Aamunkoin häkkilintu

Pilvettömän taivaanrannan tähdet tuikkivat vielä timanttien tavoin sen saadessa jo hienoista hehkua raameihinsa. Upeaa kesäpäivää enteilevä aamuyö oli hiljainen mutta silti niin täynnä tunnetta, jokapuolella oli pimeää eivätkä palvelijatkaan olleet vielä nousseet vuoteistaan, ilma oli viileä kirkkaasta yöstä mutta se oli jatkuvasti lämpenemään päin. Ei Eleainna Aamuntähti Enthýren ollut koskaan pohtinut toisen nimensä tarkoitusta, mutta tunnusti juuri tämän hetken päivästä mielivuorokaudenajakseen. Pian Aurinko paistaisi jo korkealla, ja kaikki heräilevän maailman tunne olisi poissa ja kaikki varjot olisivat paljastuneet tai vetäytyneet harmaan sumun taa.

Kaiken tämän hiljaisuuden rikkoi jo iäkkään markiisittaren keveät askeleet ja raskaan, tummanpunaisen samettipukunsa kahahdukset kasvihuoneen kivisellä lattialla. Eksoottiset kasvit lasisen huoneen sisällä pidättelivät väriensä hehkua vielä hetken, ja kurottautuivat mustina ryöppyinä naisen ympärillä, suuret ja upeat linnut nukkuivat pimeissä häkeissään, värikkäät kalat pysyttelivät altaittensa pohjien tuntumissa. Vaan eipä markiisitar ollut niitä tullutkaan ihailemaan, ei tällä kertaa, tottuneesti mutta silti hartain ja hitain askelin tämä käveli huoneessa, löytäen varjoista niihin täydellisesti sulautuvan penkin, jolle istuutui niin hallitun arvokkaan vaatimattomasti, että pukunsa ryppyjen silittämiseen ei ollut tarvetta. Hetken Eleainna vain istui paikoillaan, tyyni katse jossain kaukana, mustiin hansikkaisiin verhotut kätensä sylissään. Oli kuin hän olisi siinä ikuisesti istunut, odottanut vain jotakuta, kuin siihen kauan aikaa sitten veistetty patsas, jonka seuralaista ei koskaan oltu saatu valmiiksi.

Viimein naiseen kuitenkin syttyi eloa, ja tämä riisui varovasti hansikkaansa pois, siirtäen nutturalle kerätyistä hiuksistaan karanneen sortuvan takaisin korvan taa pelkästään lähes valkoisen kätensä sipaisulla. Kasvihuoneen suurten ikkunoiden takana taivaan mustat värisävyt vaalenivat nopeasti, ja pian horisontin puhkaisi puhdas kultainen hohde, joka kauneudessaan on luonnossa vertaistaan vailla. Tämän herättämänä Eleainna keräsi hansikkaansa toiseen käteensä, nousten hitaasti penkiltä, vaeltaen vain hienoisen kahinan saattelemana ikkunan viereen, kääntäen kaiken huomionsa nyt edessään olevaan, pieneen, kankaalla peitettyyn lintuhäkkiin. Vielä kerran markiisitar katsoi taivaanrannan kultaista hehkua, kunnes kohotti kätensä ja paljasti rautaisen häkin kankaan alta, kumartuen sen hitaasti heräilevän asukkaan, väreissään ja koossaan vaatimattoman, yksinkertaisuudessaan niin kauniin pikkulinnun puoleen, hymyillen lempeästi kuin lastaan herättelevä äiti.

"Huomenta, pikkuinen, eikö olisi jo aikamme kuulla lauluasi?" Eleainnan ääni oli hiljainen ja lempeä, vaan silti tukahdutetun sävyinen kuin ikuisen surun hauduttama. Nopeasti vaaleankeltainen kanarialintu oli hereillä, höyheniään pienesti sutien tämä katsoi vanhaa ystäväänsä häkin vapaalla puolella, ja vanhasta tottumuksesta, kuin naisen sanat ymmärtäen se todellakin aloitti aamuisen laulantansa, melodisen ja vienosti livertelevän, kauniimman kuin uskoikaan vaan silti niin sydäntäraastavan surullisen. Lempeä hymy syveni markiisittaren ikinuorilla kasvoilla, suruisiin silmiinsä syttyi pieni, uneksiva hohde.
"Kiitos, pieni ystäväin, kiitos."

//Minä päätin änkeytyä mukaan :) //

Oli vielä hyvin aikaista. Mimele ei tiennyt miksi oli herännyt jo nyt, vaikka vielä olisi voinut nukkua ties kuinka pitkään. Yleensä hän varsin nukkui hyvin ja heräsi vasta, kun aurinko oli jo alkanut nousta. Nyt kuitenkin hän huomasi ikkunasta ulos vilkaistessaan, että oli vielä pimeää. Siitä huolimatta hän ei mitenkään saanut enää nukuttua. Hän oli pyörinyt sängyssään jo minuutteja, eikä ollut yhtään väsyneempi kuin herätessään, itseasiassa hän oli vain piristynyt. Olisi aivan turhaa yrittää vielä nukkua, kun uni ei millään tullut.

Mimele huokaisi ja nousi istumaan sängyssän. Hän venytteli hiukan jäseniään ja nousi sitten ylös. Hän pukeutui tumman violettiin pukuun ja jätti kammatut hiuksensa auki, sujautti kuitenkin kauniin helmikoristeisen soljen hiuksiinsa. Hän vilkaisi tyytyväisenä itseään peilistä. Vaikka hän ei tehnyt paljon mitään, hän näytti kauniilta.
Voisin vaikka törmätä johonkuhun mukavaan herrasmieheen, hän ajatteli ja hymyili itsekseen. Hän kuitenkin arveli, ettei kukaan muu koko hovissa ollut vielä ehtinyt herätä, olihan vielä hyvin aikaista.

Hetken kuluttua nuori lady oli poistunut huoneestaan ja käveli pitkin tyhjiä ja hiljaisia käytäviä. Palvelijoita ei näkynyt, joten hän uskoi, että oli vielä hyvin, hyvin aikaista. Unettomuudelleen hän ei kuitenkaan mitään voinut, eikä hän halunnut enää pysytellä sängyssään, joten hän oli päättänyt lähteä kävelemään ja katsomaan, olisiko kukaan muu vielä hereillä.
Jonkin aikaa käveltyään hänen askeleensa olivat johdattaneet hänet kasvihuoneelle. Yllättäen hän kuuli sieltä lumoavan kaunista linnun laulua, jota hän pysähtyi kuuntelemaan. Linnun ääni oli ihmeellinen ja sai hänet tuntemaan olonsa surulliseksi. Lintukin kuulosti aivan siltä, kuin se olisi surrut.

Äänen takia Mimele uskalsi avata kasvihuoneen oven ja astua sisään. Hän halusi löytää tuon linnun, joka osasi lumota kuulijansa. Nuoren naisen kengät kopisivat vaimeasti lattialla. Hän kulki eteenpäin käytävää pitkin ja katseli samalla kauniita kasveja, joita ympärillään näki. Suurin osa kasveista oli vetäytynyt yöksi nupuksi, eikä hän siksi nähnyt niiden todellista loistoa. Hän käänsikin katseensa pois hiukan pettyneenä. Hän olisi halunnut haistella kukkien tuoksua ja ihailla niiden upeita terälehtiä. Kääntäessään katseensa hän huomasi, ettei ollutkaan ainoa, joka oli jo herännyt. Jonkin matkan päässä edessään hän näki hahmon, jolla oli kädessään lintuhäkki. Häkissä oli lintu, joka yhä lauloi kaunista sävelmäänsä.
Mimele alkoi harkita pois lähtemistä, mutta hänen uteliaisuutensa kuitenkin vei voiton ja hän asteli lähemmäs naista ja lintua toivoen, ettei säikäyttäisi toista.

//Tervetuloa : )

Outo, lämmin tunne vaelsi Eleainnan yli kuunnellessaan jo tutuksi käyneen ystävänsä laulua jälleen kerran. Tunne oli rauhoittava muttei missään nimessä humalluttava, pikemminkin niin kevyt ja hento että se tuntui katoavan jo pelkästään linnun hiljentäessä laulantaansa. Markiisitar kallisti hienoisesti päätään, sulkien kevyesti tuuheiden ripsien reunustamat silmänsä, vaeltaessaan jälleen hetken pimeässä maailmassaan, jossa vastaantulijat olivat vain varjoja muiden joukossa, taivas roikkui harmaana. Vaan kaikessa kauheudessaankin nainen tunsi olevansa rauhassa tuossa maailmassa, sillä se kuvasti niin täydellisesti hänen elämäänsä, mielialojaan ja ajatuksiaan.
Kuten linnun itsensä kokemista asioista koostuva laulu kertoi niin täydellisesti hänen omia kokemuksiaan.

Kevyesti huokaisten Eleainna kuitenkin avasi silmänsä, avaten ne suuren ikkunan takana aukeavassa, kultaisessa maisemassa. Se oli kaunis maailma, ja hän olisi astunut mieluusti sinne, unohtaen kaiken, ollen joku muu, edes hetken.
Melkein kaipaavasti kalpea, siro käsi kohosi tuota näkyä kohden, miltei koskettaen tuota kaunista maailmaa.. Mutta juuri ennen ikkunan kohtaamista kaipaus pysähtyi, käsi vetäytyi kevyeen nyrkkiin ja laskeutui pian takaisin. Ei tuo maailma ollut hänelle, ei enää.

Yhtäkkiä naisen näkökenttä sumeni, ja tämä räpäytti hämmentyneenä silmiään, toisenkin kerran, saaden tuon omituisen tunteen valumaan pian lämpöisen raskaana pitkin kuulasta poskea, taittuen huulen kohdalla, jättäen suolaisen muiston niille ennen kuin jatkoi leukaa pitkin, pudoten viimein.
Eleainna veti syvään henkeä, rauhoittaakseen itseään, joskaan siihen ei ollut tarvetta, ainakaan ulkoisesti. Kevyesti hän pyyhkäisi kylmällä kädellään tuon tunteenpurkauksen kasvoiltaan, hymyillen linnulle jälleen omana itsenään.
"Enkö olekin hieman hassu, itkeä nyt pelkille aaveille.."
Tukahduttaen pakottavan, hartioita vavahduttavan tunteen Eleainna veti uudemman kerran henkeä, nyt syvempään, jääden jälleen kuuntelemaan taukoamatta livertelevää lintua. Mutta pian täydellisyys rikkui, lukonkielen pienen liikkeen kalahtaessa vaimeasti pitkin kasvihuonetta.

Miltei liikkumatta Eleainna jäi kuuntelemaan vaimeita askelia, jotka kopisivat vaimeasti pitkin lattiaa kulkiessaan. Ehkä joku oli vain eksynyt, tai sitten oli hakemassa samaa kuin hänkin, aamun hetken hiljaisuutta. Hetkeksi askeleet taukosivat, ja nainen jäi tyynenä odottamaan, mitä niiden haltija päättäisi; oli kuka hyvänsä, niin tämä oli varmasti nähnyt hänet. Harva hänestä välitti, enemmän niin että antoi hänen olla rauhassa.
Kohta markiisitar sai kuitenkin yllättyä, silkkaa uteliaisuutta kertovien askelten vaeltaessa lähemmäs. Luoden lämpimän, pienen hymyn kasvoilleen tämä katsahti vielä kerran lintua, kuin kertoakseen yllätyksensä tälle, jättäen häkin korkealle, yksinäiselle jalustalleen, kääntyen hitaasti tulijaa kohti. Hänen äänensä oli hiljainen ja edelleen surusävyinen, se sävy oli tainnut tulla jäädäkseen jo vuosikausia sitten, mutta sitäkin ystävällisempi ja lämpimämpi.
"Hyvää huomenta. Ilmeisesti palatsissa on useampikin lintunen jalkeilla tänä aamuna?"

Mimelen tulo oli onneksi huomattu, eikä toinen aamuvirkku siksi säikähtänyt hänen saapumistaan. Jos toinen olisikin säikähtänyt, Mimele olisi tuntenut olonsa erittäin typeräksi ja harkitsemattomaksi, eikä hän olisi oikeastaan tiennyt mitä tehdä. Nyt hän välttyi omantunnon tuskilta ja häpeältä, joten hän antoi kevyen hymyn nousta kasvoilleen, joista kyllä taisi paistaa uteliaisuuskin. Nuori nainen uskoi häirinneensä toisen rauhaa, mutta kun nainen kääntyi katsomaan tulijan suuntaan, Mimele hiukan yllättyi nähdessään ystävällisen hymyn. Hän oli odottanut tuimaa katsetta ja syytöksiä liian aikaisesta heräämisestä, tai jotakin muuta ikävää kuultavaa.

