. Theremin, joka vaelteli päiväkausia Íorin kartoittamattomissa metsissä, onnistui kadottamaan itsensä palatsin puistikkoon. Toisaalta, ei Felix voinut tätä syyttääkään. Hän oli itsekin menettänyt suuntavaistonsa jo aikaa sitten...
"Mutta minä sanoisin, että lähdemme vasemmalle. Jos sisäinen kompassini toimii, törmäämme varmasti ennemmin tai myöhemmin röykkiöön eläinpatsaita."

Saatuaan Felixin jälleen vierelleen Theremin vilkaisi tätä yksinkertaisesti, ennen kuin siirsi katseensa eteenpäin.
"Pimeää vain minäkin," hän mutisi, pienen koti-ikävän aallon vyöryessä ylitseen. Miten kauniita olivatkaan ne pitkät hämärän hetket pohjoisten rantojen yläpuolella, korkealla vuorilla! Mutta täällä koko kauneus oli kutistettu hetkeen, ja se hetki sanoi "töks".
Theremin tuhahti hivenen kuivasti koko paikalle, sen kuumuudelle ja kummallisille vuorokausille, kunnes kääntyi katsomaan jälleen varsin hilpeää seuralaistaan, jota hänen epäilynsä ilmeisesti naurattivat. Vaan pian hymy tuntui hiipuvan pisamien joukossa, ja Theremin katsahti tätä salaa huvittuneena, äänensä kuitenkin pysytellessä normaalin rajoissa.
"Jaha. Tallissa."
Niin yksinkertaisen typerää. Niin Felixmäistä.

Thereminin kysymys reitin valinnasta oli tarkoitettu vain kevyeksi, huomaamattoman ystävälliseksi eleeksi, kuin jos toinen saisi päättää söisikö hän välipalaksi omenan vaiko appelsiinin. Felixin kysymys sai hänet kuitenkin katumaan välittömästi tätä yllättävää ystävällisyydenpuuskaansa, ja huoahtaen varoittavasti mies kääntyi hivenen ärtyisenä toista kohti.
"Pyydän huomiota siihen, että tämä on minullekin vasta toinen kerta täällä pahuksen puistossa, ja ensimmäiselläkin kerralla ei retkeni ollut kuin viivähdys palatsin pääovea lähimmällä penkillä, epäsuorassa auringonpaisteessa!"
Jossain määrin hän saattoi aistia Felixin sanojen takana jonkinasteista huvittuneisuutta, mikä ei rauhoittanut tummahiuksista juurikaan. Mutta itsensä nopeasti jälleen hilliten hän kohotti kätensä ohimolleen, huokaisten mietteliäänä. Hänen ei tosiaan olisi pitänyt tulla tänne, ei, täällä olo koituisi hänelle vielä kohtalokkaaksi ja nyt hänen kontollaan oli vielä yliluonnollisen pirteä koiranpentu.
Tai ketun.

Kiinnostuneena hän kuitenkin kuunteli serkkunsa ehdotusta, tukahduttaen jälleen pikaisen halun voihkaista ääneen.
Felixin sisäinen kompassi. Voi ei.

Hetken Theremin jo harkitsi ryntäämistä päistikkaa oikealle, sillä mitä hän oli oppinut tästä paljonpuhutusta kompassista, oli ihme että kumpainenkaan heistä vielä oli tässä maailmaa ihmettelemässä. Sillä milloin oli heidän viimeisinkään metsäreissunsa pitänyt olla vain päiväretki lähimetsässä, oli hänen ystävällisyydenpuuskansa ja Felixin suuntavaisto pitkittänyt sitä kolmeen päivään. Onneksi metsässä sentään oli riittänyt kaneja, ja se karhunpesä oli ollut juuri valloilleen päässeen, keväisen sulamisvesivirran tuolla puolen..
Malttaen jälleen mielensä lähes yliluonnollisesti Theremin kohotti katseensa vasempaan polkuun, kohauttaen harteitaan. Hänen itsetuntonsa oli kokenut jo tarpeeksi kolauksia tälle illalle, joten ehkä hänen olisi kerrankin parasta antaa Felixin valita reitti. Oli se kuinka tuskallista tahansa, fyysisestikin.
"Luultavasti, eihän palatsin puistossa mitään kovin ihmeellistä ole.."

