Tämä ei ole meitä varten

[sindacol tännee! SInä rakas päiväni pelastaja!]

Hadar
*******

Palvelijat melkein lentävät varjoihin nähdessään ritarinnan kasvot. Kukaan ei uskaltanut eds tulla lähelle, kun nainen jo mulkaisi kirkkaan sinisillä silmillään murhaavasti. 'Kuinka he olivat saattaneet unohtaa kertoa hänelle! Kuinka?' Palvelijoiden onneksi oli jo ilta, joten käytävällä ei juuri ketään liikuskellut, muuten olisi saattanut kohta jonkun lätty lätistä. Hadarin pinna kun oli loppumaisillaan ja hyvä kun hän hillitsi itsensä.

Hänen yksi viimeisistä veljistään oli kaatunut kuukausi sitten. Eikä kukaan tietenkään ollut muistanut Hadarille mitään kertoa. Ehei, kuka nyt kätensä taistelussa menettänyttä ritarinnaa muistaisi? Sitten hän saa kuulla joltain narrilta, että hänen yksi veljistään on kuollut! Hyvä kun nainen ei vetänyt hyvää vasentaan narrin naamaan. Nyt nainen siis harppoi pitkin käytäviä valmiina tappeluun. Kuka vain kelpaisi, kuka vain joka oli tarpeeksi tyhmä. Yksi väärä sana ja hän olisi valmis tappamaan.

Hadarin vasen käsi haroi lyhyitä hiuksia ja ratsastus saappaiden korko kopisi kivetystä vasten. Tahti oli tiuha, mutta tasainen. Naisen ylä oli musta tunikka ja huivi kaulassa. Se oli sentään valkoinen. Housut olivat ruskeat ja uutuuden kankeat. Sekin vielä ärsytti ja suututti Hadaria. Maiilma oli paha paikka.

//Täältä tullaan. Ja kiitos kuuluu minun puoleltani : )

Theremin (En uskaltanut kuitenkaan laittaa heikkoluista markiisitarta kohtaamaan viestiäsi : DD).
--


Näkyi nopea välähdys, ja pian ilmaa halkaisi korviavihlova sivallus. Theremin seisoi aavistuksen kiihtyneenä huoneistossaan, jalassaan parempiakin päiviä nähneet ratsastussaappaat ja täydellisesti päälleen istuvan, tummanpunaisen samettitunikan päällä tukevan oloinen vyö, josta nyt tyhjä huotra roikkui. Vakain käsin tämä oli kohottanut pitkäteräisen, ikkunasta paistavan ilta-auringon punaisen hehkun värjäämän miekan silmiensä tasolle; toisen käden pidellessä täydellisesti tasapainoitettua asetta kahvasta toinen käsi viiletti tuskin koskien terävää reunaa pitkin, tumman ja tarkkaavaisen katseen valvoessa.

Vaan viimein Theremin heilautti kättään, heittäen miekan näin ilmaan mutta napaten sen vain silmänräpäystä myöhemmin turvallisesti käteensä sovitetusta kahvasta. Pian valkoinen terä oli kadonnut, ja nuori lordi tunsi miellyttävää lämpöä aiheuttavan painon kupeellaan. Kalpeasti hymyillen tämä kohensi vielä nahkaisten säärystimien asentoa, ja noustuaan kumarruksesta haroi tässä miellyttävässä valossa liki punaisena leiskuvat hiuksensa auki, kiinnittäen ne huolellisesti poninhännälle, tavoistaan poiketen jo niskasta alkaen.
Lopultakin Theremin oli valmis, musta takki huolettomasti harteillaan, asevyö tukevasti vartaloaan vasten painavana, miekkansa ja kahden tikarin ansiosta. Miehen kenties hieman vaarallisen innostunut hymy vain syveni tämän tuntiessa sydämensä kiihtyneen sykkeen. Hän oli lähdössä viimein pois palatsista, ulos purkamaan tuntojaan metsästä löytyviin harjoituspaaluihin.

Mutta ennen ryntäämistään ulos huoneesta Theremin malttoi itsensä vielä hetken; Hänen kävisi vain kalpaten tällaisessa mielentilassa, eihän tällainen kiihtyminen sopinut nuorelle lordille alkuunkaan!
Niin tämä käytti vielä hetken hiljaisuutta. Seisten täysin liikkumatta, katse tyhjänä kohti auringonlaskua, Theremin antoi tällä itseopitulla taidollaan pahimpien innostuksen perhosten liitää pois, joiden alta paljastui koko tämän omituisen mielentilan syy: Viimein, oltuaan reilun viikon palatsissa, hän oli viimein päässyt toteuttamaan yhtä niistä tehtävistä, jonka takia hänen isänsä oli hänet mukaansa ottanut. Eikä asia tietenkään koskenut kuin kaupankäyntipolitiikkaa, mikä tietysti oli myös Thereminille isänsä viinitilan ainoana perijänä tärkeä asia, vaan tappotylsä. Lisäksi heiltä oli lipsahtanut loistava tilaisuus sivuun ainoastaan yhden heidän mahdollisen asiakkaansa viimein vaihtaessa sopimustaan.
Tuntikausia paikallaan paasaamista, kuumassa huoneessa, ja lopulta ei mitään tulosta. Kyllä, Theremin tahtoi päästä ulos.

Niin pohjoisen asukas hengähti syvään, ja raukaisi mielensä, astuen muutamalla turhankin lennokkaalla askeleella ulos huoneistostaan, käytävälle, jossa sittemmin rauhoitti askeliaan.

Hadar kuuli askelia takaansa. Joku aatelinen selvästi. Rytmi oli aina erilainen palvelijoilla ja aatelisilla. Palvelijat kulkivat hiljaa, nopeasti ja huomaamattomasti. Aateliset harrastivat rytmikästä kävelyä tai lipuvaa naisten kohdalla, aina mahdollisimmanhuomattavasti ja ei missään nimessä koskaan juosten. Hadar kuului niihin jotka kävelivät sekoituksena. Hän ei koskaan ollut oppinut täysin olemaan kuin aatelinen. Hänessä oli aina syvällä sotilaan opit ja perheen opetukset. Kunnioita toisia, kunnioita elämää. Ole nöyrä ja avulias kaikkialla muualla, mutta älä sotatantereella vihollisellesi.

Hadar pysähtyi samalla kun aatelinen astuisi esiin. Siniset sillmät olivat suunnattuina kyseiselle nurkalle. Hallan käsi oli puristautunut nyt nyrkkiin. Hän tiesi, että jos jolla kulla aatelisella olisi hänestä pahaa sanottavaa, se kostautuisi. Sen verran kieroja nämä hienohelmat olivat. Loukkaa heitä hiemankin ja he kostavat sen sinulle nopeammin, julmemmin kuin voisit uskoa. Se oli varmempaa kuin että yöllä oli pimeää.

Hadar oli kasvanut vuoristoseudulla ennen taistelukenttiä. Nyt hän asui linnassa ja oli hankkimassa itselleen kunnon taloa, ellei jopa kartanoa. Se oli vasta suunnitteilla, mutta silti. Tämä teki hänestä oman perheensä silmissä suorastaan vieroksuttavan. Hän ei viime kotikäynnillään ollut viipynyt kuin kaksi päivää. Se oli viimeinen kerta kun hän oli veljensä nähnyt ja piaan siitäkin olisi kulunut vuosi. Nyt kuitenkin juuri tämä veli makaa kylmänä haudassaan, ilman Hadarin siunausta. Ilman vanhimman sisaruksensa rukousta, jota muiden kohdallla oli sentään kunnioitettu! Hadar iski kätensä pylvääseen tukahduttaakseen kaiken sisällään olevan ja jottei ensinnäkään hyökkäisi viattoman aatelisen kimppuun.

Nuoren lordin mieltä piinaava levottomuus vain pahensi otettaan miehen joutuessa hidastelemaan askeliaan, jottei olisi kiinnittänyt liikaa huomiota vastaantuleviin palvelijoihin. Lisäksi hänen isänsä oli lämpimästi varoittanut suvun ja koko Íorin kansan maineen tahraamisesta, ne olivat eteläiset ihmiset ne, jotka olivat kuumapäitä ja joilla oli kiire aina joka paikkaan. Ei pohjoiset.
Theremin irvisti hiljaa mielessään mokomalle. Tokihan hän tunsi itsessään sen tyypillisen pohjoisen asukkaan, rauhallisen ja harkitsevaisen luonteeltaan ja niin pois päin, mutta joskus hänen oli kertakaikkiaan vain päästävä pois ihmisten ja valvonnan alta pystyäkseen jälleen toteuttamaan muiden tahtoa ja edellytyksiä.