Nyt Mimele ei enää voinut perääntyä ja lähteä pois kasvihuoneesta, kun hänet oli kuultu ja nähty. Ei hän kyllä halunnutkaan lähteä, mutta hän oli kuitenkin hiukan pettynyt, ettei ollutkaan törmännyt unelmiensa mieheen, kuten hän oli haaveillut. Hän tiesi itsekin olevansa turhan romanttinen ja haaveksivansa liikaa, sillä eihän hän itse saisi sanoa vastaan vanhempiensa valinnalle, kunhan se tilanne koittaisi. Sydämessään hän kuitenkin toivoi, että saisi puolisokseen jonkun, jota voisi edes oppia rakastamaan. Hän olisi kyllä voinut vaikka karata avioliittoon, jos olisikin ollut joku, jota hän olisi jo rakastanut. Hän kuitenkin kunnioitti vanhempiaan enemmän, joten sellaiset suunnitelmat todennäkisesti jäisivät vain romanttisiksi haaveiksi, jotka eivät koskaan toteutuisi.
Turhaan Mimele ei kuitenkaan uskonut heränneensä, sillä nainen vaikutti mielenkiintoiselta henkilöltä ja hyvin ystävälliseltäkin.

"Hyvää huomenta. Ilmeisesti palatsissa on useampikin lintunen jalkeilla tänä aamuna?" Nainen sanoi. Mimele huomasi, että toinen kuulosti hiukan surulliselta puhuessaan. Nuori lady alkoi miettiä, oliko tullut huonoon aikaan ja häirinnyt toisen yksityisyyttä.
”Hyvää huomenta.” Mimele sanoi ja niiasi kevyesti. Hän ei tiennyt, kuka toinen oli, mutta uskoi tämän kuitenkin oleva korkea-arvoinen henkilö. Hän ei ollut siksi aivan varma, kuinka suhtautuisi tähän naiseen. ”Olen varmaan ainoa teidän lisäksenne, joka on herännyt aikaisin. Mutta toivon etten häirinnyt aamuanne. Olen hyvin pahoillani, jos niin on.”

Mimelen äänessä oli pahoitteleva sävy, vaikka hän ei ollut aivan varma, oliko hänestä mitään häiriötä toiselle. Saattoihan olla, että nainen oli vailla seuraa ja oli toivonutkin saavansa jonkun luokseen. Nuori nainen olisi halunnut kysyä kuka toinen oli, mutta hän ei kehdannut kysyä. Olisi ollut epäkohteliasta udella toisen henkilöllisyyttä, varsinkin kun hän itse oli vain nuori lady ja toinenhan saattoi olla vaikka kreivitär.

Eleainna katseli hieman hämmentyneenä tuota paikalle saapunutta neitiä, joka oli jo pikaisen katsauksen arviolla luultavasti yhtä hämmentynyt kuin hän itsekin. Nainenhan ei toista voinut mokomasta syyttää, hän oli kohdannut elämänsä aikana useita itseään nuorempiakin, arvovaltaisempia naishenkilöitä, jotka olivat hyljänneet tavat ystävällisistä eleistä ja kohteliaisuuksista vieraisiin jo kauan sitten. Moinen taas ei olisi tullut Eleainnalle mieleenkään, miksi tuomita turhaan huonoon arvostukseen tuntematon, joka saattaisi nopeasti kääntyä erittäin mukavaksi henkilöksi.

Nuoren neidon aamuntoivotukseen markiisitar hymyili, ja painoi hienoisesti päätään kumarruksen tapaiseen tervehdykseen. Tytön ääni sointui kauniin puhtaasti, eikä tämän eleistä tai puheensa takaa ollut havaittavissa vilppiä tai tarkoituksenomaista pahaa. Toisaalta kaiken tuon kenties yhä mieltään vainoavan hämmennyksen keskeltä Eleainna saattoi vaistota kevyen pettymisen. Oliko tämä toivonut yksinäistä aamua kaikessa rauhassa, vai odottiko hän jotakuta?
Tytön pahoitteluun markiisitar naurahti kevyesti, katsahtaen hymyillen nyt jo kultaansa menettävään, pian aukeavaan päivään.
"Niin, luultavasti. Ja häiriköintiä teidän on turha pelätä, näitä aamujahan riittää.."
Jokseenkin Eleainna oli pahoillaan nuoren ladyn pahoitteluun, tosin sekin kertoi vain hyvistä tavoista ja -aikeista. Eihän mitään ollut sattunut.

Hetken nainen katseli pihalle, ajattelematta oikeastaan kummempia kuin jatkuvasti lämpenevää päivää. Pian hän siirtyisi jälleen sisälle, sillä jos taivaan pilvettömyys jatkuisi, tulisi päivästä erittäin kaunis ja lämmin, mikä ei suoraan nautittuna oikeastaan tehnyt hyvää hänelle. Kuulas ihonsa paloi helposti, eikä hän ollut vieläkään kunnolla tottunut päivien lämpöön, vaikka hän oli palatsissa asunutkin jo toistakymmentä vuotta. Mutta kun on kerran elänyt viileän sopuisessa Íorissa, oli asia aivan ymmärrettävää.

Pian Eleainna rikkoi sen hetken hiljaisuuden, joka hänen mielestään tuntui täysin luonnolliselta, mutta ei ollut aivan varma nuoren ladyn mielipiteestä. Sillä ennen kaikkea tämäkin oli ilmeisesti tullut etsimään kasvihuoneelta rauhaa, eikä painostava tai rauhaton hiljaisuus sopisi laatuun vallan laisinkaan, etenkään jos se hänestä johtuisi!
"Teillä on varmaan yhtä kaunis nimi kuin annatte olettaa, nuori lady", Eleainna enemmän totesi kuin kysyi, huomionsa kohdistuessa jälleen neitoon, levollisen hymyn kansoittaessa edelleen kasvojaan.
Mutta ennen kuin antoi tytön vastata, markiisitar kumarsi jälleen pienesti päätään, esittäytyen itse.
"Mutta voisinhan ensin tietysti esittäytyä itse, ennen kuin lähden teidän nimeänne teiltä kyselemään. Olen markiisitar Eleainna Aamuntähti Enthýren, palatsin pidempiaikainen asukas."
Eleainna antoi äänensä helähtää pienesti kuin vähätelläkseen nauruin asemaansa, kertoakseen tytölle ettei tämän vain tarvitsisi vaivautua erityiseen kohteliaisuuteen häntä kohtaan. Se jos mikä oli vanhemmasta markiisittaresta varsin kiusallista, sillä ihminenhän hänkin oli, tasa-arvoinen tarpeiltaan ja aatteiltaan kenen tahansa kanssa.

Mimele olisi luultavasti huokaissut helpotuksesta, jos olisi kehdannut, kun hän ei ollutkaan tulollaan häirinnyt toisen aamua. Olisi se ollut noloa alkaa sopertaa jotakin, jos nainen olisikin suuttunut hänelle. Toisaalta, kasvihuoneeseenhan sai aivan vapaasti tulla, tai ainakaan hänen tietääkseen se ei ollut kiellettyä. Olihan se tietenkin eri asia, jos joku olisi varannut kasvihuoneen yksityiseen käyttöön, mutta ainakaan Mimele ei ollut sellaiseen tilanteeseen koskaan törmännyt. No, kasvihuoneessa hän nyt oli, eikä ollut yksin, joten nyt piti käyttäytyä sen mukaan.
Vanhempi nainen oli kääntänyt katseensa toisaalle, eikä Mimele häirinnyt tätä puheellaan. Puhuminen tuntuikin aivan turhalta ja hiljaisuudesta ei todellakaan ollut mitään haittaa. Mimele sai vain lisää aikaa miettiä omia asioitaan ja miettiä mitä sanoisi naiselle, jos tämä ei kohta alkaisi puhua ennen häntä. Nuori nainen toivoi, että niin kävisi, sillä hän saattaisi helposti valita sellaisen puheenaiheen, josta toinen ei välittäisi. Olisi parempi pitää suu kiinni kaiken varalta ja toivottava, ettei vaikuttanut töykeältä.

Hetken verran kestänyt hiljaisuus loppui viimein, kun nainen alkoi puhua. Tämä tiedusteli Mimelen nimeä, mutta päätyi kuitenkin kertomaan ensin oman henkilöllisyytensä.
Aivan kuten Mimele oli arvellutkin, nainen oli korkeammassa asemassa kuin hän. Markiisitar. Mimele arveli, että nainen ei kuitenkaan paljoa välittänyt arvokkuuksista, sillä tämä vaikutti niin ystävälliseltä. Usein, jos joku piti itseään paljon tärkeämpänä, tämä oli ylpeä ja kylmä, odotti muiden ihailua ja kunnioitusta. Sellaiset ihmiset olivat pelottavia ja huomasi yleensä jo kaukaa uskalsiko heille jäädä juttelemaan. Eleainna ei vaikuttanut lainkaan niin pinnalliselta, kuin useat muut aateliset.
”Minä olen lady Mimele Aurinkosade Trithringen.” Mimele sanoi ja hymyili ystävällisesti Eleainnalle, joka ei tuntunut haluavan erityistä kohteliaisuutta osakseen. Nuori nainen rentoutui ja luopui turhasta hienostelusta ja arvokkuudesta. Eleainnaa se ei varmasti haitannut, jos hän ei käyttäytyisi aivan täydellisesti. Olisi aivan turhaa esittää täydellisempää kuin oikeasti oli, kun seura ei sitä näyttänyt vaativan.

Nyt oli Mimelen vuoro katsoa muualle. Hänen huomionsa kiinnittyi kauniiseen lintuun naisen vierellä olevassa häkissä. Vaikka lintu ei ollut suuri, siitä lähti mahtava ääni. Hän olisi voinut kuunnella sitä ties kuinka pitkään kyllästymättä lainkaan.
"Tuo lintu laulaa todella kauniisti." Mimele sanoi hetken häkkiin tuijotettuaan. "Sen äänen takia minä tänne tulinkin."

"Hauska tavata, lady Mimele", Eleainna sanoi hiljaa, kuin kokeillakseen miten tuo pirteän kaunis nimi soljui huulilta. Se tosiaan soi, ja sopi tälle nuorelle naiselle paremmin kuin hyvin. Samalla tämän olemus selvästi rentoutui, mikä lisäsi markiisittaren hyvää omatuntoa. Hänestä oli kauheaa että hänen arvonsa kieli ympäröiville ihmisille pelkoa ja turhaa kunnioitusta, eihän hän ollut heille tehnyt mitään! Jopa palvelijat odottivat valtaisaa saarnaa tai pahimmillaan jopa keppiä ja kuritusta kaadettuaan vahingossa teetarjoittimen tai pedatessaan hänen sänkynsä hivenen ryppyisellä päiväpeitteelle.. Markiisitar oli saanut tehdä tosissaan töitä tällaisen harhaluulon kitkemisessä hänen huoneistossaan pois.

Mimelen hiljentyessä Eleainna ei millään tavoin tahtonut häiritä tämän rauhaa, ja keskittyi kuuntelemaan lintusta. Melkein jokainen aamu viimeisen kahden vuoden ajan hän oli noussut ennen muita ja saapunut herättelemään pientä ystäväänsä, jääden joka kerta tämän laulun pauloihin. Eleainnalla ei ollut tietoakaan, mistä lintu oli tänne tullut, kun oli vielä noin vaatimattoman oloinen ensisilmäyksellä verrattuna muihin, yhä peitteidensä alla uinuviin, trooppisiin lintuihin. Lisäksi tämä lauloi ilmeisesti vain ja ainoastaan aamuisin.
Mimelen toteamus katkaisi markiisittaren mietteet, saaden tämän katseen kääntymään tyttöä kohti, mutta pian se palasi takaisin.
"Niin itseasiassa minäkin", hän totesi hymyillen.
"Ja laulunsa on tosiaan vertaistaan vailla. Vaan sääli ettette tulleet yhtään aikaisemmin, ja kuulette nyt vain loiston hetken ja lopun hiljentymisen. Sillä kauneimmankin laulun on joskus loputtava alkaakseen uudelleen, ja tämä lintu aloitti työnsä heti aamun ensisäteiden puhkaistua taivaanrannan."