Pudistaen nopeasti päästään kaikki aatteet edellisistä retkistä, joissa Felix oli saanut päättää suunnan, Theremin vilkaisi nopeasti serkkuaan ennen kuin jatkoi polkua, vasemmalle. Ainakaan täällä ei ollut jääkarhuja, tosin mistäs sitä tiesi mitä serkkupoika oli onnistunut mukanaan Íorista houkuttelemaan.

Felix

"No, tuskin ne sieltä minnekään katoavat", Felix totesi perusoptimistiseen tapaansa. Ei tullut kuuloonkaan, että joku hieman lisätienestiä kaipaava tallipoika olisi käynyt vohkimassa rahat tai jotakin muuta arvokkaaksi katsomaan. Siellä tavarat varmasti odottaisivat, kiltisti samassa paikassa johon hän oli ne epähuomiossa jättänyt, pysähdyttyään kysäisemään neuvoa. Ainoa mahdollisuus oli, että jokin hevosparka olisi ajatuksissaan käyskennellyt kantamusten yli, mutta sekin tuntui hyvin, hyvin epätodennäköiseltä.
Vaikka mitäpä hän oikeastaan etelän hevosista tiesi. Niidenhän sanottiin olevan huomattavasti hermoheikompia kuin kylmäveriset sukulaisensa.
Etelässä kaikki oli toisenlaista ja outoa.

Felix antoi katseensa kiertää pensasriveissä, jotka tähän vuorokaudenaikaan erottuivat toisistaan lähinnä erimuotoisinä möykkyinä. Kalpea, taivaalla loistava kuu ei sekään riittänyt valaisemaan, toisin kuin Íorissa. Siellä sillä toisaalta oli valkea lumi apunaan.
Ajatuksissaan mies käänsi katseensa serkkuunsa, välittämättä tämän kireästi ja selkeästi ärtyneestä olemuksesta.
"Toki huomioin sen. En minä itsekään täällä osaisi yhtään paremmin liikkua. En tainnutkaan kertoa sinulle, että eksyin kulkemaan samaa ympyrää yhä uudelleen ja uudelleen?"
Hymynsä takana Felix alkoi huolestua yhä pahemmin Thereministä. Tämä tuntui olevan tavallistakin kireämpi, mitä hän ei suoraan sanoen ihmetellyt. Olihan miesparka viettänyt etelän porottavan auringon alla jo useamman päivän ajan. Vähemmästäkin alkaa niin mieli kuin ruumiskin kärsiä...
Sillä hetkellä hän teki tärkeän päätöksen: hänen olisi keksittävä jokin tapa piristää poloista.

Luottavaisin askelin hän lähti askeltamaan valitsemaansa suuntaan. Tie alkoi melko nopeasti kaartua loivasti oikealle. Jo muutaman askeleen jälkeen alkoi jälleen kuulua suihkulähteen solinaa. Niitä täällä näemmä riitti: ehkä ihmispolot yrittivät vesilaitteiden avulla pitää itsensä viileinä.
Kovin pitkään mies ei malttanut kuunnella hiljaisuutta, jonka rikkoivat ainoastaan heidän kopisevat askeleensa kivetyksellä ja heinäsirkkojen vaimea siritys, ellei mukaan sitten laskettu alati voimistuvaa veden soljuntaa.
"Kuinka kauan me aiomme täällä vielä viipyä?" punahiuksinen kysäisi, kääntäen hymyilevät kasvonsa serkkuaan kohti.

Hän laski itsestäänselvyydeksi sen, että viipyisi täällä yhtä kauan kuin Thereminkin. Eihän hän kotiin viitsisi mennä, siellä oli kaikin puolin ikävää ja ankeaa.
Nanalle hänen pitäisi kyllä kirjoittaa, Felix tajusi yllättäen. Tämähän saattaisi huolestuakin!

