Tuhmurinmieli katkaisi tiesi

Päivänvalo pyrki vehreiden tammivanhusten takaa puistoon ja oksistot siivilöivät nurmikentille merkillisiä kuvioita. Eräs nuori mies taivalsi hitaasti puistokäytävää eteenpäin, kädet selän takana ja vihellellen. Tämä oli yksi palatsin parhaista alueista tutustua ihmisiin. Yleensä uuteen tuttavuuteen riitti, että tassutteli tarpeeksi hitaasti ympäri puistoa ja tarkkaili avoimen kiinnostuneesti ympäristöään. Täällä Aldin oli jututtanut montaa viehkeää neitoa, muutamaa kopeaa ylimystä ja jopa palvelusväkeäkin välistä. Nämä olivat niitä satunnaisia ihmisiä, joita nuorukainen harrasti. Tuttuja, joiden nimiä ei muistanut toisella tapaamisella.

Kummallista kyllä, tänä aamuna ei kukaan ollut antautunut hänen kanssaan virkistävään juttutuokioon. Se oli sangen ahdistavaa, eikö hän muka herättänyt mielenkiintoa? Aldin oli heittänyt hymyn muutamalle nuorelle neidolle, mutta nämä eivät olleet huomaavinaankaan. Samoin hän oli ojentanut raihnaalle selkävaivaiselle herralle tämän kävelykepin, mutta vanhus oli vain kiittänyt ja linkannut pois niin nopeasti, kun heikot jalat kantoivat. Pohtiessaan tätä hän huomaamattaan oli sotkenut jalkansa tiellä lojuvaan narun päähän, näin ollen käväisten hyvin lähellä naamalleen lentämistä. Nopeasti hän tarkisti, ettei kukaan vain ollut todistamassa kolausta hänen ylpeydelleen ja irrotti sitten narun nilkkansa ympäriltä. Narun toinen pää oli sidottu tien vierellä seisovaan puuhun ja olihan hän itsekkin joskus nuori poikanen ollut, joten tiesi mihin käyttöön naru oli. Hovin pienet aateliset olivat ilmeisesti hakeneet virkistystä ankeaan elämäänsä keppostelemalla ja unohtaneet sitten narun kiinni puuhun lähtiessään. Lapsellinen ajatus käväisi miekkosen mielessä, mutta hän torjui sen pudistamalla päätään. Ei hän nyt sentään semmoseen ryhtyisi. Kieltämättä ajatus houkutti, mutta hänhän oli ollut täysissä ikävuosissä jo muutaman vuodenkierron. Vai voisiko hän sittenkin ryhtyä?

Pojat kieltämättä olivat löytäneet hyvän paikan, joutui Aldin myöntämään vilkaistessaan toiselle sivulleen. Siellä oli tiheä, suurilehtinen pensas. Sen julkisivussa oli vielä havaittavissa painaumat jännittyneistä pojan vartaloista. Hän kiersi pusikon vain todetakseen, ettei sen takana tietenkään ollut ylitsepääsemätöntä tiheikköä. Kaikki tässä puistossa oli pelkkää koreaa julkisivua, jonka takana oli avointa nurmikenttää. No se oli kieltämättä oivallista karkureille. Lopulta Aldin ei osannut enää vastustaa haluaan, vaan tarttui narun toiseen päähän ja sukelsi pusikkoon. Saatuaan asentonsa mahdollisimman mukavaksi raapivien oksien ja kaikenlaisen iljettävän aluskasvillisuuden keskellä, hän ei voinnut muuta kuin odottaa lapsellinen virne huulillaan. Elyah-Aldintroaf Tuhmurinmieli Ellemmiire pääsi pitkästä aikaa tekemään sitä mistä nautti, jäynää.

Vihdoin kuului askelten rapinaa puistokäytävältä. Kun jalkapari oli muutaman kymmenensentin päästä narusta, Aldin kiristi sitä. Naru pingottui tiukalle ja tyytyväisenä nuorukainen odotti muksahdusta kenttään kuuluvaksi...