Jälleen hiljentyen kuuntelemaan Eleainna laski käsiinsä unohtuneen kankaan häkin viereen, tarkastaen samalla varoen musisoijan häiritsemistä häkin pienen vesiastian sisällön. Levollisuus täytti naisen mielen, astia oli melkein täynnä ja ilmeisesti vielä varsin tuoretta vettä. Se ei ollut mikään yllätys, sillä kahden vuoden aikana Eleainna oli saanut huomata linnun saaneen melkein erityiskohtelua hoitajiltaan, olipa astiasta löytynyt joskus jopa lämmitettyä maitoa.
Kuunnellessaan jo niin tutuksi käyneitä, laulua loppuun saattelevia liverryksiä Eleainna salli itsensä häiritä Mimeleä yhdellä kysymyksellä, jonka tiesi varsin henkilökohtaiseksi, mutta äänensä olikin kysyessään mahdollisimman lempeä.
"Lady Mimele, suonette uteluni anteeksi. Mitä lintu laulaa teille?"

Mimele ei ihmetellyt juuri ollenkaan, kun Elainna kertoi myös tulleensa kasvihuoneelle linnun kauniin ja ihmeellisen laulun takia. Äänen perässä olisi voinut kuvitella tulevan enemmänkin väkeä katsomaan tuota otusta, mutta koska kaikki muut vaikuttivat vielä olevan unten mailla, he olivat nyt markiisittaren kanssa ainoat, jotka tuon laulun kuulivat.
”Täytyy kai tulla jonain aamuna uudelleen, jos vaikka silloin sattuisin kuulemaan alkunkin.” Mimele sanoi hymyillen. ”Jos tuo on vain loppu, en osaa lainkaan kuvitella, kuinka mahtavalta kuulostaa alku!”
Mimele katsoi pientä lintua ja hänen kasvoillaan oli haaveileva ilme. Hänen ajatuksensa olivat karanneet pois kasvihuoneesta ja liitelivät nyt kaukana poissa. Hän näki sielunsa silmin, kuinka hän kulki kauniissa, suorastaan taianomaisessa vehreässä metsässä, kuunnellen lintujen laulua ja katsellen pieniä perhosia ja kauniita kukkia, jotka tuoksuivat huumaavalle. Parasta hänen ajatuksissaan oli se, ettei hän kävellyt yksin. Hän unelmoi jälleen kerran romanttisesta kohtaamisesta jonkun nuoren ja komean miehen kanssa.
Hän havahtui ajatuksistaan, kun kuuli Elainnan äänen. Oli ihme, että hän kuuli tämän kysymyksen, sillä hänen omat ajatuksensa olivat niin voimakkaat.

”Tuo on vaikea kysymys.” Mimele sanoi ja hiljentyi pohtimaan asiaa. Oikeastaan hänen ei tarvinnut pohtia, sillä lauluhan oli saanut äskeisetkin ajatukset hänen mieleensä, tosin ajatukset olivat oudon iloisia surumieliseen linnun lauluun verrattuna. Ajatukset olivat kyllä sellaisia, että hän ei niitä kenelle tahansa kertoisi. Ei hän puhuisi sellaisista ajatuksista edes äidilleen. Hän keskittyi nyt kuuntelemaan liverrystä, toivoen saavansa jotain järkevää mieleensä. Ei kestänytkään kuin hetken, kun tuo surumielinen sävelmä toi elävästi hänen veljensä kuvan hänen ajatuksiinsa. Yhteiset leikit pienenä lapsena, kaikki ratsastusretket. Hän muisti veljensä ihanan naurun ja hymyn, tämän kaikki kertomuksetkin. Hän tottakai muisti myös sen, miten veljelle oli käynyt.

”Se laulaa minulle veljestäni.” Mimele sanoi ja teki samalla kaikkensa, etteivät polttavat kyyneleet pääsisi yllättämään häntä. ”Se laulaa hänen onnestaan, joka sai niin kurjan lopun. Mutta, en tahdo puhua siitä tämän enempää.”
Mimele tuijotti nyt lintua. Hän ei kääntäisi katsettaan markiisittareen, ennen kuin olisi varma, ettei alkaisi itkeä. Vaikka veljen katoamisesta oli jo aikaa ja hän oli itse aivan onnellinen ja iloinen, hän silti alkoi herkästi itkeä, jos mietti asiaa liian paljon.
Ajattele jotain ihanaa, vaikkapa tanssimista, hän komensi itseään ja toivoi saavansa ajatuksensa taas iloisemmiksi.

Vilpittömän kiinnostuneena Mimelen vastauksesta Eleainna katseli tytön pohdintaa hiljaa aloillaan. Voisipa hänelläkin olla yhtä kaunis tyttö, tosin jo tämä olisi vanhempi. Kuin itsestään ja huomaamatta markiisittaren käsi kohosi, nousi puristamaan raskaan samettipukunsa laskoksia. Naisen katse oli suunnattu kauas menneisyyteen, miten sitä tyttöparkaa olikaan odotettu ja toivottu, kaikki olivat olleet iloisia ja onnessaan! Hän saattoi yhä muistaa tuon pienen olennon liikkeet kättään vasten, miten tästä oli syntymättömänäkin huokunut kauneus ja tyyneys isoveljiensä jälkeen.. Kunnes turma oli tullut, ja kaikki oli mennyt, ilo ja onni, kauneus ja elämän lämpö.

Mimelen jälleen puhuessa markiisitar hätkähti mietteistään, eikä vähiten tytön äänensävyn ja aiheen vuoksi. Silmää räväyttämättä tämä katsoi tyttöä, katseessaan pahoittelua, hieman pelkoa ja surua. Hitaasti Eleainna siirsi huomionsa käteensä, joka puristi tummaa asua, pakottaen sen laskeutumaan takaisin paikoilleen.
"Olen kovin pahoillani teidän vuoksenne, lady Mimele. Sitten tämän täytyy olla surkusiipinen lintu, sillä enempää tai vähempää ei sen laulu tuo mieleeni kuin lasteni ja mieheni kasvot, jotka ovat minulta nyt muistoihin riistetyt."
Naisen ääni oli nyt surua valloillaan, vaan kasvonsa olivat vain valkean kalpeat.

Hiljaisuus säilyi naisen huulilla ja olemuksensa muuttumattomana, kunnes lintu viimein hiljensi tahtiaan, kuulas ääni hiipui ja loppui viimein kokonaan. Eleainna huokaisi ja katsoi vaiennutta ystäväänsä, kaivaen hameensa laskoksiin piilotetusta taskusta nenäliinaan käärityn, pienen keksin, jonka työnsi linnun pieneen häkkiin kalterien raosta. Hetkeksi nainen pysähtyi jälleen katselemaan lintua, joka pian pyrähti keksiä syömään, kunnes oikaisi itsensä ja katsahti ikkunasta ulos. Aikaisen aamun kulta oli pian katoamassa ja päivä oli ottamassa valtaa siltä, vaikka yhä oli hiljaista ja suurelle osalle palatsin asukkaista hyvin aikaista.
Vielä kerran Eleainna painoi päänsä, unohti elämänsä murheet takaisin muistojen mustuuksiin, kunnes kääntyi kokonaan Mimeleä kohti, kävellen rauhallisin askelin tämän viereen, koskettaen kevyesti tätä olkapäästä.
"Minä lähden nyt, neiti Mimele, sillä aamu on pian ohitse ja silloin Auringossa on liian lämmintä minulle. Pahoitteluni kaikesta, toivon teille kaikkea hyvää. Teinä kuitenkin jäisin vielä, sillä vaikka yksi lintu vaikenikin, niin täällä on monia, jotka aloittavat vasta.."

Ja pian hänen takaansa kuuluikin paljon edellistä laulua iloisempi liverrys ja Eleainna jatkoi taas matkaansa, hymyillen. Askeleensa veivät markiisitarta kohti kasvihuoneen ovia hitaasti ja keveästi mutta määrätietoisesti, kunnes pysähtyivät ovista vähän matkan päähän, oven auetessa tummiin pukeutuneen, nuoren miehen toimesta.
"Hyvää huomenta, lordi Theremin. Tehän olette aikaisin jalkeilla, vai soisinko olettaa ettette ole palaamassa huoneistoltanne lainkaan?" Eleainna naurahti lempeästi, nyökäten pienen tervehdyksen.

//Hm, sulavaa..

Markiisittaren mainitessa lapsensa ja miehensä, Mimele kohotti kasvonsa tätä kohti ja hymyili niin pienen hymyn, että sitä tuskin huomasi.
"Teidän surunne on varmasti suuri." hän sanoi ja huokaisi. "Itse en ole edes varma onko minulla syytä surra, veljeni voi olla tällä hetkellä hyvin onnellinen. En tiedä mitä hänelle on tapahtunut, arvelen vain kaikkein kamalinta."
Nuori lady käänsi katseensa lintuun, joka viimein oli lopettanut kauniin laulunsa. Nyt se vain istui häkissään, teljettynä kaltereiden taa. Lintu ei enää osaisi elää vapaana, jos oli koskaan elänytkään. Sehän oli saattanut syntyä palatsissa. Mimele hymyili nyt hiukan valoisammin, kun hän mietti, miten onnellinen lintu sai olla, kun siitä kuitenkin pidettiin huolta. Se ei kuitenkaan tiennyt mitään vapaudesta, eikä koskaan ollut ehkä saanut lentää kohti aurinkoa niin pitkälle kuin jaksoi. Ellei lintu sitten ollut niin kesy, että palasi aina takaisin häkkiinsä.

Hetken kuluttua Mimele sai nähdä, että markiisitar ruokki tuota pientä lintua. Hän itse ei ollut koskaan ruokkinut lintuja, vain kissaansa, joka oli hyvin suloinen pikku otus. Lumitähti olisi ollut hyvin onnellinen, jos se olisi päässyt kasvihuoneeseen. Se olisi luultavasti hätyytellyt lintuja sydämensä kyllyydestä. Kissa olisi kuitenkin joutunut pettymään pahasti, sillä linnut olivat hyvin turvassa häkeissään. Häkeistä huolimatta Mimele ei olisi päästänyt kissaa huoneeseen, ei ainakaan nyt, kun hän oli saanut kuulla niin kaunista linnunlaulua.
Mimele katsoi lintua yhä, kun hän tunsi Elainnan kevyen kosketuksen olallaan. Hän käänsi katseensa markiisittareen.
"Ei teidän tarvitse olla lainkaan pahoillanne." hän sanoi. "Kaikkea hyvää myös teille."

Elainnan lähdettyä Mimele käänsi katseensa lintuun, joka juuri oli aloittanut laulun. Sen laulu oli iloinen ja pieni otus selvästi toivotti uuden aamun tervetulleeksi. Aurinko oli jo alkanut nousta. Mimelellä ei kuitenkaan ollut mikään kiire pois kasvihuoneesta, sillä ei hänellä juuri ollut muuta puuhaa niin aamuksi. Kaiken lisäksi häntä kiinnosti kuunnella millaisen konsertin linnut vielä hänelle järjestäisivät. Hän astui muutaman askeleen lähemmäs lintua, joka yhä jatkoi iloista lauluaan. Hän hymyili lempeästi ja alkoi itsekin hyräillä. Hän tunsi olonsa oudon kevyeksi, aivan kuin aamu olisi ollut erityisen onnistunut.
Mimele pääsi aivan linnun häkin vierelle. Hetken mielijohteesta hän kurotti kättään häkkiä kohti, tarkoituksenaan yrittää silittää lintua, mikäli se antaisi hänen tehdä niin. Lintu kuitenkin oli toista mieltä ja se nokkaisi häntä sormenpäästä hyvin kipeästi.
Mimele älähti ja perääntyi hiukan taaemmas, kuitenkin hymyillen samalla linnulle. Eihän se ollut sen vika, että hän meni keskeyttämään sen liverryksen. Lady vilkaisi sitten sormeaan ja hämmästyi, kun siitä vuoti hiukan verta.

//Wsoo, sovittu hahmonvaihto..


Theremin
--

Aamu oli pikkuhiljaa vaalenemassa päiväksi Theremin Lumilaakso Íorin viimein ratsastettua öiseltä retkeltään takaisin palatsin talleille lainaratsullaan. Hän oli lähtenyt heti Amalhtaean tukalan Auringon painuttua mailleen ja ratsastanut vain ratsastamisen vuoksi pitkin ympäröiviä hiekkateitä, metsiä ja peltoja, ja palasi vasta nyt takaisin. Nuori Lordi oli yllättäen jopa virkeämpi kuin ennen lähtöään, vaikkei ollutkaan levännyt koko yönä, ja ajatus aamiaisesta jälleen kärkkäiden aatelisherrojen ja -rouvien keskellä sai koko tunnelman latistumaan. Oli hän sentään ymmärtänyt ottaa evästä mukaan, eikä näinollen ollut vielä nälkäkuoleman partaalla. Kenties pieni kävely puutarhassa ennen sisällemenoa ei olisi pahitteeksi?