Niin mies kulki punertavat, tummat hiukset perässään vaeltaen, kuluneiden ratsastussaappaiden pehmennetyt kannat vaimeasti kivisellä käytävän lattialla kopisten. Välistä hän antoi katseensa lennähtää malttamattomana käytävän ikkunoiden punertavaan maisemaan. Pian, pian hän olisi jo ratsastamassa sitä kiinni..

Vaimea muksaus läheisen kulman takaa katkaisi nopeasti Thereminin mietteet, ja tämä kohotti katseensa eteenpäin, kummaksuen. Aivan kuin joku olisi lyönyt seinää aivan lähellä, mutta sehän nyt oli varsin naurettava vaihtoehto. Tähän aikaan oli liikkeillä lähinnä vain palvelijoita, jotka tuskin uskalsivat purkaa tunteitaan tähän kiviseen palatsiin näin yleisellä paikalla.
Nämäkin ajatukset jäätyivät nuoren lordin näkökenttään ilmestyneiden, korkea-arvoisesti pukeutuneiden aatelismiesten ilmaannuttua täysin omaan keskusteluunsa uponneina käytävän päähän, askeleet suunnattuina suoraan Thereminiä kohti. Hetkeksi tämä jäätyi tuttujen piirteiden pälkähtäessä yllättäen hänen tielleen, mutta pian tämä jo ravisteli päätään selkeäksi, kiiruhtaen nopeasti läheisen pylvään taa, jämähtäen täysin liikkumattomaksi.

Tuskallisen hitaasti Thereminin isä ja tämän liikekumppani lähestyivät puheensorinoissaan paikkaa, jossa hän piileskeli. Kuinka typerä hän olikaan ollut! Jos isä olisi nähnyt hänet nyt, asevyössä ja selkeissä ajatuksissa uloslähtöön, hän olisi saanut välittömät nuhteet, olkoonkin että paikalla oli vieras aatelinen.
Joskus hänestä tosiaan tuntui kuin hän olisi jälleen viisitoistakesäinen.
Ja yhtäkkiä herrat olivat kohdalla, Theremin näki piilostaan isänsä arvokkaan ryhdin ja tumman kampauksen, tummanvihreän vaatetuksen ja kalpean hipiän, kunnes puheensorina olikin jo poissa, kääntyneenä mutkaan josta Theremin oli äsken tullut. Vielä hetken tämä seisoi paikoillaan, varmistaen nyt tarkkaan että herrat olivat menneet, ennen kuin hän astui takaisin käytävän valoon, kääntyäkseen seuraavasta kulmasta, itsekseen jupisten.
"..Ei hetkenkään rauhaa, voi minua typerystä! Liian varomatonta.."

Mutta nyt hän havaitsi jälleen liikettä ympärillään, ja vilkaisi nopeasti tätä illan liikuskelijaa.. eikä vilkaisu jäänyt sittenkään tarpeeksi nopeaksi. Ensin Theremin kuvitteli nähneensä vain jonkun ritarin, mutta nähtyään tuntemattoman kasvot tämän mieli kääntyi.
Ritari olikin nainen!
Pikaisesti Theremin kuitenkin oli jo ohittanut tämän, kunnes lainkaan miettimättä tekojaan tai sanojaan, pysähtyi ja kääntyi uudelleen naista kohti, kasvoillaan tutkimattoman kiinnostunut ilme.
"Anteeksi, neiti, mutta iskittekö te juuri tuota pylvästä?"

Hadarin ohitse liikkui aatelisten miesten joukko. Nainen nojasi pylvääseen ja yhden selvästi kuvitellessa jotain omiaan, Hadar mulkaisi tätä. Ehei, häntä ei tänä iltana kukaan lääppisi. Kaikkein vähiten noin rumaa, koppavaa ja ärsyttävän oloista miestä. Ianna hieroi rystysiään, sillä pylvääseen lyöminen oli tuntunut mukavasti sormissa.

Piaan naisen ohitti aatelinen, miekka kupeellaan ja tämä vilkaisi myöskin häntä ja sitten yllättäen kysyi oliko Hadar lyönyt pylvästä, Nainen katsoi miehen miekkaa jonkin aikaa ennen kuin vastasi. "Kyllä, muuten olisin saattanut lyödä jotain viatonta sivullista", siniset silmät kohosivat katsomaan miekan omistajan kasvoja. "Teillä näyttää olevan hieno miekka hallussanne", nainen toteaa ja suoristautuu nojaamastaan pylväästä.

"Pohjoista tekoa, ellen erehdy?" Hadar oli kiinnostunut miekoista. Varsinkin pohjoisen, sillä ne olivat kerta toisensa jälkeen ylittäneet odotukset. Hadarin omakin miekka oli pohjoisesta. Koko suvun aseet oli sieltä hankittu ja Hadar ei aikonut katkaista sitä perinnettä.

Halla sukaisi hiuksiaan taas hieman pystymmäs ja vilkaisi palvelijaa, joka kipitti minkä jaloistaan kerkesi. Tältä tippui pyyhe aivan Hadarin lähelle ja tietenkin nainen kumartui, nosti ja kumarsi palvelijalle. Tyttö meni punaiseksi ja änkytti kiitoksensa. Hadar ei sanonut mitään ja piika jatkoi matkaansa.

Hienoinen, tuskin huomattava hymy nousi Thereminin kalpeille kasvoille kuullessaan veikkauksensa osuneen oikeaan, joskin siihen saattoi vaikuttaa myöskin syy lyömiseen. Ja vilkaistuaan uudelleen naista, joka ilmeisesti oli arvoltaan enemmän tai vähemmän ritarinna, nuori lordi sai olla aivan kiitollinen tästä purkauksesta pylvästä kohtaan.
Niin, enempiä sanomatta Theremin oli juuri lähtemäisillään matkaansa jatkamaan, kun nainen yllättäen kysyi hänen miekastaan. Kalpea käsi tarttui vaistomaisesti sen koristeltuun, valkeaan tuppeen, kunnes rentoutui, kääntyen nyt kunnolla naista kohti, kumartaen kevyesti .
"Kiitän, sillä itse sen olen poikasena tehnyt", hän hymyili, kääntäen nyt omankin huomionsa miekkaan kupeellaan.

"Ja arvelunne osuvat oikeaan, sillä tosiaan, pohjoisimmasta Íorista olen tänne paahteeseen tullut, miekka mukanani."
Hetken pohdiskeltuaan, ja tarkistettuaan että hänen isänsä ei ollut yhtäkkiä jostain selittämättömästä syystä palannut, Theremin veti miekan puoliksi huotrastaan, paljastaen sen ketterän mutta sitäkin tappavamman taonnan, valkeana hohtelevan pinnan ja valkoiseen nahkaan käärityn, kullatun kädensijan kauniin liitoksen. Hänen ensimmäinen ja viimeinen miekkansa, sillä se sopi täydellisesti hänen käteensä, sikäli kun hän miekkoja käytti. Pienempänä miekka oli ollut kenties vieläkin hienompi ja mitä parhain kahden käden miekkailuun, nykyään se oli Thereminin mielestä hieman liian koristeellinen ja yhden käden miekkana vailla paria.

Pian Theremin laittoi miekan jälleen piiloon, kohottaen hivenen kummeksuvan katseensa tuota epätavallisen näköistä naista kohti.
"Teillä tuntuu olevan loistava miekantuntemus, kun tunsitte miekkani jo pelkästään sen kahvasta ja huotransa mallista, ellette sitten tehneet johtopäätöstä minun ulkonäöstäni ja mahdollisesta kytköksestä Íorin maasta?"
Theremin hymyili jälleen harvinaista, kalpean himmeää hymyään, mikä oli enemmänkin kasvojen tyyneyttä kuin huulten vääntyilyä, kunnes kumarsi pienesti päätään; Hassua, miten hovin ladyille tarkoitetut, koristeelliset puheet ja syvät kumarrukset tuntuivat katoavan, kun housuihin pukeutunut, lyhythiuksinen ja rotevahko nainen aloittaa keskustelun kysymällä miekastaan.
"Theremin Lumilaakso, lordi ja Íorin sukua", hän esitteli lyhyesti ja ytimekkäästi itsensä, ratsastusretken sujahtaessa yllättävän huomaamattomasti päällimmäisestä vasta seuraavaksi ajatukseksi.