// Toivottavasti joku viitsii hilata hahmonsa tänne. Kiusanteon kohteeksi, Aldinille nokittelemaan, tai yhtymään pilantekoon. Ihan miten vain, mutta seuraa olisi mahtavaa saada (: //

[ tjuu, meikä raahaa luunsa ja hahmonsa teikän seuraksi. toivottavasti kelpaan. :'D ]

Zacharyah

Oli kerrassaan kummastuttavaa ja myöskin hämmentävää, että joku hänen laisensa aateliton kehtasi astua puistoalueelle ilman sen kummempaa käskyä ylemmältä taholta. Näin oli kuitenkin harmillisesti päässyt käymään ja vaikkei Zachy yleisesti pitänyt naamavärkkinsä näyttämisestä liialliselle määrälle ihmisiä, asteli hän nyt puistokäytävää pitkin siroin, mutta varovaisin askelin. Tämä paikka oli täysin vierasta maaperää tietyssä mielessä, joten oloakaan ei tunnettu kovin kotoisaksi. Aatelisia vilisi joka puolella - ainakin hänen mielestään, vaikka tällä hetkellä puisto oli suhteellisen tyhjä. Kasvoille oli jähmettynyt kylmä naamio, joka ei päästänyt lävitseen vähäistäkään tunnetilaa. Ihme, ettei kukaan ollut vielä tullut kyselemään millä asialla hän oikein liikkui. Kummaa, ettei ketään näyttänyt liiemmin kiinnostavan aatelittoman hortoilu puistoväylällä. Zachy oli tullut tapaamaan lapsuudenystäväänsä ihan oman mielenrauhansa vuoksi ja nyt kun kerran oli pienen hetken verran vapaa-aikaa, sillä tallilta olivat työt loppuneet keskipäivän kuumimpana aikana, eikä se ollut ihmekään. Parempaa tilaisuutta tulla tervehtimään puutarhurin opeissa pyörivää ystävää ei varmasti tulisi ihan hetkeen, joten se käytettiin karsastelematta hyväksi.

Varovaiset askeleet eivät kuitenkaan pelastaneet kaikelta, eikä gasellimainen nokkeluus tässä tapauksessa auttanut, sillä eteen ilmestyi pian huomaamaton vihollinen. Täysin tietämättömänä tulevasta vaarasta ja pajupusikon takana lymyävästä Lordista hiljaiset askeleet kävivät edemmäs puistoväylällä, olkansa yli pari kertaa vilkaisten. Yllättävän hiljaista kyllä oli, ihme ja kumma...
Ajatuksenjuoksu katkesi kuin veitsellä leikaten, kun yhtäkkiä jonkin tunnettiin takertuvan nilkkoihin. Maakin tuntui vetävän puoleensa äkkiä tavallista kovemmalla voimalla ja pian kuuluikin tömähdys kun tallipoika mätkähti nenälleen keskelle kävelyväylää. Ääntäkään ei ollut kaatumisen aikana suusta päässyt ja huulet vaikuttivat liimautuneen yhteen jonkin ylemmän mahdin ansiosta, niin järkyttynyt nuorukainen oli. Sydän pumppasi rinnassa kuuttasataa, eikä heti edes osattu ymmärtää maaperän nopeaa lähestymistä. Pian alettiin järkytyksestä kuitenkin elpyä ja tajuntaan lämähti inhottava kipu, jota etenkin kasvojen tienoilla tunnettiin voimakkaasti. Kuka himpura oli hänet maaperään kampittanut?

Saatuaan mielensä ja kehonsa hallintaan, nuorukainen kampesi itsensä istuma-asentoon nenäänsä hieroen. Ylös ei uskallettu ihan heti kavuta, sillä päätä jomotti uhkaavasti - nopea liikehdintä olisi varmasti vain johtanut uuteen pudotukseen ruohonjuuritasolle. Niinpä ympärille tähyiltiin nyt närkästyneenä ja silmiä siristeltiin auringon valossa, jotta mahdollisen kiusanhenki nähtäisiin edes vilaukselta. Oikeastaan Zacharyah ei edes tiennyt, oliko hän vihainen ja käärmeissään, vaiko vain yllättynyt. Tosin kyllä mieli olisi silti tehnyt lausua syylliselle pari sanasta muiden kohtelemisesta, mutta suuta ei silti avattu - ei sitä koskaan tiennyt, kuka koko touhun takana oli. Ja hänen oli muutenkin parasta varoa kielenkantojaan, hovissa kun liikkui.