Yrittämättä edes teeskennellä yllättynyttä Theremin käänsi tumman katseensa Felixiin.
"Ei, etpä tainnut. Kuinka kauan sitten oikein olet ollut täällä?"
Jotenkin hän oli osannut odottaa tätä. Miten hän olisikaan saattanut kuvitella, että päästyään palatsin porteilta sisään tämä olisi kääntynyt heti ensimmäiseltä polulta, kävellen suoraan eteenpäin niin kauan, kunnes olisi törmännyt häneen. Tai noh, törmäyksen kylläkin..
Yhtäkkiä Theremin tajusi liiankin ovelan ja tietoisen ajatuksen serkkunsa toiminnassa, ja kääntyi kummaksuen katsomaan tätä.
"Mistä muuten tiesit, että olen täällä? Enkä tarkoita nyt vain sitä, että minut on raahattu tänne etelään. Mistä tiesit, että olisin juuri.. täällä, puistossa?"
Hieman epäuskoisena mies siristi silmiään, olisiko serkkupoika kasvattanut kenties jonkinsortin tuntosarvet punaisen pehkonsa alle, joilla tämä seurasi häntä? Nopeasti mies hillitsi tarpeen todella kokeilla tuota pöyheää pehkoa, jonne olisi voinut piilottaa vaikka kokonaisen armeijan tuntosarvia.
Nopeasti luovuttaen Theremin kuitenkin pudisti päätään, enemmän itselleen. Kaikessa pähkähulluudessaankin idean olisi voinut jopa sulattaa. Felixiltä.

Uusi suihkulähde ei ihmetyttänyt lainkaan Thereminiä, joskin se jossain määrin sai miehen rentoutumaan. Ainakaan se ei ollut ollut hyökkäämäisillään oleva oravalauma. Lisäksi lähteestä huokuva viileys tuntui rauhoittavalta, eikä äänikään juuri korvissa soinut. Kaiken sen raukeuden rikkoi vain serkkunsa uusi kysymys, joka luonteeltaan ja sisällöltään yllätti Thereminin totaalisesti, lamauttaen kävelemisen jalon taidon mieheltä.
"Miten niin 'me'?" Epäuskoinen, kenties hienoisesti järkyttynytkin vastaus soljui miehen kalpeilta huulilta ennen kuin tämä ehti sitä estää. Ajatus siitä, mitä kaikkea hän oli tullut palatsiin tekemään, mitä hän oli täällä velvollinen tekemään, oli ahdistava, mutta kun lisäsi Felixin ja tämän hoviin tottumattomat tavat sekä taidon vetää kaikkia mahdollisia onnettomuuksia puoleensa..
Mutta toisaalta kun Theremin alkujärkytyksestään selvisi pidemmälle, ajatus siitä, että lähettäisi tuon onnettoman punapään yksin matkaansa, takaisin kotiinsa, olisi teko enemmän tai vähemmän tuomittavien joukossa.

"Ei, anteeksi, unohda.." Theremin pyöritti päätään, kunnes huokaisi ja kohdisti katseensa jälleen Felixiin, tai mitä sattuikaan miehestä erottamaan kaikessa siinä pimeydessä.
"Se.. riippuu isästä. Hänellä on kaikenlaista tehtävää ja suuniteltavaa, ja minullakin on.. joitain.. velvollisuuksia.. Kenties viikon, kenties kuukauden."
Mietteissään kaikista vielä tekemättömistä asioista Theremin värähti, joskin varsin huomaamattomasti, mutta silti tiedostaen. Ne.. asiat, paikallinen kesä, juuri puhjennut rutto -josta Theremin vähäisesti huoneistonsa ulkopuolella liikkuvana piittasi vain vähän-, hovin kierot asukkaat, muodollisuudet ja tavat.. Ja Felix kaikessa tässä mukana.
Voi taivas.

Hitaasti Theremin sai taas jalkansa tottelemaan, ja mietteisiinsä hiljentyneenä vaelsi hitaasti jälleen serkkunsa luo, jatkaakseen matkaa mutta nyt hitaammin. Tästä reissusta tulisi tosiaan mielenkiintoinen, jos tämä edes reissuksi jäi. Sillä pahinta peläten Theremin oli saanut sellaisen käsityksen, että jos kaikki tosiaan meni niin kuin isä oli suunnitellut, saattaisi vierähtää useampikin ikuisuus, ennen kuin hän jälleen näkisi rakkaat kotimetsänsä.