Nainen mittaili miestä täysin uudesta kulmasta tämän kertoessa takoneensa itse oman aseensa. Tämä siis oli takonut sen mikä tulisi myös tappamaan, tosin aateliset harvoin harjoittivat tuota kammoksuttavaa tapaa. Toisinaan Hadar halusi vain muistuttaa millä nämäkin ihmiset olivat valtansa saaneet. Veri siinä oli vuotanut ja tulisi vuotamaan. Murhia, sotia, kyllä täällä oltaisiin kuin herran kukkarossa rintamaan verrattuna.

Hadar palasi takaisin nopeasti hieman synkistä maailmoistaan. "Kyllä minä Íorin tunnistan, mutta täällä on niin hämärrää etten ala arvailemaan. Se on viisainta, sillä miekasta en yleensä erehdy. Olette tehneet hyvää työtä. Toivottavasti myös muuallekkin kuin kauneuteen terässä", Hadar sanoi ja naurahti kevyesti. Tällöin naisen silmäkulmiin muodostuivat hennot rypyt. Ei maailma itkulla parane vanhat toverit tapasivat sanoa alokkaalle, joka tärisi horkassa verikasteen jälkeen.

Hadar nyökkäsi ja kumarsi toiselle ja esitteli itsensä varmalla äänellään: "Hadar Halla Harrell, ritarinna." Nainen hymyili, tai oikeammin virnisti nuorelle lordille. "Pahastutteko jos liityn seuraanne? Vai oletteko kenties menossa sellaiseen paikkaa, jota ette soisi muide tietävän?" Hadar asteli rennosti lähemmäs miestä. "Olen taitanut istuskella jo liikaa", nainen totesi ja heilautti puista kättään rennosti. Se oli hieman karmea näky, sillä normaalistihan liike olisi ollut sulava. Mutta teeppä sama puulla, se ei ollut mitään sulavaa. Sama kuin kana olisi lentänyt kotkan rinnalla. Siltä Hadarin käden heilautus näytti.

Ehkä se johtui naisen ihailevasta ja hyväksyvästä asenteesta hänen miekantekotaitoihinsa, tai sitten se johtui vain tämän huolettomaa itsevarmuutta uhkuvasta käytöksestä, mutta jokatapauksessa Theremin alkoi pitää tästä naisesta.
"En ole itseäni kehumaan, mutta käteeni se sopii hansikasta paremmin, ja vaikka on miekka kokematon sodan kauhuista, on se silti ketteryydessään tappava ja taisteluissa mitä voitokkain. Ainakin minun käytössäni. Toisaalta, joku sanoisi sitä aivan liian kevyeksi tai oikukkaaksi", hän sanoi hivenen hymyillen, sormeillen tottuneesti miekan kahvaa, jossa valkoiseen nahkaverhoiluun kätketyn kädensijan päähän oli veistetty aidosta luusta heidän toinen sukutunnuksensa: Valkea lumikukka.

Tietämättään mitä enää oikeastaan tahtoi tehdä, nuori lordi oli kenties pian lähdössä ulkoilmaan, mutta halusi silti puhua naisen kanssa heidän pienen keskustelunsa loppuun.
Ystävällisesti naisen nimen kuullessaan, -Hadar Halla, tuskin olisi Theremin keksinyt sopivampaa nimeä-, hän tervehti tätä pienellä, hyväksyvällä päännyökkäyksellä, uskaltaen hymyillä hieman avoimemmin tämän ei-niin-yleiselle tavalle kumartaa. Tämän ehdotusta mies pohti hieman, toisaalta, miksikäs ei. Hän ei ollut täysin tietoinen siitä, mihin oli menossa, sillä metsän suojissa piileskelevästä harjoitusalueesta hän oli kuullut vain pikaisesti eräältä ystävälliseltä palvelijalta. Ja sitäpaitsi, jos Hadar keksisi vain jostain miekan itselleen, voisi hänkin verestää kuukausia unessa makoillutta taistelijansieluaan muihin kuin puisiin tahi olkisiin nukkeihin..

Theremin oli juuri vastaamassa, kun hän erehtyi vilkaisemaan naisen hieman kömpelöä kädenheilautusta. Tämän käsihän oli puuta! Kuitenkaan ei liian kauaa Íorin asukas jäänyt tätä töllistelemään, hymyili vain kohteliaasti. Ilmeisesti Hadar oli ansainnut ruumiinrakenteensa ja karskinpuoleisen luontonsa vähän koruompelua vaarallisemmalla ajanvietteellä. Ja olihan hänenkin eräällä ystävällään, joka oli auttanut häntä hänen miekkansa teossa, puinen silmä ja -jalka..
"Paikasta en tiedä, sillä siitä kuulin vain pikaisesti kuin se ei olisi minun arvolleni soveliasta. Ja tunteesi hyvin ymmärtäen, jaloittelemaan ja hengittämään minäkin olen menossa, Hadar, seurasi tekisi vain hyvää." Theremin naurahti mainitessaan arvonsa, sillä hän saattoi yhä nähdä sielunsa silmin palvelijan ilmeen, kun hän oli kysäissyt mahdollista harjoittelupaikkaa. Poika-parka oli vaikuttanut perin järkyttyneeltä.

"Tarvitsetko jotain varusteita matkaasi? Minä varoitan, olen varautunut palaamaan aikaisintaan yhtämatkaa aamuauringon säteiden kanssa", Theremin sanoi naurahtaen. Hän söisi vaikka saappaansa jos tuo edessään seisova nainen ei olisi ikinä viettänyt yötään ulkona.
"Ja ellet ole tavattoman hyvä juoksemaan, suosittelisin ratsua. Onko sinua siunattu omalla hevosella vai pitääkö sinun minun laillani tyytyä palatsin nelijalkaistarjontaan?" Tämän mies sanoi yhä hymyillen, mutta hieman vakavammin. Oikeastaan häntä jännitti hieman käyttää palatsin ratsuja, sillä niillä ratsastaminen toisi varmasti ikävän hänen omaa, kaunista ja tulisieluista ratsuaan kohtaan.

"Aa.. te tarkoitatte varmaan pientä aukiota metsässä, jossa miekkamiehet käyvät harjoittelemassa. Nykyään sinne lappaa väkeä niin että jouduin hakemaan uuden harjoittelu paikan", Hadar puhui huomaamattaan hieman epäkohteliasta kieltään jota kotikonnuilla käyteltiin hyvinkin nopealla puheen temmolla ja laulavalla nuotilla. Eihän moinen naista hetkauttanut suuntaan eikä toiseen. Hän ei jaksanut enää pienistä etikettivirheistä perustua. Hänellä oli sentään elämä.

"En minä mitään tarvitse", Hadar sanoi, kääntyi varjoon ja palasi oma miekkansa mukanaan. Hän oli asettanut aseensa sinne, sillä muuten ruumiita olisi voinut syntyä. Eikä se tietenkään olisi ollut kauhean suotavaa... Lisäksi hän oli ottanut oman pitkän takkinsa ja oikein rakkaan mustan hattunsa, jossa oli valkea sulka. Nopealla liikkeellä Hadar olikin sujauttanut takin päälleen, hatun päähänsä ja huotran kupeelleen. "Minulla ei ole hevosta, sillä kaupungissa sillä ei juuri mihinkään pääse ja niin kauan kuin jalkani eivät ole puuta minä juoksen ja kävelen itse, mutta tokkopa kukaan pahastuu jos hevosen otan lainaan", Hadar ilmoitti kantansa naurun kera, joka kimposi seinistä. Nainen piti ratsastamisesta, mutta ei kaupungissa. Se oli yhtä tuskaa, ainakin päivisin ja mukulakivet olivat petollisia.

Nainen lähti astelemaan kohti ulkoilmaa. "Te siis harrastatte miekkailua", Hadar enemmänkin totesi kuin kysyi. Hadar oli osannut miekan lisäksi käytellä jousta, mutta vielä hänen mallinsa oli hieman hakuteillä. Sitä pitäisi hioa ja varmasti vielä joku päivä Halla ampuisi kuin ennen. Sinä päivänä hän olisi äärimmäisen tyytyväinen itseensä.

Theremin naurahti huvittuneena Hadarin tavalle ilmaista mielipiteensä tämän liiankin suosituksi käyneestä harjoittelupaikasta.
"No siinä tapauksessa taitaa olla pahoittelut paikallaan. Paikasta tosiaan kerrottiin minulle niin varkain, etten oikein saanut selville sen todellisesta käyttötarkoituksesta.. Mutta ilmeisesti se ei ole, hm, lordeille tarkoitettu.."
Toisinaan Thereminiä otti päähän mitä rankimmin hänen arvonsa, josta ei itse välittänyt kuin sen verran, että toisinaan sai olla rauhassa kenenkään kyselemättä. Mutta silloinkin, kun Íor oli ilmoittanut antavansa tukea Lothringenille tämän jouduttua sotaan, olisi hän niin mielellään ottanut kauniin miekkansa ja lähtenyt auttamaan. Mutta ei, isänsä ainoana perillisenä ja kaiken lisäksi vielä lordina se ei tullut kysymykseenkään.. Sen keskustelun jälkeen hän oli pitänyt kenties pisimmän tutkimusretkensä aina Mustavuorille saakka.