// Tietenkin kelpaat :---D //

H-hetkeä edeltävinä sekuntteina Aldintroaf huomasi, että narutettavana oli housuihin pukeutunut, sulavaliikkeinen jalkapari. Vaan yhtä sulavaa ei ollut enää sen jälkeen, kun hän oli pingottanut narun saaden sen painautumaan toisen nilkkoja vasten. Kaikki tapahtui hetkessä ja pian Aldinin edessä hiekkatiellä röhnötti järkyttynyt nuorukainen, eikä heidän väliinsä jäännyt kuin muutamia kuivahtaneita alusoksia. Lordi siirsi muutamia niistä pois tieltään ja kömpi hieman eteenpäin saadakseen selvyyttä nuorukaisen henkilöllisyydestä. Pensaikko kahisi sangen paljastavasti, mutta herran onni oli, että auringonkiila oli päättänyt asettua heidän väliinsä. Näin ollen se porotti pajupensaikon yläpuolelta häikäisten uhrin silmiä. Kaikki oli siis Aldinin puolella ja pila oli onnistunut mainiosti.

Selviämään päin alkanut nuorukainen kömpi istualteen ja alkoi hieroa nenäänsä, joka oli ilmeisesti joutunut kärsijäksi tässä huvittavassa jekussa. Tosin se muistutti Aldinille siitä, että pilassa oli yksi huonokin puoli, yleensä uhrit tapasivat satuttaa itsensä. Toisten satuttaminen tiesi vastuuta, syytöksiä ja rangasituksen, mikä oli yksi selkärankaan syöpyneistä opeista, peräisin isältä. Aldin oli vaan kovin huono kantamaan vastuuta, tai muutakaan mitä siitä seurasi. Muussa tapauksessa hän olisi ehkä nauranut hiukan mainiota pilaansa ja mennyt auttamaan nuorukaisen ylös. No nyt eivät muut tapaukset olleet kyseessä, vaan oli parasta pyrkiä pakoon. Lordi koetti nousta ylös sujuvasti pusikon sisällä, kääntyä ja juosta pakoon kaikkea lähes samaan aikaan, eikä sen tietenkään sopinut päättyä hyvin.. Niimpä hän kompastui juurakkoon ja teki kömpelön ilmalennon vinoon päätyen tuon uhrinsa näkökenttään. Siinä tilanteessa ei voinnut paljoa muuta kuin manailla ja yrittää kasata se mikä oli jäljellä ylpeydestä. Hän oli juuri syyllistynyt naurettavaan, lapselliseen pilaan ja paljastui sen kohteelle kompastumalla tämän eteen. Varsin arvokasta. Aldintroafilta ylpeyden kerääminen kävi kuitenkin kohtuullisen nopeasti ja hän vasenta kämmentään maahan tukien kömpi jaloilleen.

Ääneti hän pudisteli kärsinyttä vaatetustaan ja yritti samalla selvittää mitä toinen oli miehiään. Poika oli nuori ja jopa Aldinin silmissä näytti hentoiselta. Ellei Aldin aivan väärässä ollut, niin hänen edessään oli yksi palatsin tallipojista. Muutamaan otteeseen hän oli sentään itsekkin käynnyt tallin puolella ja ihmetellyt pojan nähdessään, kuinka tämä muka onnistui pitämään jöötä tallin asukeille. Vaikkapa juuri hänen kookkaille valjakkohevosilleen. No mutta, oli kai aika palauttaa ajatukset pohtimaan mitenkä selvitä tilanteesta mahdollisimman sujuvasti. Lordi oli saattanut itsensä naurettavaan valoon, vaikkakin vain tallipojan edessä, mutta se oli silti sietämätöntä.
"Anteeksi, olen pahoillani." Se oli hiukan hankala myöntää, mutta Aldin sentään onnistui kuullostamaan aidolta. Perään hän ojensi vielä nöyrästi kättään auttaakseen toisen ylös ja siinä taisi olla kaikki, mitä hän osasi tilanteen pelastamiseksi.