Felix

"Kauanko?" Felix toisti kysymyksen, katsahtaen mietteliäästi jonnekin pimeyteen.
Jossain vaiheessa matkaansa hän oli menettänyt ajantajunsa. Ei sillä, että se koskaan olisi ollut siitä parhaimmasta päästä muutenkaan, mutta etelän nopeasti laskeutuva pimeys ja sitä vastoin kirkkaat aamut saivat hänen sisäisen kellonsa täysin sekaisin.
Hän ei koskaan ehtinyt vastata kysymykseen, ennen kuin serkku jo jatkoi utelemistaan. Tämä vaikutti olevan kovin hämillään tilanteesta - ja tuijotti häntä jotenkin oudosti. Kuin olisi odottanut, että hän yllättäen kasvattaisi sarvet tai jotakin.
"Tietenkin minä tiesin, missä sinä olet! Ainahan minä olen tiennyt, minun kuudes aistini."
Naurahtaen mies pudisti päätään, jääden sitten hetkeksi katselemaan Thereminiä hieman pää kallellaan. Ellei hän olisi tiennyt paremmin, olisi tämän sanoista jopa voinut hieman loukkaantua. Aivan, kuin häntä ei olisi edes haluttu tänne.

"Kun en kuullut sinusta muutamaan päivään, lähdin käymään kotonasi. Sieltä minulle auliisti kerrottiin, että olit isäsi toiveesta matkannut tänne..."
Felix piti hetkellisen miettimistauon. Vanhempi naispalvelija oli ollut oikein ystävällinen, vaikka hän olikin vaikuttanut kiireiseltä. Naisessa oli ollut myös jotakin säikähtäneen oloista... Tämä taisi olla itseasiassa samainen palvelija, joka joskus oli joutunut siivoamaan jälkiä kun Felix vuosia aikaisemmin oli keksinyt, kuinka vallattoman hauskaa olisi rymistää patjalla portaita alas.
"Lähdin matkaan miltei heti. Tänne saavuttuani tilanne olikin hieman monimutkaisempi. Jututin muutamia ihmisiä, ja sain selville, että sinunnäköisesi mies oli käyskennellyt puistoon hetkeä aikaisemmin. Sitten vain luotin onneeni."
Kertomuksen myötä pisamaisille kasvoille oli kohonnut tyytyväinen hymy. Onni ei ollut pettänyt häntä tälläkään kertaa!

Heidän oikealla puolellaan olevasta pensaikosta lehahti yllättäen lentoon jokin musta otus. Felix hätkähti säikähtäneenä, olennon räpistellessä nopeasti heidän päidensä yli. Kyseessä ei kuitenkaan ilmeisesti sittenkään ollut suihkulähteen pahantahtoinen henki, joka oli tullut vaatimaan heidän päätään pölkylle, vaan tavallinen, viaton lintu.
Hymähtäen Felix pudisti päätään, katsahtaen serkkuunsa - joka olikin jälleen kerran kadonnut.
Kulmiaan kuristaen mies käännähti, ja siellähän Theremin jälleen oli, joitakin askeleita hänen takanaan.
"Kylläpä sinä pysähtelet, särkeekö jalkaasi vielä kovasti?"
Rauhoitteleva hymy kohosi hetkeksi hänen huulilleen.
"Tietenkin 'me', enhän minä nyt aio hylätä sinua tänne yksinään, hulluksihan sinä tulisit näiden kummallisten eteläläisten kanssa!"
Pelkkä ajatuskin tuntui aivan liian kammottavalta kohtalolta.

Hymy muuttui hieman ilottomammaksi, kun Theremin ilmoitti markansa epämääräisen keston.
"Niinkin kauan? Noh, eiköhän kotipuolessa pärjätä... Ja eihän tätä hellettäkään voi kestää loputtomiin, eihän?"
Toisen viimein saadessa jalkoihinsa eloa Felix jatkoi askellustaan tämän vierellä. Samassa liuskekivipolku kääntyi jytkästi oikealle, paljastaen vesiputousaukean.