Vaiti ja hieman ihmetellen hän katsoi Hadarin pukeutumista. Vasta nyt Theremin tosiaan huomasi naisen koon, ja oli entistäkin iloisempi, että tämä oli ilmeisen piristynyt heidän keskustelustaan miekoista, tuota naista hän ei tahtoisi kohdata vihoissaan.
"Siksi minäkin joudun lainaamaan", Theremin totesi nyt enemmän synkästi, luoden katseensa aavistuksen surullisena jälleen hämärään ulkoilmaan ikkunan takana, naurahtaen kuitenkin pian tuon tilanteeseen sopimattoman tunteen pois.
"Tammani on aivan liian tulisieluinen tämän maan talleille, lisäksi sen karva on aivan liian paksua tänne Aurinkoon, jossa minunkin sietokykyni on rajoilla. Ei, me kuuluisimme kauas pohjoiseen, lumessa tarpomaan", hän lisäsi päätään pyöritellen, lähtien kulkemaan naisen vierellä.

Jostain syystä Hadarin toteamus vihlaisi Thereminiä, tämä oli tunnistavinaan tunteen kenties häpeäksi. Niinhän se tietenkin oli, hän oli vain harrastelija Hadarin käytellessä miekkaa ammatikseen, elannokseen.
"Oikeastaan jousi on enemmän minun alaani, vaikka kyllä miekastakin on apua pitkillä vaelluksillani aina Mustavuorille asti", mies virkkoi, kiertäen näin harraste-sanan. Se tosiaan vihloi korvissa.
"Olin muuten aistivani jonkinasteista tyytymättömyyttä määränpäätämme kohtaan. Tiedätkö sitten jotain parempaa?"

Hadar kuunteli rauhallisesti mitä mies sanoi ja nyökytteli päätään. "Se oli aikanaan,siis monta vuotta sitten, harjoittelu paikkani. Menetin Lothringenin sodassa miekka käteni ja ylpeyteni ei antanut periksi muiden edessä harjoittelulle. Vein sinne oppilaitani ja he kertoivat siitä eteenpäin ja muutkin löysivät kyseisen aukean", Hadar jutteli ja napitti takkiaan samalla kiinni. "Vai olette te pohoisesta. Minäkin kasvoinsiellä ja sen jälkeen siirryinkin sotakentille. Sukuni on nähkääs aina ollut Lothringien harras kannattaja ja me olemme sotilaita", selitän nuorelle Lordille. Hadarilla oli paha tapa hyppiä puheen aiheissa toisinaan.

"Sanoitte ampuvanne mieluusti jousella, minkä tyyppisestä jousesta pidätte? Minun suosikkini oli pitkäjousi tai ratsujoukkojen", Hadar oli elementissään kertoillessaan ja puhuessaan aseista. Niiden keskellähän oli sentään kasvanut ja aina leikkinytkin. Tosin se oli ollut kiellettyä ja sekös tekikin leikeistä vielä jännempiä nuoren ja kurittoman lapsen silmissä! Sellainenhan Hadar oli ollut.

Nainen työnsi oven auki ja asteli jo hämärtyvään iltaan. Tuuli koitti napata hänen hattuaan, mutta siinä se ei koskaan onnistunut. Hattua Hadarin päästä ei ikinä vietäisi. Nainen otti suunnakseen tallit ja kaavaili voisiko lainata jonkun tuttunssa hevosta. Ritari Yösiipi oli luvannut oman hevosensa Hadarin käyttöön milloin vain. Yösiipi oli jo vanha ja hevonen nuori, joten Hadar päätti ottaa sen, kunhan he saapuisivat talleille.

Hadarin kertoessa itsestään Theremin katsoi tätä kevyen myötätuntoisesti kätensä kohtalosta, muttei kuitenkaan sanonut siihen mitään. Kenties käden menetys olisi naiselle raskas asia, tai sitten tämä voisi suuttua, jos ymmärtäisi osanoton sääliksi. Mutta kuullessaan naisen olevan pohjoisesta miehen ajatukset aukenivat täysin uusille urille, ja tämän tumma katse katsoi kiinnostuneena naista.
"Íorin pohjoisimmista laaksoista. Lumiset metsät ja vaaralliset vuoret ovat olleet kotini täytettyäni kymmenen. Tosin ratsun sain vasta jokin aika sitten, jolloin myös Mustavuoret ovat käyneet tutuiksi", hän sanoi hieman hymyillen muistoilleen. Mikään ei ollut parempaa kuin yö lumisessa metsässä, keskellä vaaroja ja petoja.. Jotka eivät kuitenkaan tekisi mitään, ellet itse häiritsisi niitä. Se vasta olikin elämää.
"Ja kuvittelinkin kuulleeni sukunne jostain, ja se olikin isäni puheessa kun olisin tahtonut ottaa osaa taisteluihin.. Vaikka arvostankin enemmän rauhaa ja hiljaisuutta kuin sodan melskettä ja vilinää. Mutta olen isäni ainoa perijä ja arvoni on liian ylhäinen.. Kuulemma."

Jousen ajatteleminen sai Thereminin palaamaan ajatuksissaan jälleen pakostikin retkilleen.
"Samoja suosin minäkin, ennen kuin suunnittelin omani. Suosikkini on siis retkijouseni, joka kokonsa puolesta sopii ratsastukseen mutta kahden jänteensä ja yllättävänkin suuren jäykkyytensä ansiosta ei jää kauas pitkäjousesta." Nyt Theremin harmitteli jo sitä, että oli onnistunut kuljettamaan mukanaan vain asevyönsä, joka oli ollut jo sinällään saavutus. Hänen äitinsä olisi ollut suunniltaan, jos olisi tiennyt varusteistaan, isä oli enemmän hyvillään. Maantierosvot metsästivät nykyään päivisinkin.

Yllättävä tuuli veresti palatsin lämpöön jo miltei tottuneen miehen silmiä ja heitteli satunnaisia sortuvia hänen kasvoilleen. Oli Amalthaean kuningaskunnalle ilmeisen harvinainen hämärän aika, ja Thermin oli miltei jäädä jo sitä ihmettelemään, kun muisti seuransa ja jatkoi matkaansa, tallien lähestyessä. Talli oli jo pimeänä, mutta jo kerran myöhään sinne saapuneena kyllä tiesi, mistä saisi tarvittaessa tallipojan kertoakseen ratsunlainasta. Ilmoittaminen oli kuulemma tässä palatsissa välttämätöntä, sillä hevosia saattoi kadota aivan omille teilleen eikä niitä koskaan saatu takaisin, jahka vuorossa vain oli tarpeeksi unelias palvelija. Moiselle Theremin osasi vain pyörittää päätään; Jos joku varas sattuisi edes pääsemään lumen läpi heidän kartanonsa talleille, ei tämä kykenisi hänen hevostaan varastamaan. Sillä vain hän oli koskaan saanut Hazelia kävelemään pihan poikki pukittelematta, joskin se oli jollain tapaa miehestä jopa surullista, että niin upealuontoinen hevonen oli taipunut hänen edessään säyseämmäksi.

Hadar asteli talliin ja kopautti unista tallipoikaa hellästi harteelle. "Minulla on lupa lainata Ritari Yösiiven ratsua, Kuuraa. Olen Ritarinna Hadar ja tässä on yösiiven lupa siihen että käytän hänen hevostaan kuutamoa", nainen veti aina mukanaan kulkevan luvan sinetteineen pojalle, joka nyökkäsi melkein mykkänä nähdessään ritarinnan. Harvoin naisia kävelikään miesten vaatteissa, jykevällä äänellä ja puukädellä varustettuna. "Haluatteko arvon ritarinna apua?" Tallipoika kysyi vikkelästi, mutta Hadar pudisti vain päätään ja meni karsinan luokse tervehtimään hevosta. "Terve poju", nainen sanoi ja taputti hevosta lempeästi ja silittisen turpaa ja haki nopeasti nahistuneen omenan.

Nainen meni rauhallisesti Kuutamon luokse ja alkoi valmistaa sitä matkaan lähtöön. Ei mennyt kauaakaan kun kuutamo ja Hadar olivat valmiita. Yhdellä kädellä kaikki vaati luovuutta, mutta kaikkeenhan myös tottuu. Halla ohjasi kuutamon pois pilttuustaan ja pihalle.