// Pahoittelut jos töksähteli, mutta ihan hetkeen en olekkaan pelannut : ( //

Zacharyah

Auringon tilapäisesti sumentamassa näkökentässä ei oikeastaan näkynyt mitään muuta kun mustia pisteitä, jotka näyttivät liikkuvan hiljakseen taivaalla. Nenän tienoilla sykki edelleen epämukavasti, mutta nyt näytti myös otsassa piilevät tuntoaistit heränneen henkiin. Oikea käsi nousi nenää hieromasta mustien hiusten alle, tunnustelemaan mahdollisia vaurioita päänahassa. Sormenpäät osuivatkin pienimuotoiseen kolhuun, joka hyvin selvästi kertoi olevansa epäkunnossa - kosketus kirveli. Hmh, mokoma oli varmaan tullut hiekanjyristä. Ensi kerralla Zachy voisi opetella ottamaan käsillä vastaan kaatuessaan, eikä lämähtämään nenä edellä maahan. Mutta tumpelo hän oli aina ollut, oli kyse sitten heinätöistä tai pelkästään kävelemisestä, joten sinänsä tämä nyt ei ollut yllätys.
... Tosin tätä vauriota ei ollut aiheuttanut omat kengännauhat. Tällä kertaa joku muu oli syypää.

Silmiä räpyteltiin vielä hetkisen verran, mutta toimenpide jäi hieman kesken, sillä viereisestä pensaasta kuului epäilyttävää kahinaa. Se ei kuitenkaan näyttänyt jäävän siihen, sillä seuraavassa hetkessä kuului tömähdys ja vieläkin mustia pisteitä sisältävään näkökenttään ilmaantui äkkiä toinenkin henkilö, joka tömähti maahan noin puolen metrin päähän. Mutta häntä ei näyttänyt kampittaneen naru, vaan lähinnä omat jalat - ellei sitten jokin pensaikossa piilossa ollut juurikko. Ensimmäinen tunne oli jonkinlainen hämmästys, mutta se vaihtui hyvin nopeasti pakokauhuksi; ei kai hänellä vain ollut tekemistä tuon selvästikin rikkaamman miehen pehmeästi laskusta maanpinnalle?
Zacharyah ei näin ainakaan uskonut, mutta hovissa elävistä ei koskaan oikein tiennyt. Ja heidän oli hyvin paljon helpompaa keksiä verukkeita ja kierittää kaikki jonkun alempiarvoisen niskaan. Tässä maailmassa maineella ja mammonalla sai mitä halusi. Järkyttyneenä seurattiin kuinka Lordi kömpi kätensä varassa takaisin jaloilleen, pyyhkäisten pahimmat liat ja lehdet vaatteistaan.
Jos hän olisi ollut ylempää luokkaa, tämä olisi saattanut olla huvittavaakin. Nähdä nyt Lordin kaatuvan jalkojen juureen kasvuston kampittamana.

Huomaamattaan nuorukainen oli jämähtänyt aloilleen, lähes halvaannuksen saaneena. Ikirouta suli kuitenkin pikkuhiljaa pois ja pian oikea käsi kyettiin laskemaan otsalta. Nyt kyettiin myös tukeutumaan molempien käsien varaan ja näin ollen nojaamaan hieman taaksepäin, jotta eteen kohonnut mies nähtäisiin paremmin. Vihreät silmät jäivät kuitenkin harmillisesti piiloon mustien ja sekasortoisesti ympäriinsä sojottavien hiusten alle, ja niitä jouduttiin puhaltamaan kevyesti pois. Zachy huomasi toisen tutkailevan katseen; mies näytti siltä, kuin olisi miettinyt millainen ruipelo hänellä olisikaan vastassa.
Niinpä hän tosissaan hämmästyi, kun mies ei avannutkaan suutaan sättiäkseen häntä tai lähettääkseen hänet sinne missä pippuri kasvaa, vaan pyytääkseen anteeksi. Nuorukainen oli jo vastaamassa jotakin, mutta jättikin sen sitten siihen - suu tosin jäi auki. Älykästä. Kun tämä inhottava seikka tajuttiin, napsautettiin kita niin nopeasti kiinni, että kieli jäi ikävästi hampaiden väliin ja jälleen kerran hänellä oli yksi kipukohta lisää. Lordin ojentamaan käteen tartuttiin ensimmäisten epäröintien jälkeen ja tämän annettiin auttaa itsensä takaisin jaloilleen.
- "Uhm.. Ei sen väliä, omaa syytäni, sir", mumahdettiin samalla kun yritettiin puhdistaa vaatteista hiekanjyväsiä ja muuta moskaa.
Kaikkea hänellekin aina sattui.