Jaaha, taas se kuultiin. Felixin kuudes aisti.
Theremin ei jälleen vaivautunut kuin tuijottamaan serkkuaan, jonka pian odotti kertovan saaneensa vaaleanpunaisilta, lentäviltä jääkarhuilta kyydin tänne, ja että hevonen olikin ollut vain hämäystä. Mutta loppujen lopuksi kuultu totuus ei kyllä sekään tuntunut miellyttävältä, ja katsoen jälleen vahvasti Felixiä tämän mielenvikaisuutta puoltavalla katseella tummatukkainen mies ei voinut enää pidätellä voihkaustaan.
"Felix! Sinä kävit meillä kotona!"
Theremin saattoi sielunsa silmin nähdä heidän pitkäikäisen palvelijattarensa, joka aina niin mielellään syöksyy vastaanottamaan ovelle saapuneet vieraat, ilmeen tuon punatukkaisen ilmestyksen ilmaannuttua heidän kotiovelleen.
Voi naisparkaa.
Ja kaiken päälle ajatus siitä, että Felix oli taivastellut pitkin kaupunkia ja kysellyt tietoja hänen olinpaikastaan. Kenties olisi sittenkin pitänyt pysyä nenä kiinni kirjassa tämäkin päivä. Tuijottaen jälleen lannistuneen ärtyisänä toivottomasta onnestaan Theremin viestitti parhaansa mukaan Felixin mahdollisuutta vaieta, ja näin selvitä vähemmällä ärhentelyllä seuraavat minuutit. Miten kummassa saattoikaan käydä niin, että kaikkien niiden muiden sukulaisten ja serkkujen sijasta juuri hänet oli viisitoista vuotta sitten tutustutettu tuohon puristepiristeen tiivistymään.
Sen täytyi johtua jostain kirouksesta, josta hän ei vielä tiennyt mitään, muuta mahdollisuutta ei ollut.

Theremin katsoi toivottomana serkkuaan, pienen hymyn kuitenkin uhatessa hiipiä hänen huulilleen.
"Eivät ne eteläiset nyt niin kummallisia ole, ja on täällä muitakin meikäläisiä. Enemmän olisin tosiaan huolissani säästä ja lumenpuutteesta. Niiden arvo nousee kummasti oltuaan niistä erossa vasta viikonkin."
Jatkettuaan matkaansa taas mies katsoi vielä hetken toista, hymyillen salaa tämän ilmeelle matkansa keston kuullessaan, ennen kuin vaipui jälleen ajatuksiinsa. Kaikesta huolimatta Felix ajatteli asioita yllättävänkin tarkasti, ja hyväähän tämä vain tarkoitti. Ja elleivät tämän lähitulevaisuuden kommelluksensa veisi hänen järkeään aiemmin, saattaisivat edes yhdet tutut kasvot hovin elävien maskien joukossa helpottaa palatsin syvyyksiin vangitsemisesta johtuvaa kaipuuta vapauteen, kaipuuta kotiin.

Hetken Theremin oli vastaamaisillaan serkulleen oman kommenttinsa etelän kesän helteistä, kun puistolle kuuluva, omituinen, pienehkö jylinä täytti hiljaisuutta heidän ympärillään. Ja kohotettuaan tumman katseensa eteenpäin, valahtivat miehen hartiat voimattomina, kasvojensa kuvastaessa silkkaa epäuskoa.
Olisihan se tietysti pitänyt ennakoida. Felix saa valita reitin, ja he päätyvät luultavasti koko Andartan kuningaskunnan ainoalle vesiputoukselle. Tosin serkun lohdutukseksi täytyi Thereminin tunnustaa, että tuo varsin pienikokoinen vesielementti oli varsin vaarattoman näköinen, joskin se oli silti kastellut sitä ympäröivät liuskekivet liukkaan oloisiksi.