Hadar odotti maltillisesti lordi Thereminiä ja antoi Kuutamon samalla hieman juoda ennen ratsastusta. Nainen silitti hevosen silkkistä karvaa ja katseli melkein nukkuvaa linnaa.Tosin se ei olisi varmasti koskaan unessa, ennenkuin sieltä olisi viimeinenkin rotta ulkona. Kuutamo työnsi turpansa naisen käteen ja hamusi silkkisillä huulillaan namipaloja. "Mokomakin sokerihiiri", Hadar tuhahti ja kaivoi nahistuneen omenan taskustaan. "Sinä olet yksi iso koiran pentu, joka erehtyi vähän ruumiista", nainen sanoi ja painoi päänsä vasten hevosen valkeaa tähteä.

Theremin astui hieman Hadarin jäljessä talliin, odottaen sivummassa vuoroaan puhutella tallipoikaa. Samalla hän antoi katseensa vaeltaa tallissa, kävellen pian huomaamattaan sen mukana. Siitä oli vain muutama päivä, kun hän oli viimeksi täällä käynyt, ja lainannut erästä oria. Eipä se ollut hänen sydäntään erityisesti lämmittänyt, mutta hevonen oli laukannut kovaa, kovempaa kuin hän oli uskonutkaan, eikä tämä kokonsa tai karvansa puolesta muistuttanut häntä turhaan hänen omasta, pienestä tammastaan jossain kaukana Íorissa..
Viimein Theremin pysähtyi erään pilttuun viereen, kurkistaen sisään, saaden miltei välittömästi lämpimän puhalluksen kasvoilleen.
"Hei poika, muistatko minut?" Mies kuiskasi pimeyteen, suuren, punaruskean pään tullessa näkyviin, jotta Theremin rapsuttaisi tätä. Pimeydessä miltei valkeana hohtava käsi vaelsikin pian samettista turpaa pitkin, vaeltaen pian korvan taa, mustan harjan juureen.

"Otan tämän" Theremin sanoi kuin itsestäänselvyytenä viereensä ilmaantuneelle tallipojalle.
"Oletteko aivan varma, herra, Winethor on kovin kuuma, ja on selättänyt.."
"..Ja on selättänyt monia minuakin kokeneempia ratsastajia. Kuulin saman puheen muutama päivä sitten, vaan mieltäni en muuta." Theremin tuijotti vakaasti tallipoikaa, joka katsoi lordia pitäen tätä selvästi niin kajahtaneena kuin vain uskalsi, mutta lähti hakemaan varusteita kookkaalle ratsulle.

Pian Winethor jo hyppelehtikin Thereminin taluttaessa tätä pois tallista. Tämä hörisi varsin tyytyväisenä, kuin muistaen heidän viime reissunsa, jossa hevonen oli ilmeisesti ensimmäistä kertaa päässyt todella omaan vauhtiinsa, ratsastajan silti pysytellessä helposti kyydissä.
Nuori lordi pysäytti Winethorin jonkinmatkan päähän Hadarista ja tämän ratsusta, tarkastaakseen tämän valkoisten sukkien peittämät jalat vielä kertaalleen, kunnes kohotti jalkansa metalliselle jalustalle ja nousi vaivattomasti ratsun selkään, kiihdyttäen välittömästi ratsun lämmittelevään laukkaan tallipihan ympäri, jonka aikana Thor hörisi iloisena ja pukitteli minkä kerkesi.
Vasta suuren orin tyynnyttyä hieman Theremin ohjasi sen lähemmäs Hadaria, hymyillen tälle tuntien sydämensä jälleen keveämmäksi kuin päiväkausiin.
"Lähdetäänkö?"

Kun Theremin ilmastui pihalle hevosensa kanssa ja lähti lämmittelemään Hadat ja Kuutamo katsoivat heidän menoaan. Kuutamo oli vakio ratsu, jota Hadar käytti. Ritari Yösiipi ei enää hevosta juuri käyttäny, joten oli vain hyvä että Hadar ratsasti sillä säännöllisesti. Kun Theremin ja tämän Hevosen kanssa. Hadar nuosi kevyesti Kuutamon selkään ja otti ohjat vasempaan käteensä.

Pieni kopautus sai Kuutamon liikkeelle ja se kantoi vakaasti ratsastajaansa. Kuutamo oli musta ori, kokonsa puolesta sotaan sopiva ja osasi se olla oikukaskin. Koskaan se ei kuitenkaan ollut Hadaria selästään heittänyt. Hevosen ja naisen välillä oli sopimus: olen kiltti sinulle ja sinä olet minulle.

Hadar ohjasi hevosta jaloillaan, sillä suitsilla se oli vähän turhan hankalaa. Kengät kopisivat vasten kivetystä hevosten liikkuessa. "Seuratkaa vain minua lordi Theremin", Hadar sanoi, muttei koventanut vauhtiaan. Hän ei halunnut ottaa riskiä kivillä. Moinen oli tyhmää ja kerrassaan harkitsematonta.

Nainen painoi hattunsa tiukemmin päähän ja katseli kaupunkia hiljaisena. Se ei nytkään ollut hiljaa. Kapakoista kuului laulua ja kaduilla kulki ihmisiä. Keskipäivällä meno olisi kuitenkin ollut monin kertainen. Halla ei koskaan ollut ymmärtänyt kaupunkilais elämää. Se ei kerta kaikkiaan mennyt hänen päähänsä. Hän heräsi yhä kukon laulun aikaan ja tavallisesti hän nukahti illalla varhain. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö Hadar joskus tekisi juuri samankaltaisia omia retkiään.

Hadarin kehotukseen Theremin tyytyi vain painamaan hieman päätään, hymyillen samalla pienesti sisällään läikähtelevän, kenties jännityksenkin seurauksena. Mies kuitenkin yritti pitää itsensä mahdollisimman tyynenä, sillä hän ei olisi aivan varma miten vieläkin hieman kireän oloinen Winethor suhtautuisi hänen mielensä oikkuihin.
Niin nuori lordi kannusti suuren hevosen hitaaseen käyntiin naisen perään, joka oli aluksi vaikeaa; Thor hänen allaan ei ilmeisesti pitänyt lainkaan tästä matkavauhdista. Vasta nyt Theremin huomasi mukulakiveyksen, jota pitkin he kulkivat, ja tämä kumartui hevosen lihaksikkaalle kaulalle, silittäen oppineena hevosen hermokohdista, samoista kohdista, joilla hän oli saanut Hazelinkin rauhalliseksi ties kuinka monta kertaa Íorin lumisen luonnon ryhtyessä varsin arvaamattomaksi. Pian ratsu rauhoittuikin, kulkien kaviot kopisten pian rytmikkäiksi käyvin askelin pitkin kaupungin katuja.

Nyt, kun Winethorin oikukkuus oli saatu pois päiväjärjestyksestä, Theremin rentoutui katselemaan ympärilleen, varsin ymmärtämättömän oloisena. Juopuneita ihmisiä tulvi kapakoihin sisään ja ulos kadun molemmin puolin, epäsiistit ja kaiken arvonsa unohtaneet naiset liehittelivät kikattaen pitkin hämäriä kujia. Ei mennyt kauaa, kun Theremin saikin tarpeekseen, se siitä, 'ihmeellisestä' Amalthaean kaupungista. Tosin muutamia tunteja aikaisemmin saattoi meno olla vallan toisenlainen.
Theremin ei ollut koskaan pitänyt kaupungeista, ja oli käynyt niissä vain äitinsä tahdosta ja isänsä luettelemasta velvollisuudentunnosta. Mutta aina kun hän vain kykeni, jäi hän pois näistä kiusallisista retkistä, lähtien pian yksin jäätyään omiin seikkailuihinsa yhdessä kauniin tammansa kanssa.

Sillä kapealla tiellä, jota pitkin he kulkivat, oli paljon väkeä, suurin osa mitä epämääräisimmässä kunnossa. Eivätkö raukat todellakaan voineet vain pysyä kotona? Mutta johtuiko se Hadarista, miekoista heidän kupeillaan, Winethorin koosta vaiko hänen omasta, aatelisarvosta kielivästä pukeutumisestaan, väki pysyi poissa ratsuinsa jaloista, eivätkä ihmiset katsoneet heitä kahta kertaa; erehtyivät kerran, ja laskivat sitten pikaisesti katseensa. Nuoren ja tällaisesta elämästä kokemattoman Thereminin mielestä käyttäytyminen oli erittäin omituista ja vailla oikeaa syytä, mutta pysyäkseen tahdikkaana hän antoi asian olla, pelätköön ihmiset sitten jos pelkäsivät, parempi aina heille.