- "En kai minä... Tai siis, olinko jotenkin tiellä, kun kompastuitte..?"
Kysymys oli jotenkin kummallinen ja se esitettiinkin hyvin varovasti. Katse kääntyi Lordin kasvoihin kysyvänä, mutta samalla myös jollain tasolla anteeksipyytävänä. Hänellä ei oikeastaan ollut pienintäkään hajua, mitä oli tapahtunut. Ja aurinkokin paistoi niin kirkkaasti, että silmiin koski..

[ hey anteeksi, että tässä kesti. D: ja ihan sukka tuli. ]

// Tuo mitään sukkaa ole, taidanpa näyttää vähän esimerkkiä siitä semmoisesta : ) //

Aldintroaf

Kovin epäröiden toinen hänen tarjottuun käteensä tarttui, mutta käden omistajalle se ei lainkaan uusi asia ollut. Kovin harva uskaltautui luottamaan hänen kaltaiseensa löysähuuleen ja mikäli sen teki, sai yleensä siitä myös kärsiä. Voivoi, hänellä oli kova maine trubaduuritkin päihittävänä, kävelevänä tietotoimistona. Tosiasiassa jutut eivät juurikaan olleet enää peräisin uskotulta, vaan pikemminkin toisten asioihin nenäänsä tunkevalta aatelisherralta. Koska häneen ei luotettu enää paljoakaan, se pakotti hänet työskentelemään ankarasti maineensa eteen. Luotettavuus hänestä oli karissut jo aikoja sitten, mutta ei se tarkoittanut hänen hylkäämistään yksinäisenä ja elämänsä menettäneenä. Juoruilijoilla oli oma paikkansa hovissa, sanoivat ihmiset mitä tahansa.
No harvemmin epäluottamus oli kuitenkaan näin selkeästi ansaittu. Kukapa nyt luottavaisin mielin olisi tarrautunut sen tahon käteen, joka oli häntä juuri pitänyt pilankohteenaan?

"Uhm.. Ei sen väliä, omaa syytäni, sir" Poika lievästi sanoen yllätti hänet sanoillaan. Kyllähän raukka itsekkin käsitti tulleensa Lordin naruttamaksi, joten miksi hän otti siitä syyt omille niskoilleen? Ajatustoiminta aivan hohti Aldinin hämmentyneiltä kasvoilta, mutta pian sen pyyhki tuokioksi välähdys. Luonnollisesti edellisen perään pyrki kasvoille seuraava ilme; anteeksiantava, jopa hivenen alentuvakin hymy. Aivan niin, hänen asemansa. Hän oli välillä jo aivan unohtaa tittelinsä muun saamansa maineen keskellä, mutta tämänsorttisissa tilanteissa siitä oli tapana olla hyötyä. Kauaskin näki, että hänen kengissään käveli rikas mies. Aldintroaf katsoi toista lähes ankarana, mutta ei jaksanut enää pitkään, vaan heilautti armeliaasti kättään. Liike oli tulkittavissa varmasti monella tavoin, mutta Aldin tarkoitti olevansa valmis unohtamaan maelun jalkojensa juuressa.
"En kai minä... Tai siis, olinko jotenkin tiellä, kun kompastuitte..?" Nuorukainen esitti jatkokysymyksen kovin varovaisesti ja nosti katseensa häneen.
Aldintroafin hivenen pisti vihastuttamaan muistutus hänen omasta kömpelyydestään, mutta toisaalta kun poika oli valmis ottamaan siitäkin syyt niskoilleen niin ehkä se oli anteeksiannettava. Lordi pudisti päätään pehmeästi.
"Voi ette, kerranpa sitä sattuu kompuroimaan ylhäisempikin."