Niin kalpea nuorukainen kohensi hieman olemustaan, suki mustan samettitakkinsa puhtaaksi pölystä ja sipaisi pienestä palmikostaan karanneet, tummat ja aamussa punertavat sortuvat takaisin korvan taa. Ja kaikki tämä vain, jos joku sattuisi kävelemään vastaan isän varoitusten mukaisesti. Theremin miltei tuhahti ääneen, mutta tyytyi kuitenkin vain mutristamaan hieman suupieliään, kotona kukaan ei olisi sanonut mitään vaikka hän olisi vaeltanut pitkin taloa koko päivän matkavarusteissaan, mutta täällä.. Mies laski katseensa päätään pyöritellen. Hovissa kaiken piti aina olla niin tip top, viimeisen päälle keinotekoisen siistiä ja ylellistä. Olikin ollut kerrassaan ihme, että tallipoika oli tosiaan suostunut ratsun lainaamiseen niin myöhään eilen illalla, tai sitten hän ei ollut ainoa kapinahenkinen, vieraileva lordi tässä palatsissa..

Huomaamattaan Thereminin vaeltelevat askeleet olivat kuljettaneet häntä liuskekivistä polkua myöten pitkälle eteenpäin, jo ohi monien suihkulähteiden ja penkkien, mille olisi voinut istahtaa. Palatessaan jälleen ajatuksistaan mies piti tätä hienoisena harmina, mutta eipä hän viitsinyt kannoillaankaan kääntyä, sittenhän häneltä jäisi kokematta mitä seuraavan mutkan takaa paljastuisi..
Seuraavan mutkan takaa ei kuitenkaan paljastunut uutta lähdettä tai penkkiä, vaan lasisen kasvihuoneen sisäänkäynti, jota reunustivat kutsuvasti kauniit kukkaistutukset ja köynnöskasvit. Vaeltelevat askeleet pysähtyivät, ja Theremin pohti hetken, olisihan sisällä tietysti rauhaisaa sielläkin. Mutta ennen kuin nuori lordi oli ehtinyt astua ovesta sisälle, tuli häntä vastaan hivenen iäkkäämpi rouva tummiin pukeutuneena, ja ennen kuin mies oli ehtinyt etsiä naisen nimen kielensä päälle, oli tämä jo tunnistanut hänet hymyillen.
"Huomenta teillekin, markiisitar Eleainna. Tosiaankin, talleilta minä olen palaamassa, vaan te näytätte olevan jo lähdössä? Onko kaikki hyvin?" Theremin kumarsi päätään tervehdykseksi yhdelle niistä harvoista hovin asukkaista, joiden kanssa hän oli saanut vilpittömästi mielenkiintoisen keskustelun aikaan viimeisen viikon aikana, jonka hän oli siellä viettänyt.
Markiisitar kuitenkin vain pudisti pienesti päätään, hymyillen.
"Kaikki on niin kuin pitääkin, kiitos teille. Olen kuitenkin ollut täällä jo hyvinkin varhaisesta, ja taidan lähteä takaisin huoneistooni lepäämään. Näkemiin, Theremin."
"Näkemiin, Eleainna, kaikkea hyvää teille."

Hetken Theremin seisoi kasvihuoneen ovella, käsi sen kahvalla, katsellen vaiti markiisittaren kulkua pihan poikki, pienen säälinpoikasen kohottaessa päätään ajatuksissaan. Nainen oli kokenut kovia, hän oli kuullut, enemmän kuin kenenkään soisi kokea. Kohteliaisuuksissaan mies ei kuitenkaan koskaan ollut edes harkinnut asian ottamista puheenaiheeksi, markiisittaren asiat eivät hänelle kuuluisi ellei tämä niin itse haluaisi.
Vasta Eleainnan mentyä Theremin astui viimein sisälle, kalpean hymyn noustessa kasvoilleen lempeän ja pirteän sirkutuksen värittäessä huoneen kosteahkoa ilmaa. Kasvit ympärillään eivät olleet ihan vielä auenneet, mutta jo sieltä täältä saattoi erotaa pilkahduksia tropiikin väreistä, mitä ei varmasti kotoa, kylmästä Íorista löytäisi.
Pohdiskelevat, vaimeasti kivisessä lattiassa kolahtavat askeleet kuitenkin taukosivat nopeasti Thereminin kuullessa jostain läheltä soinnikasta hyräilyä, mikä ei voinut kuulua millekään linnulle. Varovasti mies kurottautui katsomaan eteenpäin suuren kasvin takaa, ja huomatessaan hyräilijän nuoreksi neidoksi tämä oli hetken lähdössä jo takaisin. Neito kenties odotti nyt rauhaa itselleen, mikäli oli viettänyt aikaa markiisittaren kanssa. Jokin tytössä ja tämän tekemisissä kuitenkin kiinnitti nuoren lordin huomion, eikä tämä voinut mitään pienelle, lempeälle hymylle huulillaan nähdessään pienen tapaturman linnun kanssa.

Niin Theremin päätti antaa itsensä ilmi, ja astui muutaman askeleen eteenpäin, pysähtyen kuitenkin kohteliaan matkan päähän tytöstä.
"Eihän teidän käynyt pahasti, neiti? Jos saan sanoa, niin ette valinneet aivan helpointa lintua silitettäväksi, teillä kävi onni jos saitte pitää sormenne." Theremin puhui itselleen tyypillisellä, hieman vaimeammalla äänellä, missä kaiken kohteliaisuuden ja kenties varovaisuudenkin takaa kuulsi kuitenkin pieni ja viaton huvittuneisuus.

Mimele tajusi, ettei hänellä ollut mukanaan mitään, mihin olisi voinut pyyhkiä veret sormestaan. Verta ei kyllä ollut paljoa, mutta ei hän halunnut kuitenkaan tahria vaatteitaan tai muutakaan punaisilla pisaroilla. Hän piti yleensä nenäliinaa mukanaan, mutta nyt se oli jostakin syystä päässyt unohtumaan yöpöydälle. Nyt kun sitä olisi tarvinnut, niin sitä ei tietenkään ollut. Ja aina, kun se oli mukana, hänellä ei ollut sille mitään käyttöä.
Pitikin unohtaa se! hän ajatteli ja yritti keksiä jotain, millä saisi pyyhittyä sormensa. Vaatteitaan hän ei halunnut tahria, eikä hän huomannut kasvihuoneessakaan mitään, mistä olisi ollut hyötyä. Eihän hän voinut kukkien lehtiinkään verta tahria! Kun hän ei muutakaan keksinyt, hän päätti vain imaista veret suuhunsa. Veri ei kyllä ollut hyvän makuista, mutta ei hän halunnut sormensa olevan verinen. Hän oli iloinen, ettei verta tullut enempää, sillä hän ei halunnut maistaa veren makua suussaan.

Mimele hätkähti, kun hän tajusi yllättäen miesäänen puhuvan. Hän ei ollut lainkaan kuullut, että joku oli tullut kasvihuoneeseen markiisittaren lähdettyä. Tämä johtui hänen omasta hyräilystään ja siitä, että hän oli ollut niin keskittynyt lintuihin ja niiden kauniisiin liverryksiin, jotka saivat helposti ajatukset harhailemaan muualle.
Nuori lady käänsi katseensa oitis äänen suuntaan ja yllättyi iloisesti, kun paikalle oli saapunut komea nuorukainen. Juuri sellaisestahan hän oli hetki sitten salaa haaveillut. Hän oli kyllä hiukan hämillään, sillä ei ollut lainkaan varautunut mahdolliseen nuoren herran saapumiseen.
Mimele ei hetkeen saanut sanaa suustaan, hän vain katsoi paikalle ilmestynyttä miestä.
"Ei minulle käynyt pahasti." hän sai viimein sanottua ja käänsi hiukan nolostuneena katseensa muualle. "Sain vain pienen haavan, en mitään pahempaa. Olen aivan kunnossa."
Hetken nyt jo veretöntä sormeaan tuijotettuaan Mimele käänsi katseensa takaisin nuoreen mieheen ja hymyili, vaikka sormeen kyllä sattui vielä jonkun verran.

"Täytyy muistaa varoa tuota lintua." Mimele sanoi ja hänen äänensä oli iloinen, mutta samalla utelias. Hän halusi kuumeisesti tietää kuka tuo mies oli ja millainen tämä oli. Hänen romanttisuutensa ja haaveileva luonteensa nousi taas pintaan ja hän toivoi, että jotain miellyttävää tapahtuisi. Vielä enemmän hän kuitenkin toivoi sitä, ettei tuo nuori mies saisi mitään vihiä hänen ajatuksistaan, jotka saattaisivat saada tämän hämilleen ja pahimmassa tapauksessa nauramaan Mimelelle.
Kuten aina nuoren miehen kohdatessaan, Mimele alkoi jo miettiä katselemaansa miestä avioliitto mielessään. Hän ei kyllä tiennyt miehestä ja tämän luonteesta mitään, mutta ei se estänyt häntä ajattelemasta häitä ja muuta romanttista. Hän tiesi kuitenkin, ettei hänen kannattanut haaveilla miehestä, jota ei tuntenut, vaikka olisikin halunnut. Haaveet kuitenkin katoaisivat heti, kun hän näkisi jonkun vähänkin komeamman miehen.
Kasvihuoneessa olevan miehen ulkonäössä ei kyllä ollut mitään vikaa, eikä liioin käyttäytymisessäkään. Tosin eihän mies ollut edes ollut hänen seurassaan kuin hetken, joten käyttäytymisestä ei oikein voinut vielä olla mitään mieltä.

"Jokö palatsissa alkaa väki heräillä?" Mimele kysyi saadakseen ajatuksensa hiukan rauhoittumaan. "Vai oletteko kenties ainoa minun ja markiisitar Elainnan lisäksi, joka on jo jalkeilla?"
Mimele katsoi kysyvästi miestä ja tajusi, että tämä oli luultavasti tavannut markiisittaren tullessaan ja ehkä jopa astunut sisään samalla oven avauksella, kun Elainna oli poistunut. Lady Mimele ei ainakaan ollut kuullut oven avautuvan muuta kuin Elainnan poistuessa, joten mies oli varmasti tullut silloin. Olisihan hän varmasti kuullut, jos ovi olisi kolahtanut kahdesti, vaikka ei ollut muuten miehen tuloa kuullutkaan.

Theremin katsoi uteliaana mutta hieman varautuneena tyttöä, jonka aamurauhan hän oli keskeyttänyt. Ehkä hänen olisi sittenkin kannattanut vain kadota huomaamattomasti takavasemmalle, sillä yhtään tarkemmalla tarkastelulla saattoi hyvin huomata, ettei lintu ollut raadellut neidon kättä pahasti, ja tämä jäisi eloon, tuskin muistaisi välikohtausta aamun mentyä. Hän ei siis voisi edes puolustella tekoaan tarpeen tullen.
Mutta hänen onnekseen tämä ei kuitenkaan vaikuttanut koppavalta tai vihaiselta, päinvastoin; Theremin miltei hätkähti sitä iloista uteliaisuutta, mikä helähti kasvihuoneen kosteahkoon ilmaan neidon sanojen mukana. Kuin huomaamattaan tämän kalpeille kasvoille nousi levollinen, pieni hymy, ja tämä astui vielä pari askelta lähemmäs, tullen nyt järkevän keskustelumatkan päähän.