Hadar lisäsi vauhtia välittömästi heidän tullessaan portille ja se avautui naisen edessä. Hän heilautti kättään tutulle vahdille ja ratsasti hiljaisuuteen. Hadar salli huokaisun itselleen ja hymyili raikkaassa tuulessa. "Paljon mukavampaa", nainen vain totesi ja vaihtoi laukkaan. Maa vilisi kavioiden alla ja Hadar pysyi taidokkaasti selässä.

Metsikön läähestyessä, hän antoi hevosen valita parhaita reittejä, johtaen sitä vain oikeaan päämäärään. Hadar nappasi hattunsa lennosta oksan iskiessä kavalasti ja samalla naisen käsi torjui kasvoihin viuhahtavan oksan refleksillä. Tyynesti, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hadar asetti hattunsa päähän vauhtia hidastamatta.

He joutuivat loikkaamaan pari kertaa runkojen ylitse ja se oli hivenen hankalaa Hadarille, joka piti vain yhdellä kädellä kiinni ja toisella parhaansa mukaan. Sitten he saapuivat aukealle. "Ei ketään, hienoa", Hadar totesi ja istui Kuutamon selässä ryhdikkäästi ja katseli ympärilleen.

puut olivat korkeita ja vanhoja. sammal oli hieman nahistunut kuumuudesta, mutta se selviäisi. Täällä ei ollut vettä kuin pienen matkan päässä, joten se oli suuri etu. "Mitä pidätte?" Hadar kysyi ja käänsi Kuutamon niin että näki Thereminin.

Tuskin nuori lordi huomasikaan, kun he olivat jo porteilla ja pian ohi niistä, kaupungin epämääräisten kujien jäädessä taa. Vahtiin Theremin ei edes vilkaissut, hän oli huomannut Hadarin kiihdyttäneen nopeasti laukkaan, ja pienellä merkillä Winethorille hän antoi luvan tällekin karauttaa perään miten lystäsi. Kuului vain innokas korskahdus, ja suuri hevonen oli kirjaimellisesti loikannut portilta pimeyteen, jatkaen sitten pitkää askellustaan pitkin hiekkatietä. Theremin naurahti huvittuneena hevosen innosta ja nojautui hieman eteenpäin, nauttien elikon nopeudesta, pitäen ohjaksista kiinni vain siksi etteivät ne tippuisi hevosen jalkoihin.

Winethor oli selvästikin palatsin kohtelias ratsu, sillä vaikka se olisi saanut Hadarin hevosen kiinni ilmeisen helposti, he pysyttelivät silti toisina. Edes metsään saavuttuaan hevonen ei langennut kiusaukseen, vaan jatkoi hieman vauhtiaan hiljentäen Hadarin perässä. Huomatessaan petollisen matalalla roikkuvat oksat Theremin kumartui Winethorin kaulalle, mukautuen hevosen liikkeisiin, saamatta yhtä ainoaa osumaa.
Kiitollisena hymyillen Theremin taputti hevosen kaulaa, siirtyen kuitenkin pikaisesti tarttumaan satulasta, kun satunnainen runko osui polkunsa tielle ja he joutuivat hyppäämään. Melkein peläten pahinta mies oli valmiina rauhoittelemaan pukittelemaan ryhtyvää ratsuaan, mutta sen sijaan se vain korskahti iloisesti, matkaten innoissaan seuraavaa runkoa kohti. Eikä Theremin voinut moittia tätä, ilmeisesti hevosella oli yhtä tylsää ja ankean kankeaa kuin hänelläkin palatsissa.

Viimein he olivat perillä, pienellä aukealla. Nyt Theremin tarttui Winethorin kulkuun, pysäyttäen tämän aivan aukean laitaan, Hadarin mennessä pidemmälle, antaen sitten katseensa kiertää vihlovan tutuissa maisemissa. Vanhoja, korkeita havupuita, sammalta, kaiken kaikkiaan mitä miellyttävin paikka harjoitella, sillä oli kuin hän olisi harjoitellut siellä ennenkin. Tämä pieni aukea oli puolen metrin lumipeitteen puutetta lukuunottamatta hyvin samankaltainen, missä hän oli viettänyt ties kuinka monta hetkeä elämästään.
"Se on hyvä", Theremin vastasi pehmeästi, kiitollisena Hadarille että tämä oli johtanut hänet sinne. Yksin paikan löytäminen olisi ollut hieman hitaamman puoleista.

Theremin laskeutui lämpimän hevosen selästä, kiinnittäen sen vaitonaisena läheiseen puuhun kiinni, josta tämä yltäisi nyhtämään sen juurella kasvavia heinäkasveja. Mies kääntyi hitaasti takaisin aukealle, kävellen hiljaisuuden vallitessa sen keskelle, vetäen sitten yhdellä vedolla valkean miekkansa tupestaan metallisen kalahduksen jäädessä soimaan hänen ympärilleen.
Hetken Theremin katseli miekkaa kädessään, liikkumatta, kunnes alkoi heilautella sitä erilaisten, opittujen ja inspiroitujen silmukoiden mukaisesti itsensä ympäri, kuin taistellen näkymäröntä vihollista vastaan. Ketterä miekka halkoi ilmaa viuhahduksin, jossain vaiheessa Theremin sulki jopa silmänsä, hän oli unohtanut kuinka mukavaa miekkailu saattoikaan olla.
Hetken kuluttua Theremin kuitenkin pysähtyi, avaten silmänsä, jääden jälleen katselemaan liikkumatonta terää, ennen kuin kääntyi hymyillen kohti Hadaria.

Hadar istui edelleen Kuutamon selässä, kuin patsas. Nainen hillitsi hevosensa täydellisesti kun Theremin alkoi leikkiä miekallaan. Tämä pyöritti sitä, temppuili. Ritarinnan mielessä vilahti melkein viha. Hän tuijotti nuorukaista ratsunsa suoman korkeudesta hiljaa. Lopulta mies kääntyi hymyillen Hadarin puoleen. Ilmekkään ei värähtänyt naisen kasvoissa. "Tuollaisen miekan iskisi keihäsmieskin maahan, keikareille sopivasti te miekkailette. On komeaa heiluttaa miekkaansa kuin se ei painaisi mitään, mutta..." Hadar vaikeni ja käänsi ratsunsa kohti puuta. "Siellä te olisitte jo kuollut kuin kivi."

Nainen laskeutui sulavasti alas ja rauhallisesti talutti kuutamon puun viereen ja poisti sen selästä satulan. "Leikkikää vain miekallanne lordi Theremin, mutta älkää tehkö tuollaista todellisessa taistelussa. Näyttävyys ei aina ole se, joka suojaa teitä", Hadar toteaa ja silittää kuutamon kaulaa.

Nainen istuutui ja nojasi toista puunrunkoa vasten. Hän sulki silmänsä ja veti hattunsa niin että se peitti hänen kasvonsa. Kun naisen silmät olivat piilossa nuorukaiselta hän avasi ne ja niistä kuvastui silkka vihaisuus. 'Mikä sai minut uskomaan nuorukaisen osaavan mitään? Samanlainen hän on kuin ne jotka kutsuivat itseään mestareiksi vain siksi että osasivat kieputtaa miekkojansa niin upeasti.'

Hadarin vihaa ei ehkä ymmärrettäisi, mutta aikoinaan hän koki halveksuntaa sukupuolensa takia. Hän näki asioita, joille muut olivat sokeita. Hän kasvoi karuksi, suoraksi ja vahvaksi. Hän ei sietänyt juurikaan mitään mahtailua. Sellainen oli turhaa. Ei se pelastaisi ketään. Siinä pääsisi vain hengestään.

Hymy Thereminin kasvoilla säilyi, vaikka hän näki tuomion ritarinnan kasvoilla jo ennen sanojaan, se vain vaihtoi luonnettaan. Aluksi oli huvittuneisuus lordin kasvoilla ollut jälleennäkemisen riemua miekankahvan kanssa, mutta Hadarin sanat saivat sen muuttumaan lähes vaaralliseksi, silmäinsä tummuessa. Hän painoi päänsä ja pyöritti sitä, oli sanomaisillaan jo, kunnes nainen jälleen keskeytti hänen aikeensa.
Tottahan toki arvon ritarinna oli oikeassa, tällä tavoin hän pääsisi hengestään ennen kuin ehtisi miekkaa sanoa. Mutta tuoko oli se todellinen viha häntä ja hänenarvoisiaan kohtaan tältä, karun naisen karut aatteet? Miksi Hadar oli sitten alunperinkään tahtonut mukaan?