Varoen nyt askeliaan, -hän ei tosiaan olisi enää valmis uhmaamaan kohtaloaan toistamiseen mitä kastumiseen tuli-, Theremin asteli hitaasti eteenpäin, katse putouksessa, villkaisten nopeasti ympärilleen, toivoen viimein näkevän jotain, mikä kertoisi hänelle heidän olinpaikastaan edes jotain, pettyen kuitenkin jälleen. Nyt hän kuitenkin alkoi jo pikkuhiljaa huolestumaan, sillä hän ei edes tiennyt, että palatsilla oli oma vesiputous. Hänen huoneistonsa ikkunoista, jotka hänen onnekseen ylsivät palatsin kahdelle sivustalle, aukeni sentään varsin kunnioitettavan kokoinen alue tänne puutarhaan. Tuo äkillinen, korkeahkona nouseva kalliomuodostelma ei näyttänyt lainkaan tutulta.
Epäilevänä Theremin kääntyi vielä kerran tuota muodostelmaa kohti, äkillisen, vahvasti surumielisen aallon lyödessä jälleen ylitseen. Miten kauan siitä oli ollut, kun hän oli nähnyt viimeksi vuorten putouksiksi yhtyvät, keväiset sulavesivirrat? Ja kuinka kaukana ne nyt olivat, vaikka kesä oli kyllä mennyt varmasti Íorissakin niin pitkälle, että niitä näkyi enää vain satunnaisesti.

Turhautuneena asemastaan mies potkaisi tielleen osuvan kiven putouksen alla avautuvaan, syvän oloiseen lampeen, toivoen sen aiheuttavan kaikessa pienuudessaan mahdollisimman paljon vakavia vaurioita. Kaiken sen rinnalla, mitä hän oli elämänsä aikana nähnyt, näytti tuo putous kerrassaan säälittävältä, kuin vangitulta jäniksenpoikaselta yli lentävään kotkaan verrattuna.

//Pahoitteluni, jos en ymmärtänyt tuota putousaukeaa oikein.. Joskus pitäisi tosiaan nukkua enemmän.

// Voi ei, tämä oli näemmä katkaissut Wordistä siirrettäessä viestin loppuosan pois, jossa tuota selitin! Ei kannattaisi vastailla niin myöhään kun eivät silmätkään enää toimi, pahoitteluni D : //

Felix

Felix vilkaisi serkkuaan, kasvot hetkeksi tavallista vakavammiksi vetäytyneenä. Illan aikana hän oli joutunut toistelemaan sanojaan usein, tai ainakin selittämään itseään tavallista enemmän. Mikä kumma Thereminiin oli kuluneen viikon aikana iskenyt? Hetken mies jo kuvitteli jonkin kamalan sairauden pesiytyneen hänen kuumuuteen tottumattoman sukulaisen kehoon, jäystäen siellä hiljalleen tämän ajattelukykyä. Hän muisti kuulleensa auringonpistoksesta, ja vaikkei tarkalleen tiennytkään, mistä sellaisessa oli kyse, ehti hän jo lähes vakuuttua syyn olevan ehdottomasti siinä.
"Niin, johan minä niin sanoin", mies totesi, mahdollisimman selkeästi. Kauaa hän ei kuitenkaan malttanut pysytellä tässä linjassa, vaan alkoi tapansa mukaan nopeasti selittää tarkemmin.
"Sinä olit ollut kateissa jo ties kuinka kauan, joten mistä minun oli loogisinta lähteä sinua etsimään? Niinpä, kotoa. Olin toki valmistautunut ajatukseen, että olit jälleen kerran lähtenyt jollekin niistä vaelluksistasi - sanalla sanoen epäkohteliasta olla ilmoittamatta niistä, johan siinä vähemmästäkin huolestuu - mutta myös siitä olisin saanut kuulla juuri sieltä..."
Hän päätti puhetulvansa hiljaiseen huokaukseen, hymyn kohotessa pian takaisin kasvoilleen.

Vai etteivät eteläiset olleet sen kummallisempia... Kaikkea serkkuparan mieleen olikin jo ehditty istuttaa!
"Eteläläiset ovat äänekkäitä, rauhattomia ja ties mitä muuta", Felix taivasteli, päätään pudistaen, kuvaillen huomaamattaan myös omia ominaisuuksiaan. Hänen isänsä olisi pystynyt vieläkin parempaan, aloittaen aina historian alkuhetkistä, kiertäen tapausesimerkkien kautta lopulta nykyhetkeen. Hän olisi pystynyt luettelemaan etelässä asuvien huonoista puolista kymmenpykäläisen listan jo ennen, kuin olisi aamulla herännyt kunnolla.
"Mutta kyllä sinä oikeassa olet, varmasti he ovat oikein mukavia ihmisiä, kunhan heidän käytökseensä vain tottuu."
Sillä samaisella hetkellä mies päätti antaa tämän auringon paahtaman maan kansalle mahdollisuuden. Niin helposti se häneltä kävi, ennakkoluulojen unohtaminen. Ainakin hän sopeutuisi helposti.