Hetken Aldintroaf oli jo aikeissa poistua paikalta ja jatkoi jopa muutaman askeleen tietäpitkin hyvästelemättä, mutta kääntyi sitten kuin olisi unohtanut jotain. Hän oli tullut parempiin aatoksiin. Eihän seuraa ollut löytynyt tähänkään asti joten miksei kävisi tallipojan seuraan lyöttäytyminen? Tämä ei ainakaan uskaltaisi häntä häätää luotaan kuin kapista rakkia.
"No mutta, ettekös te ole yksi palatsin tallipojista?" Mies huudahti pojalle, kuin se olisi vasta mieleen juolahtanut. Varmuuden vuoksi hän kadotti alentuvan sävyn äänestään ja jutteli tuolle toiselle, kuin lähes vertaiselleen.
"Minulla on paikka siellä kahdelle hevoselleni ja mahdollisesti olen sinuun joskus törmännyt?"

// Ei tahdo Jokrun mieli tuottaa minkäänlaista materiaalia. No sovitaanko, että tämä oli se esimerkki sukasta? ^^' //

[ tuoko? sukka? håhååå, jekutat ! ei tuommosii esimerkkei oteta sukkakokoelmaan, liian hyvä ! :'D ]

Zacharyah

Hetken jo luultiin kysymyksen aiheuttavan jonkin negatiivisen räjähdyksen, mutta yllättäen Lordi näyttikin vimmastuneelta vain hetkisen verran, ennen kun näytti toipuvan. Päänpudistus näytti jo selvästi pehmeämmältä, aivan kuin tämä olisi antanut hänelle anteeksi kaiken kokemansa vääryyden.
- "Voi ette, kerranpa sitä sattuu kompuroimaan ylhäisempikin."
Vastaus sai aikaan sekasortoisen tunnemyrskyn; toisaalta tilanne huvitti, hyvin suurestikin, mutta eihän hänen sopinut nauraa lordille. Mutta tosiaan, ihmisiähän hekin olivat, ainakin sisimmässään vaikkeivät aina käyttäytyneetkään sen mukaisesti. Tähän ylempiarvoisempaan henkilöön yritettiin asennoitua mahdollisimman myönteisesti, mutta kauaa ei positiivisia pystytty olemaan, kun herra päätti poistua paikalta mitään sanomatta. Siinä sen näki, tuollaisille porvareille kaikki oli mahdollista ja sallittua. Hetkisen nuorukainen oli jo itsekin kääntymässä pois päin, kasvoillaan eriskummallisen kitkerä ilme, kun kuulikin hiekan rahinaa kenkien alla ja seuraavassa hetkessä ilmoille lausuttiin kysymys koskien hänen arvoaan ja ammattiaan.

- "Olen kyllä, herra", vastattiin aurinkoisesti, suupielet silti hieman alas kaartuneina. Nopeasti ilmettä kuitenkin korjattiin parempaan ja pian huulilla komeilikin kovin sydämellinen hymy. Lordi näytti muutenkin lausuneen kysymyksensä aivan liioitellun yllättyneenä, aivan kuin se ei olisi näkynyt paremmin päältä. Mitään ei sanottu ääneen, ei tietenkään, ja pian huomattiin, ettei miehen äänessä enää kaikunut minkäänlaista säröä. Se sai silmiin syttymään pienen pilkkeen, aivan kuin hän olisi ollut varma, että toinen suunnitella jotakin. Eihän sitä koskaan tiennyt.
- "Minulla on paikka siellä kahdelle hevoselleni ja mahdollisesti olen sinuun joskus törmännyt?"
No, nyt kun sen noin ilmoitti, niin tokihan miehen kasvot piirtyivät nopeasti alitajuntaan ja lamppu suorastaan välähti pään päällä - ihmekös, että herra oli näyttänyt jotenkin hämärästi tutulta. Lordihan omisti ne kaksi työhevosta, joita hänkin oli monen monta kertaa kiillottanut ja valjastanut vaunujen eteen tarpeen vaatiessa.
- "Niin tosiaan, mitä luultavimmin", nyökyteltiin vastaukseksi ja hieman eloisammin, jopa rentoutuneemmin.