Viimein Theremin nosti katseensa, kylmän kovana ja miltei mustana se tuijotti kalpean hymyn säilyessä huulillaan seuralaistaan.
"Olen melkein pettynyt teihin ja teidän asenteeseenne, Hadar Halla, Harrelin suvusta. Sillä jos joskus unohtaisitte vihan arvoa kohtaan, olisitte kenties nähneet todellisen aiheen teoilleni. Sillä miekkani on kevyt, sitä en kiistä, vaan tokkopa keihäsmies tunkeutuu miekan ja sen takojan jälleennäkemisen väliin, tahi muisteloon yhteisestä liikkeestä. Teidän, jos kenen olisin luullut näkevän sen toimissani, vaan viha on teitä liikaa karaissut jotta tietäisitte miekankäyttäjän todelliset aikeet."
Theremin piti vihan äänestään poissa, vaikka tiesikin sen ottavan alaa mielessään. Tyynesti hän sulki miekan jälleen huotraansa ja käveli Hadarin ohi, Winethorin luo. Nyt hymy oli poissa, miehen kasvot olivat synkät ja niistä kuulsi hienoinen pettymys. Nopeasti hän oli jälleen ratsun selässä, ohjakset käsissään, ja vaeltanut Hadarin vierelle.

"Teistä huomaa, että väheksytte minua kun en ole taistelija, vaikka kenties haluaisinkin olla. Mutta älkää luulko, etten ole nähnyt kuolemaa, kuolemaa jonka oma miekkani olisi voinut estää, kuolemaa mikä olisi tavoittanut minut ilman kupeellani lepäävää valkeaa turmaa."
Yhtä katsetta ei Theremin naiseen luonut, äänensä oli selkeä ja synkkä. Ilmeettömänä hän katsoi aukean toiseen päähän, metsikköön.
"Menen nyt sitten, arvon neidin rauhaa häiritsemästä, leikkimään miekallani kuten te sanotte, tokkopa olette koskaan kuulleet lämmittelystä mitään."

Painaen päänsä Theremin kannusti Winethorin pieneen laukkaan aukion halki, kadoten jo seuraavassa hetkessä vanhojen puiden suojiin, ratsastaen kohti veden ääntä, mieli jälleen yhtä sekaisena kuin se oli ollut aamullakin. Miksi ihmeessä hän oli suostunut Hadarin ehdotukseen? Tai miksi Hadar itse oli ehdottanut mokomaa, tahtoiko tämäkin vain päästä nauramaan aatelisarvoiselle?
Pieni huokaus karkasi lordin kalpeiden huulten lomasta, pysähdyttyään pienen lähteen vierelle. Kuinka hän joskus vihasikaan itseään arvonsa takia, jos hänellä olisi isoveli, hän voisi nytkin nauttia hiljaisuudesta yksin, Íorin metsissä, jos hän ei olisi lordi, voisi hän vaikka asuakin siellä..

Päätään pudistellen Theremin kohotti katseensa lähteen toiselle puolelle, jossa puitten sekaan oli isketty maahan kookkaita paaluja. Jälleen kalpeat sormet hapuilivat vaalean miekan kahvaa, vetäen sen hitaasti esiin. Hiljaa ja kolkosti mies naurahti, ennen kuin otti ohjakset paremmin käsiinsä, kääntäen Winethorin tolppia kohti.
"Nyt nähdään mihin sinusta on, Thor."
Niine hyvineen Theremin kohotti miekkaansa nyt uudemman kerran, aivan erilaisella otteella, varmemmin ja vahvemmin. Hän tiesi, etteivät yhden naisen tai miehen puheet saisi vaikuttaa hänen mieleensä, ja määrätietoisesti nuori lordi hätyyttikin Hadarin ja tämän kommentit taka-alalle, keskittyen nyt vain laukkaan yllytetyn ratsun selässä yhä vain läheneviin tolppiin. Nopeilla käännöksillä Theremin ohjasi hevosen puikkelehtimaan tolppien väleissä, vain vähän hidastaen, iskien tai sivaltaen itse jokaista niistä, vaihtaen välillä puolta.
Eikä nuori lordi pysähtynyt silloinkaan, kun tolpat loppuivat, vaan käänsi suuren hevosen hirnahduksen saattelemana, lähtien uuteen kierrokseen.

Miehen sanat viilsivät yllättävästi Hadaria. Kun hän oli varma että Theremin oli mennyt, nainen seurasi tätä. Hän saapui juuri parahiksi katsomaan kuinka Theremin ohjasi hevostaan upeasti ja käytti miekkaansa oivallisesti. Ei ehkä täydellisesti, mutta hyvin. Hadar kiipesi puuhun ja taputti käsiään varoen yhteen, niin että niistä kuului selvä ääni.

Nainen katsoi miestä puusta käsin hiljaa. "Ehkä teissä on ainesta lordi Theremin. Toivottavasti ette ylpisty liikaa", Hadar sanoi hiljaa ja tuijotti miehen sijasta nyt puroa. "Olen nähnyt niin käyvän. Se ei ole kaunista. Kun te rakastatte miekkaanne, on aika heittää se syvimpään järveen jonka tiedätte. Älkää ikinä rakastuko tappamiseen. Kun olette tappanut, te ette ole enää sama ihminen", Hadar sanoi ja tarttui omaan miekkaansa. Se sujahti paljastuessaan omasta suojastaan. Hadar tuijotti terän loistetta hiljaa.

Nainen unohtui omiin maailmoihinsa. Hän muisti kuinka monesti oli nauranut aatelisille. kuinka hän oli väheksynyt heitä ja nyt hän tajusi melkein tulleensa heidän kaltaisikseen. "Minä vihaan tätä miekkaa, mutta en osaa päästää irtikään", nainen kuiskasi hiljaa. Hän ei rakastanut tappamista. Hän vihasi sitä. Myöhemmin hän oli usein itkenyt hiljaa teltassaan. Se oli soturin tie. Kärsi hiljaa, äläkä koskaan myönnä sitä. Vihaa miekkaasi rakasta maatasi.

Taputus yllätti Thereminin totaalisesti, mutta hän jatkoi kierroksensa loppuun, ennen kuin kääntyi katsomaan puuhun kiivennyttä Hadaria kummaksuen. Nopeasti hän laski miekan takaisin huotraansa ja taputti kiitoksena allaan väreilevää, nyt jo hikistä hevosta, joka seisoi vaiti mutta ylväänä. Tämä oli tosiaan paikkansa ansainnut hovin hevosten joukossa. Vaiti tämä käänsi jälleen tutkimattoman katseensa naiseen, kuunnellen tämän puhetta hämmästyneenä tämän läsnäolosta.
Ja yhtäkkiä Theremin ehkä ymmärsikin Hadaria. Tämän äänensävystä päätellen tällä tosiaan oli ennakkoluuloja aatelisia kohtaan, ja hänen epämääräinen kokeilunsa oli vain vahvistanut naisen epäilyt, ja hän oli saanut vihat niskoilleen.

"Minä en ole miekkailija", Theremin muistutti nyt hieman pehmeämmin aattein Hadarille, kumartaen päätään hieman.
"Mutta kiitän sanoistanne, Hadar Halla, sillä niitä minä todella arvostan. Olen teidän rinnallanne pelkkä harrastelija, kuten hyvin tiedätte, eikä minusta kuulukaan tulla hyvää miekankäsittelijää."
Viimeiset sanansa Thermin sanoi katkerasti. Kuinka paljon hän olisi tahtonut mennä maanmiehiensä ja Lothringen asukkaiden avuksi rintamalle, mutta arvonsa takia jäänyt kotiin! Mutta ehkä hän tosiaan rakasti luontoa ja hiljaisuutta enemmän kuin taistelukentän veriroiskeita..

Yllättyen Hadarin pehmeistä kuiskauksista Theremin katsoi melkein myötätunnolla naista, muttei antanut sen kuulua äänessään.
"En minäkään rakasta asemaani ja hovia jossa joudun vierailemaan, vaan en kyllä hyppäisi kadullekaan asumaan", hän sanoi hiljaa, vaikka tiesikin oman elämänsä olevan vallan huonosti rinnastettavissa Hadarin elämään.
Nyt vaitonaisena hän jäi silittelemään Winethorin värisevää, lämmintä kaulaa, pohtien mitä kaikkea nainen olikaan ammatinvalinnassaan kestänyt. Tai olikohan nainen ikinä saanut sitä itse valita, hän ei tiennyt. Jotkin suvut olivat melkein velvoitettuja jatkamaan kaikin voimin samaa ammattia, liekö asia ollut sama Harrelin suvussa?
"Olen pahoillani, että suostuin pyyntöönne, että tulette katselemaan kaiken kokemanne jälkeen omaa harrasteluani. Sillä siinä missä miekka on teille vihan väline, yksi tapa riistää elämä toiselta, on se minulle tosiaan tapa vapauttaa energiaa, tuntea itsensä joksikin muuksi kuin Íorin lordiksi."