Felix olisi varmasti jatkanut keskustelua vielä pidempäänkin, ellei heidän reittinsä olisi yllättäen katkennut jonkinlaiseen vesimonumenttiin. Tarkemman katselun jälkeen se alkoi etäisesti muistuttaa kotiseudun vesiputouksia, joskin huomattavasti pienemmässä mittakaavassa. Kyse oli varmastikin keinotekoisesta vesielementistä, jonka joku mahtipontinen kuninkaallinen oli puistoonsa rakennuttanut haluttuaan tuoda sinne hieman pohjoisen eksotiikkaa. Íorin erämaissa vaeltaneelle tämä vesiputous, jos sitä siksi edes saattoi kutsua, oli lähinnä säälittävä jäljitelmä, jonka asemaa ei parantanut se, että se oli vain hieman miestä korkeampi. Vesi vyöryi alas yllättävän terhakkaana, möyryten urheasti ja isotellen. Veden voima ei kuitenkaan voinut olla kovinkaan suuri, sillä sen alle muodostuneessa altaassa kellui onnellisennäköisenä lumpeita, joiden valkeat kukat loistivat muussa pimeydessä.
Jos olisi ollut hieman valoisampaa, että tämän putouksen oli annettu jäädä hieman oman onnensa nojaan. Kalliomuodostelman kivet olivat halkeilleet, ja niiden väliin oli kasvanut pehmeää, syvänvihreää sammalta.

Liuskekivitie näytti jatkuvat pienen lammen ympäri, ohittaen sitten putousjäljitelmän oikealta. Sen pidemmälle ei tässä pimeydessä nähnyt.

Kenties Felix oli keskittynyt liikaa ihmettelemään tätä surkuhupaisaa näkyä, tai sitten hän ei vain muistanut katsoa jalkoihinsa, sillä hetkessä hän tunsi maan kallistuvan altaan. Jalka oli osunut veden kastelemalle polulle, lähtien luisumaan siitä. Surkeasti käsillään vispaten mies horjahti merkillisesti sivulle, laskeutuen lopulta kosteaan maahan kipeän ranteensa ja oikean polvensyrjänsä varaan. Kivun kyyneleet pyrkivät hetkeksi silmiin, mutta niistä huolimatta Felix kömpi urheana pystyyn.
"Vaarallinen tuollainen, olisivat vähän edes ajatelleet..." hän jupisi, ottaen muutaman varovaisen askeleen saavuttaakseen edelle ehtineen Thereminin.

//Sattuuhan noita : )

Pimeys tuntui kertakaikkisen syövyttävältä tuossa nyt jo hivenen ahdistavassa puistossa. Theremin ei ikinä ollut kokenut vastaavanlaista luonnossa, joksi hän olisi luokitellut pikaisesti tämän puistonkin. Mutta annettuaan ajatustensa hetken pyöritellä tuota ajatusta, puiston ja oikean luonnon eroja, totuus iski kumman kovaa miehen mieleen.
Tämä puisto oli kuollut.