Mutta hätkähdys tuskin oli lähtenyt miehen mielestä, kun tämän valtasi jo hienoinen hämmennys tajutessaan neidon tarkkailevan häntä, ilmeisesti pohtien jotain. Theremin tuskin uskalsi arvata tämän ajatuksia, hyvänen aika, hänhän oli ilmaantunut paikalle päällään vaatteet, joilla hän oli ratsastanut koko yön pitkin palatsia ympäröiviä teitä, olkoonkin että ne olivat kaukana ratsastus- tai vaellusasusta. Kuin epähuomiossa mies sipaisi vielä kerran mustan samettitakkinsa helmaa, tarkistaakseen ettei se ollut kovin pölyinen. Mutta siitä miehen ei tarvinnut kantaa huolta, teiden hiekka oli ollut yön hämmästyttävän kosteuden takia vain vähän pöllyävää, ja näinollen hän oli kaiken kaikkiaan varsin moitteettomassa kunnossa.
Varovaisen kohteliaasti nuori lordi uskalsi antaa hieman uteliaisuudelleen myöten, ja tarkasteli nyt hän vuorostaan tuota tuntematonta neitoa. Tämä oli itseasiassa varsin sievä, tämän tummanvioletti asu sopi kauniisti tummiin hiuksiin ja jätti sointuvan kontrastin kauniisti päivettyneen ihon eduksi. Mutta vaikka Theremin oli palatsiin saapuessaan tutustutettu varmaan satoihin eri aatelisiin ja muuhun väkeen, ei nuorimies tunnistanut tyttöä edes kasvoiltaan, saatika sitten tämän nimeä.

Neito palautti nuoren lordin nopeasti ajatuksistaan takaisin nykyhetkeen, ja tämä katsahti tummalla katseellaan tätä hivenen anteeksipyytävästi, joskin hymyillen yhä pientä ja lempeää vaan varsin kalpeaa hymyään. Ilmeisesti tämä tosiaan oli puhunut Eleainnan kanssa, ei ihme jos oli ollut ajatuksissaan.
"Pahoitteluni, arvon neito, sillä nyt en ole tulossa palatsista, joten en voi antaa tarkkaa vastausta. Mutta luulisin, että uni painaa hovin silmiä vielä jonkin aikaa, elleivät he muuta tapojaan verrattuna heräämisaikoihinsa aiemmin tällä viikolla."
Theremin ei todellakaan käsittänyt, miten jotkut ihmiset tarvitsivat niin rutkasti unta, aamut ja illathan olivat päivän parhaimpia hetkiä, varsinkin näin etelässä. Mutta jotkut päättivät vain sitkeästi nukkua senkin ajan yli. Toisaalta kun Íorin asukas näin tarkemmin ajatteli, sehän vain sopi joidenkin äärimmäisen turhamaisten aatelisherrojen ja -rouvien käyttäytymiseen..

Jälleen Theremin sai herätellä itseään ajautumasta ajatustensa synkkiin syövereihin, olihan hän sentään nuoren neidin seurassa!
"Ah, suonette anteeksi etten vielä esittäytynyt. Olen Theremin Lumilaakso, Íorin pohjoisimpia lordeja", tämä sanoi pehmeän soinnikkaasti, kumartaen kohteliaasti niin, että joutui sipaisemaan miehelle hieman tavallista pidemmän, tumman palmikkonsa takaisin selkänsä puolelle. Edelleen hymyillen hän katseli toistaiseksi nimetöntä neitoa, kuitenkin varoen vaikuttamasta liian tunkeilevalta tai odottavalta. Siltikään hän ei voinut kieltää ajatusta, etteikö tyttö kiehtonut hänen mieltään.

Mimele ei voinut sille mitään, että hänen oli salaa pakko ihailla miestä. Niin kyllä kävi aina, kun hän näki komean nuoren miehen, mutta oli se silti mukavaa ihastella toisen ulkonäköä. Hänen mielestään miehet olivat lähes poikkeuksetta komeita ja mielenkiintoisia, mutta seurattuaan heidän käyttäytymistään ja tapojaan, hän oli yleensä saanut pettyä. Lisäksi joillain hänen tapaamillaan miehillä oli niin ankea luonne, ettei heidän seurassaan juuri voinut viihtyä. Olisi kamalaa joutua avioitumaan sellaisen miehen kanssa, joka olisi tylsä ja tunteeton. Tai vielä pahempaa olisi, jos mies halveksisi häntä ja valehtelisi hänelle.

Kasvihuoneeseen saapuneesta miehestä hän ei vielä tiennyt mitään, mutta uskoi kuitenkin saavansa jotain tämän luonteesta selville. Ei tämä ainakaan vaikuttanut laiskalta tai turhamaiselta. Tämä oli hereillä tähän aikaan päivästä, eli ei selvästi ollut sellainen ihminen, joka viipyisi sängynpohjalla niin pitkään kuin mahdollista.
”Niin. Varmasti nukkuvat vielä tunteja.” Mimele vastasi miehen sanoihin pirteästi. ”Minä en kyllä enää mene nukkumaan, vaikka yleensä en herääkään näin aikaisin.”

Seuraavaksi Mimele sai hiukan tyydytystä uteliaisuuteensa, kun mies esitteli itsensä Theremin Lumilaaksoksi, Íorista kotoisin olevaksi lordiksi. Mies siis ei ollut mikään turhantärkeilevä markiisi tai ruhtinas, vaan lordi, kuten hänen isänsäkin oli. Miehen kumartaessa neito huomasi tämän tavallista pidemmät hiukset. Theremin ei selvästikään kiinnittänyt liikaa huomiota siihen, miltä olisi muiden mielestä pitänyt näyttää, vaan uskalsi pitää itsessään jotakin erilaista. Monet luultavasti paheksuivat liian pitkiä hiuksia, mutta Mimelen mielestä nuoren lordin hiuksissa ei ollut mitään vikaa.

”Olen lady Mimele Aurinkosade Trithringen.” hän esittäytyi toisen katsoessa häntä, luultavasti odottaen hänenkin esittäytyvän. Mimele niiasi kohteliaasti ja hymyili, hymyilihän mieskin hänelle, joten hänen ei tarvinnut kätkeä omaa hymyään.
”Hauska tavata teidät, Theremin.” Mimele sanoi, kun ei muutakaan keksinyt. Sanat olivat varmaan jääneet hänen mieleensä markiisittaren puheista, sillä sanat kuulostivat hyvin äskettäin kuulluilta hänen mielessään.

Theremin katseli nuorta neitoa, pienen hymyn noustessa ajatuksissaan. Tämä oli siis noussut varhain aamulla, kenties sitten vahingossakin, mutta jokatapauksessa oli antanut ajatustensa viedä aamua tervehtimään. Ajatus teki miehen olon kumman iloiseksi, ilmeisesti neito ei ollut sievä pelkästään kasvoiltaan.
"Teinä en katuisi päätöstänne herätä näin aikaisin, etenkään tänä aamuna, joka on kauneudessaan vailla vertaistaan.."
Thereminin katse harhautui hetkeksi Auringon kultaamaan ikkunaan neidon takana sanojensa päätteeksi. Aamu oli ollut tosiaan kaunis, heti sen ensimmäisestä sarastuksesta lähtien, juuri sellainen kuin tähtikirkkaan, lempeän lämpöisen yön jälkeen oli odotettavissa. Ja hänen onnekseen matkansareittinsä oli sattumalta niin valittu, että hän oli saanut ratsastaa takaisin palatsiin aamun kohotessa suoraan edessään, säde säteeltä.

Ilmeisesti nuori lady oli siunattu myös taidolla olla tilanteessa mukana, ja tämä esittäytyi Mimeleksi melkein heti hänen oman esittäytymisensä jälkeen. Ja jos mahdollista, saattoi nuoren lordin kalpea hymy elävöityä hieman neidonkin hymyillessä, sillä tuo ilmiö sointui tämän kasvoille erittäin kauniisti.
”Ilon täytyy olla minun puolellani, lady Mimele”, Theremin vastasi hymyillen ja kumartaen pienesti päätään, katsoen neitiä nyt hieman eri lailla suoristauduttuaan, kasvoillaan kevyen varovainen ilme, yhtäkaikki.
”Toivottavasti en häirinnyt aamuanne, jos en pahasti erehdy, oletan teidän jutelleen markiisittaren kanssa juuri äsken..”

Theremin yritti kaikin tavoin hillitä sitä pientä hymyä, joka yritti vallata hänen suupieltään.
Markiisittaren kanssa ei ollut välttämättä mitenkään helppo puhua, ainakaan näin aamusta.
”Voin kyllä poistua, jos haluatte aamurauhanne takaisin.”
Sanojensa päätteeksi Theremin siirsi toista jalkaansa hieman sivulle, näyttääkseen kohteliaasti, että hän tosiaan voisi lähteä jos Mimele itse niin haluaisi. Sillä jos jotakin hän itse arvosti, niin rauhaa, ja hän ymmärtäisi kyllä neidon tahdon.

Silti nuori lordi tunsi vain suunnatonta mielenkiintoa tätä Mimeleä kohtaan, sikäli kun antoi itsensä asiaa pyöritellä mielessään. Neidosta huokui jotain selittämätöntä, ikäänkuin elämän kauneutta itseään, kuten mies yritti sen mielessään muotoilla. Toki tämä oli erittäin sievä, mutta Thereminin katsoessa tyynen kohteliaasti tätä silmiin, sieltä tuntui katsovan jotain vallan toisenlaista takaisin, ja mies tunsi kumman voimakasta halua saada selville, mikä neito oli oikeasti luonnoltaan. Ja tämä kaikki, vaikka hän hyvin tiesi, että Mimele oli hänelle täysin vieras, ja jos hän juuri nyt kääntyisi kannoiltaan, hän varmasti unohtaisi tytön varmasti päästyään takaisin palatsin vilskeiseen aamuun. Ainakin luultavasti.

//Olen hyvin pahoillani viiveestä..

Kun Mimele mietti tarkemmin, hän ei tosiaan katunut sitä, että oli noussut jo pehmoisesta vuoteestaan kissansa vierestä. Olisi ollut suuri menetys, jos hän ei olisi saanut kuulla lintujen laulua, eikä nähdä sitä, kuinka auringonnousu värjäsi taivaan kauniimmaksi, kuin se muulloin oli. Taivas oli kyllä aina kaunis, oli se sitten harmaa ja pilvinen, tai kirkkaan sininen ja täysin pilvetön. Tämä aamu veti vertoja vain sille kauneudelle, jonka saattoi nähdä tähtikirkkaana yönä, poissa turhien valojen ulottuvilta, jotka estivät tähtien omaa kirkkautta näkymästä kunnolla. Nyt Mimele katui enemmän sitä, ettei yleensä herännyt näin aikaisin. Hän päätti yrittää muuttaa tapojaan ja edes silloin tällöin nousta ylös ennen aamunkoittoa, jotta voisi nähdä, kuinka valoa tulvi koko ajan lisää kuin tyhjästä. Se oli kaunis näky, eikä sitä saisi muulloin edes kokea. Oli todella onnea, että hän oli herännyt juuri tällaisena aamuna ennen aikojaan!

”Puhuin kyllä markiisittaren kanssa. Hän on hyvin viisas nainen.” Mimele sanoi kunnioittaen äsken tapaamaansa henkilöä kehumalla tätä Thereminille, joka luultavasti tunsi naisen paremmin kuin hän, ainakin puheista päätellen.
”Vaikka markiisitar saikin ajatukseni laukkaamaan asioissa, joita en yleensä ajattele, ei teidän tarvitse poistua, ellette itse halua. Oikeastaan minusta tuntuu, että on parempi olla jonkun seurassa, etteivät ajatukseni muutu vallan synkeiksi,” hän kiirehti sanomaan, kun huomasi miehen siirtävän jalkaansa valmiina lähtemään, jos hän vain niin vaatisi. Ja hänhän ei sitä vaatisi, sillä mies vaikutti varsin mielenkiintoiselta.

Mimele hiukan hämmentyi miehen katseesta, vaikka se olikin kohtelias, joten hän käänsi katseensa pois tämän silmistä, ennen kuin alkaisi punastella tai mumista jotakin epämääräistä. Hovin kirjoittamattomien sääntöjen takia hän joutui varsin harvoin kahden kesken miesten kanssa, jotka katselivat häntä silmiin. Yleensä hän joutui vain kuuntelemaan keskusteluja muodista, sekä kateellista ja ilkeämielistä juoruilua, joka tuntui olevan lähes jokaisen naisen suosikkiharrastus. Lisäksi hän oli niin paljon oman perheensä seurassa, ettei edes ehtinyt tavata ketään, vaikka olisi tilaisuuksia ollutkin.