Aurinko näytti edelleenkin olevan häntä ja kaikkia muita tummahiuksisia vastaan, sillä se paahtoi vieläkin täydeltä terältä, aivan kuin olisi yrittänyt kärventää herkkänahkaiset ja aiheuttaa kaikille alttiimmille päänsärkyä. Katse siirtyi hetkeksi ylös ja lämpöä tuovaa taivaankappaletta mulkaistiin kerran pahasti. Rusketustakaan Zachy ei enää kaivannut, iho oli jo aivan tarpeeksi rusottava - pari pisamaakin oli jo ilmestynyt nenänvarrelle, kuten pahimpien helleaaltojen aikana oli yleensä tapana.
Suuta ei enää avattu, sillä jos oli pakko tunnustaa, nuorukainen ei edes aivan ollut perillä siitä, milloin hän sai alempiarvoisena suunsa avata ja mitä sieltä olisi soveliasta päästää ulos - hän ei paljon aatelisten kanssa ollut tekemisissä, mitä nyt tallilla joutui pari kohtaamaan. Mutta nekin kohtaamiset olivat ohimeneviä ja helposti kumarruksin ja teitittelyin hoidossa. Sitä paitsi, eihän kukaan halunnut puhua tallipojan kanssa vapaasta tahdostaan. Joten, oli siis hyvin eriskummallista että Lordi oli aloittanut juttutuokion hevosista hänen kanssaan.
Hetkellisen mietinnän jälkeen kieltä päätettiin hieman herätellä, oli sillä sitten mitkä vaikutukset tahansa.
- "Kaksi työhevosta, oreja, muistelisin? Hienoja eläimiä." Se olisi jonkun muun suusta varmasti ollut vain muodollinen kohteliaisuus, mutta Zachy oikeasti tarkoitti mitä sanoi. Hienoja tosiaan, vahvojakin, mitä hän nyt oli saanut huomata.

Katse tipahti taivaalta alas Lordiin, jota katseltiin nyt jo hieman kiinnostuneemmin. Uteliaisuus ei ollut hänen tapaistaan, mutta kiinnostuksen sai helposti herätettyä. Katsetta yritettiin tosin peitellä, ei kai se nyt ollut kovin soveliasta. Hänenhän pitäisi olla neutraali ja puhua silloin kun käskettiin tai kysyttiin, eikä sooloilla omiaan.
Paha juttu sinänsä, Zacharyah ei näyttänyt oppineen vielä hovin tavoille - tosin ei hän paikanpäällä ollut kauaa ollutkaan. Oppia ikä kaikki, kantapään kauttahan sen yleensä parhaiten sisäisti.

[ olen vähän aut, kuten ehkä huomaa. 8') ]

Aldintroaf

Nuorukaisen kasvoille oli laskeutunut kitkerä ilme sinä aikana, kun Aldin hetken jo luuli marssivansa pois. Se katosi kuitenkin, kun toinen perui aikeensa, mutta Lordi ehti silti sen huomata ja yllättyi positiivisesti. Harvoin kävi niin, että seuralainen myrtyi menettäessään jutelutuokion hänen kanssaan, varsinkaan sattuneen kaltaisen tapauksen perään, joten se rohkaisi häntä. Ei sillä, ettäkö tämä mies olisi rohkaisua tarvinutkaan, hän vain esitti hetken mielessään pyörineen kysymyksen tuoreena ja jäi odottamaan vastausta.
"Olen kyllä, herra" poika vastasi nyt iloisemmalla sävyllä ja korjasi maata kohtia osoittavia suupeiliään parempaan asentoon. Lordi vastasi tuohon hymyyn omalla tavallaan, suupieliä väkisinkin hivenen kopeasti kohottaen. Olihan aatelisillakin vaikeuksia puhutella tavallisia pulliaisia, kun heitä kokoajan erehdyttiin luulemaan käytöksensä vuoksi töykeiksi ja sitten piti vielä ottaa huomioon titteliltään suuremmat. Mitä arvoviidakossa seikkailua! Aldin yritti kuitenkin korjata virheen ilmeessään esittämällä jatkovirkkeen kysymykseensä. Hän mainitsi kahdesta hevosestaan, jotka asuttivat karsinoita palatsin tallilla ja veikkasi nähneensä pojan siis ollessaan tarkistamassa näiden vointia. Lamppu näytti välähtävän pojan päässä, mitä luultavammin hän muisti Aldintroafin vasta tuona hetkenä. Ei hänestä ollut mitenkään imartelevaa tulla muistetuksi pelkästään hevostensa ansiosta, mutta sille ei nyt mahtanut mitään.
"Niin tosiaan, mitä luultavimmin" Nuorukainen nyökytteli rentoutuneemman oloisena.