Epävarmasti Theremin veti miekan huotrastaan, katsellen sitä sylissään vaiti. Rakastiko hän tosiaan sitä? Hän oli ollut niin ylpeä saatuaan kalvan viimein valmiiksi, että tuskin oli tohtinut koskea mokomaan kapistukseen. Ensin hän oli saanut pientä opetusta isänsä eräältä ystävältä, joka oli majoittunut heille viikoksi hänen ollessaan pieni. Mutta sen jälkeen, vaikka hän olikin harjoitellut välillä isäänsä välillä harvoja ystäviään vastaan, oli hän varsin kokematon miekankäsittelijä, ja milloin miekka oli pelastanut hänen henkensä..
"Nyt pyydän teiltä jo anteeksi sanojani, Hadar, olin tarpeettoman epäkohtelias. Ei, enpä sanoisi rakastavani miekkaani, vaikka kovin ylpeä olin siitä pienokaisena saatuani sen valmiiksi. Mutta milloin miekkani on pelastanut henkeni, en ollut aivan rehellinen, sillä tämä tapahtui vuoristossa, jossa vaellettuani maa katosi altani, ja vältin murskaantumisen alla oleviin kallioihin iskemällä miekkani maahan. Eräs matkatovereistani ei ollut niin onnekas.."
Vielä hetken Theremin katseli miekkaa, kunnes huokaisi ja laittoi sen takaisin tuppeen. Ehkä hänen pitäisi sittenkin vain alistua isänsä tahtoon, opetella kunnon seuraelämä ja olla kunnollinen perheenpää tulevaisuuden aatelisperheelleen.

Hadar hypähti puusta alas ja laskeutui pehmeästi maahan, miekka yhä kädessään. "Minä vihaan aatelisia siksi, että tulin melkein heidän kaltaisekseen. perheeni ei antanut minulle tietoa veljeni kaatumisesta taistelussa. Vihani roihahtaa ja sammuu. Koska te tuotte hassulla tapaa mieleeni veljeni, saitte myös vihani päällenne yllättävän voimakkaana", Hadar sanoi käveli purolle. Nainen hymähti ja virnisti. "Miekka voi pelastaa yllättävän monella tapaa, vaikka yleensä vain omistajansa nahan", hadaria nauratti melkeinpä.

Nainen nosti miekkansa eteen, siirsi jalkaansa liikkeen mukana ja iski. Se näytti samalta kuin käärme olisi hyökännyt ja samalla Hadar heilautti miekkaansa sivulle kumartuen. Liikkeissä huokui varmuus, tappavuus, kokemus. Hadarhan oli taistelija. Sitä hän oli pennusta asti tehnyt. Tapellut lapsien kanssa. Johtanut heidän pikku sotiaan. Kaapannut jopa laivan kerran. Tosin se laiva oli kalastajan jolla.

Hadar seisoi lopulta purossa. kylmä vesi virtasi naisen ohi, muttei päässyt hyvin tehtyihin saappaisiin. Miekka pysähtyi naisen sivulle suorana käden jatkeena. Nopealla hioutuneella liikkeella se sujahti takaisin huotraan. Hadarin katse suuntautui taivaaseen. "Toivottavasti veli ei juopottele turhaan voitokkaiden saleissa", nainen hymyili lempeästi. Hän oli rökittänyt kaikki veljensä melkein poikkeuksetta. He olivat olleet tiukka tiimi. Vaikka he tappelivat keskenään aina, he rakastivat toisiaan. Jos yhtä kuitenkin sorsi joku ulkopuolinen. Tämä sai huomata piaan ettei Hadarin veljiä kiusattu.

Vaitonaisena Thermin katsoi Hadarin taidonnäytteitä tämän laskeutuessa puusta alas. Vaikka naisen alastulo oli pehmeä, sai se silti Winethorin säikkymään hieman ja astelemaan levottomasti taaksepäin, kunnes mies viimein laskeutui satulasta ja silitteli rauhoittavasti hevosen kaulan ja pään hermokohtia. Samalla hän kuunteli Hadarin selityksiä, sävähtäen hieman kuullessaan muistuttavansa tämän kaatunutta veljeä.
"Ymmärrän vihanne aatelisia kohtaan, ritarinna Halla, sillä itse yritän kaikin tavoin olla muuta kuin se, miksi arvoni minut luokittelee.. Onnistumatta siinä kuitenkaan kovin hyvin", Theremin lisäsi hymähtäen, mutta jatkoi sitten vakavampana.
"Te olette kärsineet epärehellisyydestä, vaan jos saan sanoa, tuskin veljenne olisi toivonut sitä teille."
Nuori lordi puhui varoen, sillä eihän hän ollut koskaan tuntenut Hadarin veljeä. Naisen vihamielinen käytös kaikkea kohtaan vain tuntui niin kovin jyrkältä siihen verrattuna, miten tämä puhui veljestään.

Hetken mies katseli Hadarin vaellusta puroon, kunnes oli varma että oli saanut ratsunsa jälleen rauhoittumaan. Vaiti tämä keräsi ohjat jälleen käsiinsä, ja talutti paljon kokeneen Winethorin puron ääreen, vähän matkan päästä naisesta. Saakoon hevonen juoda hieman kovimpaan janoonsa, sillä puron vesi oli varsin viileää eikä elikon kannattanut antaa juoda siitä enempää.
Kuullessaan Hadarin jälleen puhuvan Theremin katsahti tätä nopeasti, painaen katseensa puroon hieman hymyillen.
"Jos hän yhtään tulee huonosti tuntemaani siskoonsa, on pelkosi varsin aiheeton."
Voitokkaiden salit, Theremin pysähtyi hetkeksi pohtimaan. Paikka, jonne kaikki urhoollisimmat ja voitokkaimmat taistelijat pääsivät, ja jonne kaikki taistelijat perinteisesti pyrkivät. Vaan mikä olikaan hovissa maleksivien, elämänsä tylsän turvalliseksi ja turhamaiseksi puuduttaneiden aatelisten kohtalo?

Pian Theremin katsoi Winethorin saaneen juoda aivan tarpeeksi, jolloin tämä talutti hevosen läheisen puun luo, sitoen sen siihen kiinni. Hetken mies katsoi hevosen pian alkavaa, rauhallista ateriointia, kunnes käveli jälleen puron luo, istahtaen sen penkalle. Hitaasti hän kurottautui kastamaan kätensä tuohon melkein kylmään veteen, vieden sormensa sitten molemmille ohimoilleen, otsalleen ja lopulta aivan silmiensä alle, tuntien nopeasti virkistystä mielessään. Hän oli kuullut, ettei ollut silmille hyväksi harjoitella pimeässä, vaan minkäs sille mahtoi, Thermin pohti mielessään hymyillen, täytyihän elämässä olla aina haasteita.

Hadar kahlasi purosta ylös ja venytteli. "Tekipäs hyvää", nainen toteaa ja ottaa vain hatun pois päästään ja upottaa kasvonsa kylmään veteen. Hadar aukasi silmänsä ja näki pohjan kivet veden läpi. Hadar nosti päänsä vedestä ja nauroi syvällä äänellä. "Virkistää kummasti, mutta inhoan kylmiä pisaroita niskassa", melkein kuin pitäisi kahvista, mutta ei sen kitkeryydestä.

Hadar kyykistyi ja tuijotteli taivasta. "Kuka on muuten isänne? Te olette Íor ja minä kasvoin ìorin mailla",
naissta olisi huvittavaa, jos hän olisi asunut tämän miehen isän mailla. Hän oli nähnyt usein komeat vaunut ja juossut muiden lasten kanssa niiden perässä niin kauan kuin jaksoi. Tavallisesti Hadar oli sinnitellyt viimeiseen asti.

Hadar muisti kuinka hyvin isä puhui maan omistajasta. Isä tosin ei melkein koskaan puhunut kenestäkään pahaa. Olihan tämä vähäsanainen mies. Äitikin oli kunnioittanu Íoreja ja siksi Hadarkin oli aina lapsena juossut vaunujen perässä. Se oli kunnian osoitus ja samalla kisa lasten kesken.

// anteeksi, tässä teen niin paljon muutakin että vastaus on sen mukainen, mutta ainakin siinä on tekstiä x) //