Ulkona aurinko jatkoi nousuaan. Ei silti ollut mitään huolta siitä, että äiti olisi herännyt ja tullut ihmettelemään missä hän oli. Tämä nukkui aina niin pitkään kuin mahdollista ja oli sängyssään vielä pitkään heräämisensäkin jälkeen. Yleensä Mimele joutui aamuisin äitinsä seuraksi, sillä tämä halusi aina keskustella kaikesta turhasta, kuten siitä, mitä pukisi sinä päivänä ylleen ja kuinka laittaisi hiuksensa. Mimele taas antoi palvelijalleen vapaat kädet, sillä hän luotti tämän kykyihin, eikä tuo luottamus ollut osoittautunut turhaksi.
Mimelen oli kuitenkin pakko kääntää katseensa pian takaisin Thereminiin. Hän ei halunnut olla epäkohtelias ja ajaa miestä tiehensä, sillä oli hyvin todennäköistä, että tämä lähtisi, jos hän vain jatkaisi kauniin aamun tuijottamista.
”Toivonpa totisesti, että herään toistekin näin aikaisin katsomaan aamunkoittoa.” Mimele sanoi saadakseen itselleen hyvän syyn katseensa poiskääntämiseen. Mies saisi olettaa, että hän halusi katsella tuota kaunista aamua. Ja olihan se aivan tottakin, halusihan hän vielä katsella tuota kauneutta, joka kohta vaihtuisi taas tavalliseksi päiväksi.

//Ja pöh! Minulla nyt kestää vähän väliä useampikin päivä vastailussa, joten eipä tuo minua haittaa ollenkaan.

Enää Theremin ei pystynyt salaamaan hymyään Mimelen tunnustettua juttutuokionsa Eleainnan kanssa. Niinä muutamina kertoina, kun hän oli ehtinyt markiisittaren kanssa jutella, oli tämä kaivanut koko hänen lapsuutensa ja nuoruutensa esiin vain muutamin sanoin, maalannut tuntonsa kuin taulun vain! Nainen ei ollut tietenkään tarkoittanut mitään pahaa eikä Theremin tätä syyttänytkään tai ollut mitenkään erityisen pahoillaan, tämä oli onnistunut vain yllättämään hänet jokaisella kerralla.
"Siinä tapauksessa, lady Mimele, lienee paras että viivyn täällä vielä hetken", Theremin sanoi hymyillen, äänessään kuitenkin pieni varovaisuuden tunto, hän ei haluaisi tungetella. Hän astui takaisin askeleen, toivoen vilpittömästi voivansa auttaa neitoa joutumasta synkeisiin ajatuksiin, sillä niitä hän ei tosiaan osannut kuvitella noille kauniille kasvoille.

Unohduttuaan katselemaan Mimeleä Theremin havahtui pian tästä huokuvaan hämmennykseen, ja pian hänkin käänsi kiireesti huomionsa takaisin aamuun. Mimele ei ollut ainoa, joka kenties tunsi hämmennystä juuri nyt, kuten nuori lordi huomasi yhtäkkiä. Hänen ajatuksensahan olivat vallan sekaisin, vaikka hän oli vasta palannut retkeltään! Ankarasti Theremin yritti keskittyä aamun hohteeseen, mutta pian tämä jo luovutti mieleensä hyökyvän, pienen surumielisyyden vuoksi, antaen katseensa valua ohi ikkunan karmien, pysäyttäen sen jonnekin seinän varjoihin, tajuamatta oikeastaan lainkaan näkemäänsä. Olihan Amalthaean aamu toki kaunis, mutta verratessaan sitä näkyyn, mikä aukeni hänen kotinsa suurista ikkunoista aina aamuisin, auringon valkokultainen hohde vastasataneella hangella, sen silmiähivelevä kimallus meren vaahtopäiden harjoilla..

Mimelen puhe katkaisi iloisesti Thereminin aatteet, eikä tämä ollut siitä lainkaan pahoillaan. Hetken tämä katsoi tummalla katseellaan neitoa, kunnes hymyili jälleen kalpeaa hymyään ja käänsi katseensa ikkunaan, hieman kaipaavastikin.
"Sitä samaa toivon minäkin, enkä voi olla samalla toivomatta, että pääsisitte joskus näkemään saman ilmiön pohjoisen Íorin lumikentillä, jäisen ja ikimyrskyisän meren takaa tulleena.."
Theremin ei huomannut varoa sanojaan, ja tämä korjasikin kiireesti hieman hiipuneen puheensa katsahtamalla Mimeleä aavistuksen säikähtäneenä. Tämähän oli juuri ilmeisesti kokenut yhden kauneimmista aamuistaan ja oppinut vielä nauttimaankin siitä, ja nyt hän oli tässä latistamassa neidon tunnelmaa!
"Mutta oikeastaan, tämä on jotain niin erilaista, ettei ole oikein verrata niitä kahta keskenään.. Tämä lämmin rauhallisuus, tämä on jotain mitä ei tietenkään pohjoisessa tunne", Theremin korjasi manaten jälleen itselleen mielessään. Miten hän olikaan ruosteessa mitä neidoille puhumiseen tuli..
Mutta Thereminin ei olisi tarvinnut edes katsoa Mimeleen päinkään, kun hän huomasi jotain selittämätöntä, kiehtovaakin, tässä. Jotain, mitä hän ei ollut aikaisemmin tavannut aatelisneidoissa. Kenties hänen oma hajamielisyytensä ja varomattomuutensa voisi olla sillä selitetty?

"Pahoitteluni jos utelen liiaksi, lady Mimele, te sanoitte olevanne Trithringen. Oletteko palatsissa kenties pidempään vai vain käymässä?" Mies katsoi ladya uteliaana, varoen jälleen liiallista tungettelua. Vain vaivoin hän salli myöntää itselleen, että tässä neidossa oli tosiaan jotain erikoista, mikä luultavasti oli vain hyvää, ja vielä tarkempi hän sai olla, ettei vahingossakaan vaikuttaisi liian hyökkäävältä. Mieluummin hän antaisi koko asian olla kuin säikyttäisi Mimelen tai tuottaisi tälle mielipahaa, mikä on paljon vannottu nuorelta lordilta, joka niin harvoin tuntee yhtä suurta kiinnostusta satunnaisesti tapaamaansa neitoon.

Miehen seuraavat sanat saivat Mimelen kääntämään katseensa pois ikkunan takana näkyvästä kauniista maisemasta. Nyt hän kääntyi jälleen katsomaan Thereminiä, nyt hiukan yllättyneenä siitä, että tämä sanoi toivovansa, että hän näkisi joskus aamunkoiton Íorissa, josta mies oli kertonut olevansa kotoisin. Mimelen mieleen juolahti tietenkin ensimmäisenä se, että mies halusi itse viedä hänet sinne. Se olisi ainakin romanttista, niin hän uskoi.
Taas minä ajattelen mitä sattuu! hän manasi mielessään. Eihän hän kuitenkaan voinut sille mitään, että miesten seurassa hänen ajatuksensa tuppasivat lähes aina juoksemaan mitä romanttisimmissa kuvitelmissa, jotka olivat joskus kieltämättä aivan turhia ja toivottomiakin.
Mimele kohdisti nyt ajatuksensa siihen, miltä auringon nousu saattaisi kaukana pohjoisessa näyttää ja ihme kyllä hän onnistui jättämään ajatuksistaan pois sen, että olisi siellä juuri Thereminin kanssa. Olisi varmasti hienoa nähdä, kuinka lumipeitteiset puut värjäytyivät auringon säteiden osuessa niihin. Tai kuinka aurinko kimalsi hangella. Trithringenissä sitä näkyä ei ollut kovinkaan usein päässyt näkemään, siellä kun oli talvisinkin niin vähän lunta, joissain paikoissa ei oikeastaan lainkaan. Eihän sitä voinut vielä edes sanoa lumeksi, kun ruoho oli vain juuri ja juuri peittynyt ohuen valkean kerroksen alle!

Íorissa oli talvisin varmaan jäätävän kylmä. Amalthaeassakin oli kylmä, mutta se oli kuitenkin etelämpänä. Trithringenissä taas ei päässyt juurikaan palelemaan. Kun Mimele oli muuttanut palatsiin, hän oli aluksi inhonnut talvia, sillä ei ollut tottunut kylmyyteen. Pian, jo ensimmäisen talven aikana hänen mielensä oli kuitenkin muuttunut, sillä talvet olivat kuitenkin niin kauniita, kimaltavan lumen takia. Oli mukavaa katsella, kun lunta satoi hiljalleen alas. Lisäksi talvella sai aina lämmitellä takkatulen ääressä. Se vasta olikin mukavaa! Mimele viihtyi talvella ulkonakin, vaikka äiti aina varoitteli häntä palelluttamasta itseään ja pakotti hänet pitämään yllään niin lämpimiä vaatteita, että hänelle tulikin kuuma.
Toisaalta lady kuitenkin kaipasi Trithringeniä ja sen lämmintä säätä. Olihan hän sieltä kotoisin ja rakasti paikan erikoisia puita, joita täällä kasvoi vain istutettuna ja lähinnä kasvihuoneen puolella. Olisi ollut ihanaa, jos täälläkin olisi ollut samanlainen kukkien loisto ulkonakin, kuin kaukana etelässä. Siellä värikkäitä kukkia oli kasvanut teidenkin varsilla, eikä vain aatelisten puutarhoissa, kuten täällä.

Ajatuksistaan havahduttuaan Mimele keskittyi nyt kuuntelemaan Thereminiä, joka oli alkanut taas puhua.
"Perheeni on asunut täällä nyt kolmisen vuotta." Mimele vastasi kysymykseen, jota ei pitänyt lainkaan tungettelevana. Hänen mielestään oli vain hyvä tutustua tarkemmin toisiin ja kertoa tietenkin samalla enemmän itsestään. "Käymme nykyisin vain harvoin Trithringenissä, vaikka meillä on siellä vieläkin oma kartano."
Vaikka he eivät olleet asuneet palatsissa kovin pitkään, Mimele oli jo alkanut tottua siellä elämiseen. Hän piti siitä, että sai tavata serkkujaan, sekä tätiään. Serkut olivat mukavia, varsinkin Vinyele, joka tahtoi aina kuulla hovin nuorista miehistä. Serkkutyttö oli itse melkein aina sairaana, eikä juuri päässyt juhliin, vaikka olisikin halunnut.
Olihan hovissa muutenkin aivan mukavaa. Tosin juhlat eivät olleet niin hilpeitä kuin Trithringenissä. Siellä juhlimista arvostettiin ja aina pyrittiin enemmän hauskanpitoon kuin siihen, että sai esitellä omaisuuttaan. Täällä palatsissa raha ja valta tuntui olevan kaikkein tärkeintä. Mimelen mielestä se oli väärin, mutta eihän hänen mielipiteensä ketään kiinnostanut.

"Entä Te, oletteko täällä vain käymässä vai asutteko tekin täällä?" Mimele kysyi vuorostaan nuorelta lordilta, katsoen tätä samalla kiinnostuneena.
Mimele oli jo unohtanut kokonaan linnun nokkaisun aiheuttaman kivun, joka oli jo kadonnut aivan kokonaan. Häkistä kuuluva sirkutus sai kuitenkin hänet taas vilkaisemaan lintua. Se näytti niin viattomalta, mutta ei kai se tehnyt sitä pahuuttaan, vain puolustaakseen itseään. Mimelestä ei sille olisi kyllä vaaraa ollutkaan, mutta eihän pieni lintu sitä voinut tietää.

Theremin kuunteli Mimeleä hienoisen yllätyksen vallatessa sijaa ajatuksissaan. Kolme vuotta? Melkein pakostikin mies asetti mielikuvissaan itsensä neidon sijalle, miten hän pärjäisi ikinä kolmea vuotta täällä, juorujen ja kaiken väärän keskellä, paahtavassa Auringossa, sääntöjen ja normien vankina, kun hän oli ollut täällä nyt vajaan viikon ja oli jo valmis lähtemään takaisin kylmän kotoisaan, varmasti rehtiin ja hiljaiseen Íoriin.. Mutta, kuten Mimele lisäsikin pian, tämä tosiaan oli Trithringenistä, ja syntyjään tottunut paahtaviin kesiin ja kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Ja Trithringenin ja Amalthaean tapojen ja tottumusten välillä oli paljon enemmän yhteistä, kuin näiden kesäisten maiden ja pohjoisen ruhtinaskunnan välillä.
Kertakaikkiaan, hän ei kuulunut tänne, ei nyt, ei tulisi koskaan kuulumaan. Oli suoranainen ihme, että hän ei ollut kääntänyt lainaratsunsa askelluksen suuntaa heti ensimmäisten säteiden yltäessä niskaansa tänne tullessaan, tai miksikään ihmeeksihän sitä ei edes tarvinnut kutsua. Hän oli kuitenkin Íorin arvostetun lordin vanhin, ainoa poika, ja saanut tunnollisen miehen koulutuksen heti pienestä pitäen. Hänen isänsä oli raahannut hänet Amalthaeaan yksinomaan hänen itsensä takia, jotta hänen velvollisuutensa täyttyisivät. Theremin tiesi ne, olihan niitä toitotettu hänelle aina, mutta sen lisäksi hän myös kunnioitti ja rakasti isäänsä liiaksi rikkoakseen näitä tahtoja.