Tuo hirvittävä suora porotus, jonka äsken oli pitänyt olla häntä pelastamassa kävi nyt tukalaksi. Keskittyessään kiemurtelemaan hiostavissa vaatteissaan ja murehtiessaan surkeaa tilaansa hän vallan unohti jatkaa juttutuokiota mitenkään. Aluspaita liimaantui nihkeänä ihoa vasten ja oli mitä luultavammin jo ihan hien peitossa, eikä liivi auttanut yhtään. Varsinkaan, kun päälle Aldin oli heittänyt tummanruskean jakun. Mikä himpatti sai hänet pukeutumaan noin tuollaisena päivänä? Aldin kiemurteli ulos jakustaan ja seisoi nyt hivenen tuulettuneempana tuon armottoman käristäjän säteissä.
"Kaksi työhevosta, oreja, muistelisin? Hienoja eläimiä." Toinen esitti hevosia koskevan kohteliaisuuden, kun Aldintroaf keskittyi tukalaan vointiinsa. No tuskin tallipojalta muunlainen ajatus luonnistuukaan.. aldin ajatteli hivenen julmasti, mutta se oli sallittava hänelle tilansa vuoksi.

Olivathan hänen hevosensa hienoja otuksia vaunujen eteen, mutta niillä ei paljoa kaupungissa liikkunut. Useimmat kadut olivat liian kapeita vaunuille ja niillä oli turhan leveä selkä ratsastettaviksi. Ei sillä, että niitä olisi voinnut kovin herkkäohjaisiksi kuvailla. Ohjia sai kiskoa vaikka kuinka kovaa jakauan, ennen kuin nuo pysäyttivät ravinsa, tai puolestaan pohkeita sai antaa miljoonia, ennen kuin ne kohottivat sen. Vain kaksi ylimääräistä hevosta hänen hulppean elämänsä esteenä. Aldin oli suunnitellut niiden myymistä ja puolestaan hyvän ratsun ostamista, mutta ensimmäistä ei ainakaan viitsinyt mainita tuolle pojalle, koska arvostus häntä kohtaan tuskin olisi kohonnut. Aldin ajatellessaan tätä vilkaisi nuorukaista, joka toljotti häntä uteliaan odottavasti ja pakotti itsensä nyt jotain keksimään.
"Aivan, Sumfa ja Siod eivät vain pääse oikeuksiinsa täällä kaupungissa.." Lordi tokaisi taas tavalla, jonka pystyi käsittämään monella mielellä. Kehuna, haukkuna, voivotteluna. "Olenkin suunnitellut ratsun ostoa heidän lisäkseen, mutta vielä ei ainakaan ole sopivaa löytynyt." Hän lausahti kuin ohimennen. Noin vain se häneltä sujui, yksi hevonen sinne tai tänne.

"Ette ole muuten maininneet vielä nimeänne, enkä minä ole esitellyt itseäni." Aldintroaf töksäytti omalla suoralla tavallaan ja hoiti tärkeämmän pois päiväjärjestyksestä. "Olen Lordi Elyah-Aldintroaf Tuhmurinmieli Ellemmiire." Hän luetteli huvittavan nimilitaniansa täysin vakavana. Montaa olisi varmasti hävettänyt kantaa Tuhmurinmielen, taikka sitten Ellemmiiren nimeä, mutta Lordille se oli merkityksetöntä. Vain nimiä kannettavaksi.

// Hurja, tulipas Aldinista nyt tärkeilevä : D //