Johtuiko se sitten väsymyksen ja kaikkien illan järkytysten aiheuttamasta sekamelskasta hänen mielessään, niin jokatapauksessa Íorin asukas ei kohta enää muuta tuntenutkaan, kuin sääliä tuota omituista, luonnontapaista kyhäelmää kohti.
Varoen jälleen askeliaan Theremin astui liuskekiviseltä polulta hieman syrjään, lähestyen käsi kohotettuna kohti korkeaa pensasaitaa, joka oli varjostanut heidän matkaansa jo pidemmän aikaa. Pian pimeydessä miltei valkoisena hohtava käsi kohtasi leikatusta muodostaan ohi kasvanutta, karkeaa oksastoa ja kosteana sitä vasten liimautuvia lehtiä. Muutoin pensas oli täysin kuiva, kuin hiekasta tehty ja paikoilleen, auringon armoille jätetty.
Jälleen omituinen, surumielinen tunne valtasi jalansijaa Thereminin rinnassa, ja hetkeksi tämä sulki silmänsä, sukeltaen jälleen omaan kotimetsäänsä, jossa lumi ylsi polviin ja korkealta, alastomista puista tippui kymmenen kertaa omaa päätä suurempia lumikasoja, jotka päästivät himmeästi loistavan talviauringon loistamaan laikuittain hohtavan valkealle hangelle. Missään ei ollut vihreää, ellei sitten jostain lumen alta paljastuneessa kuusessa, mutta melkein minne tahansa mies tumman katseensa kääntäisikin, kohtaisi hän vain valkeaa lunta, lunta lumen jälkeenkin, joka lopuksi hyppäisi lohkareina epätoivoisesti vielä sulana virtaavaan jokeen. Pensaat ja lehtipuut vain ojentelisivat kankeita, koukkuisia varsiaan ja oksiaan toisiaan vasten, kuin lämpöä hakeakseen, vailla vihreää verhoa tai varpusten laulantaa, korkeintaan vain jokin tumma varis niillä voisi raakkua.

Ja tietysti, jos hän kääntäisi katseensa täysin päinvastaiseen suuntaan, näkisi hän paksussa ja ehdottoman lämpöisessä talvitakissa, hänen syvissä jalanjäljissään rämpivän Felixin, jonka kasvojen väri kilpailisi armotta punertavan pehkonsa kanssa. Lumi olisi tarttunut tämän takin jokaiseen turkiskäänteeseen, ja pian hän saisi jälleen kuulla valitusta liian nopeasta tahdista ja taas uudesta lumimäärästä takkinsa kauluksen tai saappaittensa varsien sisällä.
Kuten aina.

Hienoisesti muistolleen hymyillen Theremin aukaisi jälleen silmänsä, tajuten jälleen kädessään tuntuvan elottomuuden ja sulattaen hymynsä synkkään ilmeeseen. Sillä vaikka kotipuolessa olikin usein vähemmän lehtivihreää kuin täällä, saattoi hän aina, joka kevät luottaa siihen, että kaikki kasvit ja puut puhkeaisivat jälleen uusiin silmuihin ja loistaisivat taas, vaikkakin vain hetken, mutta silti.
Niin, siinä missä täällä kaikki oli kuollutta, kotona kaikki vain uinui.
Tämän viimein tajutessaan kuohahti yllättävänä Lumilaakson nimeä kantavan miehen sisällä viha tuota outoa, kuumaa ja hiekkaisaa maailmaa vastaan. Miten onnellinen hän saikaan olla, kun ei tosiaan kuulunut tänne, hovin kierojen suunnitelmien sekaan?

Yllättäen alkanut viha kuitenkin laantui sen siliän tien Theremini kuullessa takaansa raskaan muksahduksen, ja sitä miltei välittömästi seuraavan, epämääräisen jupinan. Huokaisten mies kääntyi jälleen Felixiä kohti, astuen jälleen tämän näköpiiriin ja lähemmäs, odottamaan että tämä sai askellettua luokseen.
"Hm, etelän väki on kummallista, mitä helposti vältettäviin vaaratilanteisiin tulee. Kävikö pahasti?" Hienoinen hymy ei voinut olla hiipimättä Thereminin huulille, vaikka tämä kuinka yrittikään estää sitä.
Taas se nähtiin, kun kerran tämä jäi jälkeen, niin heti alkoivat kommellukset.

Vaitonaisena Theremin yhtäkkiä päähänsä pälkähtäneen mieltymyksen mukana antoi katseensa vaeltaa pimeällä aukealla, pysähtyen jonnekin pensaitten kätköihin, sinne minne oli halunnutkin pysähtyä. Sovittelevana tämä osoitti takorautaista, mustaa penkkiä mikä vain töin tuskin erottui varjoista.
"Mitäs sanot, jos pitäisimme pienen tauon. Olemme molemmat kolhineet itseämme enemmän kuin tarpeeksi yhdelle illalle, pieni pysähdys tuskin ainakaan edesauttaa uusien kokemista. Lisäksi minun täytyy ajatella hieman.."
Vilkaisten vielä kerran oranssitukkaista pörröpäätä Theremin lähti astelemaan kohti penkkiä.