Mimelen kysymys herätti jälleen ajatuksiinsa vaipuneen, nuoren lordin, ja havahduttuaan tämä katsoikin hetken ladya, ennen kuin hymähti tälle vastauksen.
"Minä olen vain käymässä, velvollisuudet toivat minut tänne vasta viikko sitten, enkä usko viipyväni juuri kuunkiertoa pidempään. Tähän asti olen asunut vanhempieni kartanossa, viinitarhojen keskellä, kaikkein pohjoisimmassa Íorissa, ja tämä on rehellisesti ensimmäinen kertani näin etelässä, ja vielä kesäaikaan."
Vaikka Theremin puhui hieman hymyillen, hän saattoi vain rukoilla mielessään, etteivät koti-ikävä ja vieroksunta tämän maan ilmastoa kohtaan kuultaneet hänen sanojensa takaa, itse hän ei sitä osannut päätellä. Ja vaihtaakseen nopeasti ilmeisen nopeaälyisen Mimelen huomion toisaalle, hän antoi tumman katseensa vaeltaa pitkin kasvihuoneen katonrajaa, koristeellisia ikkunanpieliä ja eksoottisia kasveja. Pian hän katsoikin jo takaisin neitoa, pää aavistuksen kallellaan, äänessään leikkimielinen vivahde:
"Vaan täytyy sanoa, lady Mimele, mielestäni olisitte voineet valita huonommankin paikan asuinpaikaksenne."

Vasta sanat päästettyään Theremin tajusi niiden omituisuuden, ja hieman hämillään laski katseensa, antoi päänsä suoristua turhan leikkimielisestä kallistumisesta. Taivaat sentään, tästä hän oli itseään varoitellut. Hän oli aina pitänyt enemmän ajattelusta kuin puhumisesta, ja oli sortunut joskus varsin väärissä paikoissa juuri toiseen arvojärjestykseen näiden kahden toiminnan välillä, kuten nyt. Hänhän oli sentään nuoren ladyn seurassa, jota hän hädin tuskin tunsi! Ja nyt hän löysi itsensä melkein hassuttelemasta, varsin liian kevytkenkäisenä ja -sanaisena. Ties vaikka sanansa olisivat jollain tapaa loukanneet Mimeleä!
Hivenen vaivautuneena nuori lordi pakotti katseensa tutkiskelemaan läheistä kasvia, jonka nimestä hänellä ei ollut aavistustakaan, mutta joka kuitenkin sai kaikessa eksoottisuudessaan hänen ajatuksensa pois möhläyksistään ja ennen kaikkea viikon päästä koittavasta velvollisuudestaan, jota hän oli tullut Adrasteijaan täyttämään: Hänen kihlauksestaan toistaiseksi vielä tuntemattoman neidon kanssa.

Ja yhtäkkiä Theremin tunsikin ajatustensa selkenevän hieman, ja hän tunsi olevansa täynnä energiaa, mikä oli varsin omituista ottaen huomioon hänen yöllisen ratsastusretkensä. Korkeiden ikkunoiden läpi kuultava, jo päiväisempi Aurinko alkoi herätellä kaikkia kasvihuoneen eksoottisia kasveja, ja kohta huone olisi pullollaan kauniita värejä, mitä karussa Íorin maastossa oli vain haaveiltaviksi. Ja kun hän kerran oli jo tänne asti saapunut, niin, miksikäs ei?
"Lady Mimele, mieleni tekisi kenties jaloitella hieman. Panisitteko pahaksenne, jos pyytäisin teitä seurakseni vaellukselleni tämän kasvihuoneen halki?"
Viimein oli lordi uskaltanut jälleen katsahtaa Mimeleen, ja kenties hieman pahoittelevastikin hymyillen tämä oli kääntynyt aavistuksen lähteäkseen.

Mimele odotti miehen vastausta, tämä oli ilmeisesti omissa ajatuksissaan. Sen saattoi nähdä siitä, kuinka tämä katsoi häntä vasta hetken kuluttua kysymyksestä. Mimelelle itselleen kävi samalla tavalla aina väärissä tilanteissa. Oli käynyt jo kai saman aamun aikanakin. Sellaiset hetket eivät kuitenkaan säilyneet hänen mielessään kovin pitkään, ainoastaan ajatukset, joita hän silloin ajatteli, säilyivät muistissa.
Theremin oli siis vain käymässä palatsissa, eikä jäisi sinne pidemmäksi aikaa. Se oli nuoren ladyn mielestä harmillista, mutta sitä hän ei ääneen kehdannut sanoa. Mieshän olisi voinut luulla hänen olevan ihastunut, vaikka ei hän ollut. Ainakaan vielä. Toki Theremin vaikutti kiinnostavalta, oikeastaan paljon mielenkiintoisemmalta kuin ne miehet, jotka asuivat palatsissa. Palatsin asukkaat olivat täysin erilaisia kuin ne, jotka asuivat omissa oloissaan, kaukana Amalthaeasta.

Mimele oli huomannut vanhempiensakin muuttuneet heidän muuttonsa jälkeen, eikä tosiaan pitänyt siitä, että näistä oli tullut entistäkin hienostelevampia ja ylpeämpiä. Hän oli pelännyt itsekin muuttuvansa, unohtavansa avuliaisuutensa ja muuttuvansa pöyhkeileväksi ja juoruilevaksi aatelisneidoksi. Vielä niin ei onneksi ollut päässyt käymään, mutta kai äiti saisi pian senkin aikaan, jos hän ei pääsisi pian pois palatsista.
Vaikka hän pitikin perheestään, hän ei halunnut asua samassa paikassa vanhempiensa kanssa yhtään pidempään kuin olisi pakko. Hän toivoikin, että hänen tulevan puolisonsa olisi sellainen, joka ei päästäisi häntä juoruilemaan, eikä antaisi hänelle turhaa ylpeilyn aihetta. Kaikkein parasta olisi, jos hänen puolisonsa ei asuisi täällä Andartassa kaikkien juoruilijoiden keskellä.

”Etkö siis ole koskaan ennen käynyt täällä?” Mimele kysyi, unohtaen hetkeksi kaikki kohteliaisuudet. Miehen sanat olivat olleet niin yllättävät, ettei hän oikein osannut edes uskoa niitä.
”No, minunkin on myönnettävä, etten ole koskaan käynyt tämän pohjoisempana.” Mimele tunnusti ja naurahti pehmeästi.
Seuraavat nuoren lordin sanat olivat aivan totta, vaikka tämä sanoikin ne leikkisästi, päätään vinossa pitäen. Mimelen oli pakko hymyillä tämän eleen vuoksi, se oli paljon mukavampaa, kuin ainainen patsastelu, jota hän oli kohdannut kaikkialla palatsissa.
”Niin, isänihän olisi voinut päättää muuttaa vaikka mihin.” Mimele sanoi, yhä hymyillen.

Hänkö muka pahastuisi, jos toinen pyytäisi häntä leppoisalle kävelylle kasvihuoneessa? Eihän se ollut edes mahdollista! Hänen kävelyseuranaan kun oli useimmiten äiti ja tämän sisko, jotka juorusivat aina. Hän taas ei jaksanut kuunnella koskaan näiden puheita ja kävelikin siksi aina jonkin matkaa näiden jäljessä.
”En pahastu lainkaan!” Mimele kiirehti sanomaan, ehkä hiukan liiankin innokkaasti. Hän laski katseensa hetkeksi alas, ennen kuin uskalsi taas kohdata Thereminin katseen. Oli hänkin varsinainen tohelo, kun tuolla lailla innostui viattomasta kävelyehdotuksesta.
”Voin toki kävellä kanssanne, täällä alkaakin olla koko ajan enemmän ja enemmän katseltavaa.” hän sanoi silmäillen samalla heräileviä lintuja ja kauniita kasveja.

Hienoinen helpottuneisuus vaelsi Thereminin ajatusten lävitse, kun Mimele ei tarttunut hänen kömmähdyksiinsä, vaan antoi varsin kauniisti helähtävän naurunsa vaeltaa huuliltaan joskus sanojensa päätteeksi. Itse asiassa hän tunsi olonsa melkein rennoksi ja odottamattoman helpoksi nuoren ladyn seurassa.
”En tosiaan. Monia kuukausia olen käyttänyt kartoittaessani Íorin vuoria ja karuja rannikoita, Mustavuorilta Nikamille saakka, mutta tämä on ensimmäinen kertani varsinaisesti kotiruhtinaskuntani ulkopuolella”, hän vastasi, hymähtäen Mimelen yllättyneisyydelle ja pehmeälle naurahdukselle. Itse hän ei ollut kovinkaan yllättynyt tämän vastauksesta siitä, ettei ollut käynyt yhtään pohjoisempana. Loppujen lopuksi vain harvat aateliset, etenkin aatelisneidot, olivat käyneet lämpimistä ruhtinaskunnista yhtään pohjoisempana.
Mutta se mistä Theremin oli yllättynyt, oli se pienen pieni tunne hänen ajatuksissaan, joka kertoi hienoista myötäsurua sen puolesta, ettei nuori lady ollut koskaan kohdannut pohjoisen kauneutta.

Jos Theremin olikin tiedostanut ajatuksissaan jonkinasteista vaivaantuneisuutta, se katosi välittömästi Trithringenin ladyn vastatessa hänen joissain määrin jopa sopimattomaan ehdotukseensa. Tumma kulma nousi aavistuksen nuoren lordin valkeilla kasvoilla, mutta tavallista pehmeämpi hymy peitti alleen yllättyneisyyden, viestien enää vain ja ainoastaan miehen ilosta, ettei hänen ehdotustaan oltu täysin tyrmätty tai ymmärretty väärin.
”Se olisi varsin mukavaa, lady Mimele”, hän vastasi vielä tarpeettomasti, hymyili hieman ja kumarsi kenties hieman hassuttelevastikin, jälleen. Samalla hän ojensi kohteliaasti kättään osoittaakseen, että lady voisi mennä edeltä, käsivarttaan hän ei tarjonnut. Eiväthän he kuitenkaan tunteneet toisiaan sen paremmin kuin kaksi toisilleen vierasta ihmistä, ja vaikka Theremin tunsikin olonsa tänä aamuna varsin omituisen kevyeksi ja hyväntuuliseksi, ei hän kuitenkaan unohtanut hänelle lapsesta asti opetettuja etikettejä.

Nyt, kun kasvihuoneen suunnattomista ikkunoista sisään loistava Aurinko sai enemmän puhtia säteisiinsä, trooppisten kasvien loisto oli lähes mykistävä. Suurella kiinnostuksella nuori lordi pysähtyi jo ensimmäisen kasvin kohdalle, malttaen vain juuri ja juuri suuren houkutuksen koskettaa paksua, pienen pienistä karvoista pörröistä lehteä, joka kuului suurelle, tulppaanin näköiselle kukalle. Itse kukka oli punainen, vaaleanpunaisilla, hennoilla juovilla. Vasta useamman kymmenen sekunnin kuluttua Theremin tajusi, mitä oli tekemässä, ja suoristautui nopeasti, hymyillen hieman anteeksipyytävästi Mimelelle.
”Pahoitteluni, my lady. Perheemme on tunnettu viineistään, jotka saavat makunsa todella erikoisesta kasvista, joka tuottaa marjaisan sadon jopa roudan viipyessä maassa. Olen siis tavattoman kiinnostunut Amalthaean kasvilajistosta, ja unohdun anteeksiantamattomasti ja turhankin usein niiden maailmaan. Pahoitteluni vielä”, Theremin selitti, tiedostaen hienoisen nolostumisensa. Ilmeisesti hän ei ollut lainkaan tai sitten hän oli vallan liiaksi oma itsensä tänä aamuna, ja hänen pitäisi pitää tarkemmin huolta käyttäytymisestään. Viimeiseksi hän haluaisi antaa Trithringenin neidolle käsityksen siitä, että Íorilaiset olivat kaikki päästään sekaisin ja taipuvaisia hurahtamaan ensimmäiseen näkemäänsä puskaan.

Mimele oli vain iloinen siitä, ettei Theremin sanonut mitään hänen hölmöstä innostuneisuudestaan. Oliko mies edes ehtinyt huomata sitä? Toivottavasti ei, tai ei kai siitä nyt haittaakaan olisi? Mimele virnisti pienesti, kun mies kumarsi hänen suostuttuaan ehdotukseen. Ele oli jotenkinhupaisa. Nuori lady ei ollut aivan varma oliko kumarruksen tarkoitus olla huvittava, joten hän piti ilmeensä mahdollisimman tyynenä. Hänkin kuitenkin niiasi, vaikka se tuntui jotenkin turhalta. Oikeastaan kaikki niiaukset ja kumartelut, turhat hienostelut, tuntuivat hänen mielestään täysin hyödyttömiltä, pelkästään kunnian keräämiseksi tarkoitetuilta eleiltä. Mutta koska hänetkin oli kasvatettu noudattamaan noita ikivanhoja tapoja, hän ei osannut olla niiailematta ja hymyilemättä ihmisten ilmoilla. Tosin nyt hänen hymynsä oli täysin aitoa. Thereminin seura oli saanut hänen hyvän aamunsa muuttumaan yhdeksi parhaimmista, mitä hän oli palatsissa kohdannut.
Thereminin osoittaessa, että Mimele saisi mennä edeltä, hän hymyili ja nyökkäsi pienesti, lähtien sitten astelemaan rauhallista tahtia pitkin kasvihuoneen käytävää. Häntä ei olisi haitannut, vaikka mies olisi tarjonnut hänelle kättään tueksi, mikä oli kohteliasta. Mutta koska he olivat vasta tavanneet, se taisi olla hyvin sopimatonta. Oli siis oikeastaan parempi näin, sillä muuten hän voisi joutua kärsimään juoruilusta, jonka kohteena hän itse olisi. Ja muutenkin, palatsin itseään arvokkaana pitävät naishenkiklöt luultavasti saisivat uutta puheenaihetta, jos näkisivät hänen kulkevan aamutuimaan Thereminin kanssa. Mutta jos hän olisi kulkenut yksin, olisi häntä luultavasti alettu pitää omituisena ja sulkeutuneena ihmisenä.

Mietinpä minä taas typeriä! hän harmitteli ja keskittyi nyt ihailemaan kauniita kukkia. Osa kasveista kimalteli auringon säteiden osuessa niihin, osa taas ei ollut vielä edes avannut terälehtiään. Pian nekin kuitenkin heräisivät tähän uuteen, kauniiseen ja kuumaan päivään. Niin, päivästä tulisi todennäköisesti hyvin lämmin, kun aurinko nyt jo tuntui lämmittävän kasvihuoneen ikkunoiden läpi. Olisi erinomainen päivä puutarhassa oleiluun. Hän voisi vaikka lähteä pienelle eväsretkellekin, jos vain saisi muuta seuraa, kuin äidin ja tädin. Heidän seuraansa hän ei sinä päivänä kaipaisi varmasti ollenkaan. Olisi ihanaa, jos hän saisi kerrankin olla omissa oloissaan ja voisi hylätä kaikki käytöstavat edes hetkeksi. Tai saisihan hän taas illalla ja muutenkin omassa huoneessaan ollessaan unohtaa etiketin mukaisen elämän. Siellä hän vain kirjoittelisi päiväirjaansa. Ja nythän hänellä oli kerrankin jotain mukavaa kirjoitettavaa. Hänhän pääsisi kirjoittamaan muistiin tämän viihtyisän aamuhetken, vaikka tuskin hän sitä unohtaisi koskaan. Aamu vain tuntui niin poikkeuksellisen ihanalta.

"Ei Teidän tarvitse olla pahoillanne." Mimele vastasi kääntäen katseensa Thereminiin, joka oli seisahtunut jo näköjään aivan ensimmäisillä askelilla. "Uppouduin itsekin äsken aivan omiin ajatuksiini, en edes huomannut että jäitte jälkeen."
Mimele tajusi sanojensa olevan ehkä hiukan loukkaavia. Nyt nuori lordi varmasti kuvittelisi hänen vähät välittävän tämän seurasta. "Nämä kasvit ovat vain niin lumoavia, että unohdin hetkeksi jopa koko palatsin. Olipa hyvä että heräsin aikaisin juuri tänään."
Mimele hymyili Thereminille ja odotti, että tämä astelisi edes hiukan eteenpäin. Hän ei olisi niin törkeä, että jatkaisi kävelyään, eikä antaisi toisen rauhassa ihailla kasvien upeaa väriloistoa, joka oli totisesti vertaansa vailla.

Oli yllättävän huojentavaa kuulla, ettei Mimele laittanut pahakseen hänen möhläystään, ainakaan päällisin puolin. Theremin hymähti hiljaa ja nyökkäsi hitaasti kiitokset anteeksiannolle, mutta unohtui saman tien vielä kerran vilkaisemaan tuota kasvia. Se oli kyllä omituinen ja ennennäkemätön, mutta siinä oli silti samalla jotain käsittämättömän tuttua.
"No sitten meitä onkin kaksi", hän naurahti, osittain ladyn pikaiselle korjaukselle, joka olisi saattanut olla aiheellinenkin, ellei kyseessä olisi ollut hän. Sillä hänestä ei ollut moittimaan ketään ajattelemattomista lausahduksista, sikäli kun harrasti niitä itsekin, turhan usein.

Nopeasti Theremin astui muutaman askeleen eteenpäin, takaisin Mimelen vierelle, jatkaen sitten hitaasti matkaansa pitäen tiukasti itsensä erossa epämääräisistä pysähdyksistä. Antaessaan tumman katseensa kiertää ympäri jatkuvasti kirkastuvaa kasvihuonetta se osui hetkeksi ikkunaan, jossa näkyi kaistale vaaleansinistä, pilvetöntä taivasta.
Vain vaivoin Theremin esti hienoisen huokauksen karkaamasta huuliltaan, niin kiehtovan sininen tuo taivaankaistale oli. Íorissa aurinkoiset päivät olivat todella harvassa, ja silloinkin kun taivas oli selkeä, oli yleensä kirpeä pakkasyö, jolloin taivas oli luonnollisestikin musta ja täynnä tähtiä ja kenties jopa revontulia. Amalthaeaan saavuttuaan oli tilanne kääntynyt päälaelleen, ja lukuunottamatta satunnaisia, yllättäviä sadekuuroja, Aurinko oli paistanut joka ikinen päivä. Mutta kertaakaan hän ei ollut nähnyt taivasta tähän aikaan.. Se oli todella näkemisen arvoinen.
"Toivottavasti en erehdy pahasti arvatessani, että päivä yrittää saada aamun kauneudessa kiinni", Theremin sanoi hiljaa, katse yhä sinisessä taivaassa.

"Jopa minä voisin viettää tämän päivän ulkona.. palamisen uhallakin", hän lisäsi vielä, naurahtaen lopuksi hiljaa, laskien katseensa Mimeleen.
"Teilläkin lienee suunnitelmia tällaiselle päivälle, minusta tuntuu, palatsi lienee varsin autio tänään.."
Vasta sanansa huuliltaan päästettyään Theremin tajusi niiden sisällön, ja vaistomaisesti kohotti kättään suulleen, laskien sen kuitenkin yhtä nopeasti.
"Oh, anteeksi, tarkoitukseni ei ollut udella, toisinaan en tosiaan ymmärrä mitä suustani päästänkään.." Theremin vaikeni nopeasti hienoisen häpeän varjostaessa taas mieltään. Eikö hän osannut muuta kuin pyydellä anteeksi tänä aamuna? Jos hänellä olisi tapana, hän punastuisi luultavasti nyt. Onneksi sen taidon hän oli osannut jättää muille jo pienestä pitäen.
Kuitenkaan hän ei osannut olla vilkaisematta Mimeleä vielä kerran, pahoittelevana mutta sisimmässään omituisella tavalla kiinnostuneena. Tämän ladyn seura oli jokseenkin erilaista verrattain siihen, mihin hän oli tottunut palatsissa ollessaan, ei ollut hänen tapojaan puhua mitä ajatuksensa vain antoivat ilmi tai käyttäytyä kuin muun maailman unohtaneena, etenkään kun seurana oli nuori lady. Tai sitten hän oli vain liian väsynyt, joskaan kaikessa pirteydessään Theremin ei uskonut tähän mahdollisuuteen.

Nyt vaitonaisena mies käänsi huomionsa viereisen puun juureen pienellä ketjulla kiinnitettyyn, suurikokoiseen lintuun, joka katseli heitä ilmeisen uteliaana, mikä oli linnulle Thereminin mielestä varsin omituista. Lintu astui muutaman askeleen lähemmäs, ja hän saattoi tunnistaa sen hatarasta mielikuvastaan riikinkukoksi. Nuori lordi ei ollut koskaan ennen nähnyt sitä muutoin kuin kirjoissa, eikä hän nyt saattanut kuin katsella tuota ilmestystä, joka oli pyrstö kiinnikin huomattavasti mielenkiintoisemman ja epärealistisemman näköinen kuin vanhoissa kirjoissa.

Mimelen ei tarvinnut kauaa odotella, että Theremin jättäisi kiehtovan kukan katselemisen sikseen ja jatkaisi taas matkaa. Jos hän ei olisi tottunut kukkien väriloistoon Thrithringenissä asuessaan, hänkin olisi luultavasti katsellut kaikkia kasvihuoneen kasveja yhtä kiinnostuneena. Toki täällä kasvoi sellaisiakin kasveja, joita ei etelässä kasvanut, mutta muualta niitä saattoi löytää. Nytkin Mimele huomasi erään kauniin punaisen kasvin, jollaista hän ei ainakaan muistanut nähneensä entisessä kodissaan. Siellä heillä oli ollut niin upea puutarha, että naapurissa asuva markiisi perheineen oli suorastaan kadehtinut heitä ja olivatpa he jopa yrittäneet saada heidän puutarhurinsa omiin palveluksiinsa. Se ei onneksi ollut onnistunut, ainakaan sinä aikana kun he itse siellä elivät. Nythän saattoi olla toisin, kun he kävivät siellä niin harvoin. Mimele kyllä uskoi, että olisi kuullut jo jos jotain sellaista olisi päässyt tapahtumaan. Ainahan täällä sai kuulla kaikkea, mitä maailmalla tapahtui, joten miksi Trithringenistä olisivat jääneet moiset uutiset kuulumatta?

Nuori lady käänsi katseensa punaisesta kukasta vasta, kun hän kuuli viereltään Thereminin huokauksen. Hän suuntasi katseensa nyt mieheen ja seurasi tämän katsetta nähdäkseen, mikä sai tämän huokailemaan hänen seurassaan. Tylsistyneeltä mies ei nimittäin näyttänyt.
Mimele saikin pian huomata, että taivas näytti kauniin siniseltä juuri siinä kohtaa, mihin mies tuijotti. Hänkään ei voinut olla ihailematta näkyä. Päivästä oli ehdottomasti tulossa kaunis ja luultavasti mitä suloisin. Kuumuus tosin saattaisi haitata aatelisia, paitsi niitä jotka olivat siihen etelässä tottuneet. Mimelellä ei olisi hätää, vaikka lämpötilat kohoaisivat täällä korkeuksiin. Eihän täällä kuitenkaan oliisi niin kuuma kuin Trithringenissä. Siellä kuumuus tuntui useinkin tukalalta ja joskus oli suorastaan mahdotonta lähteä ulos. Täällä sellaista ongelmaa tuskin ilmaantuisi, vaan hän saisi ulkoilla niin paljon kuin lystäsi. Ja ulkona hän todellakin aikoi päivänsä viettää, vaikka äiti yrittäisikin pakottaa hänet sisälle ettei iho menisi pilalle. Mutta Mimele olisi mieluummin puutarhassa, perhosten ja ruusujen keskellä, kuin menisi sisälle kuuntelemaan ikävystyneiden rouvien huokailuja.

"Tuskin palatsi autioksi jää, vaikka päivästä on tulossa mitä upein." Mimele vastasi kääntäen katseensa jälleen Thereminiin. "Voin vaikka vannoa, että ainakin minun äitini ja tätini jäävät sisälle ettei heidän upea ihonsa kärsi kuumuudesta. Moni muukin nainen varmaan ajattelee samoin."
Mimele naurahti pilke silmäkulmassaan. Hän ei välittänyt niin paljon ulkonäöstään kuin äiti, vaikka tottakai hänkin halusi näyttää kauniilta. Hänkin suorastaan rakasti laittautumista, mutta hän piti paljon enemmän siitä kauneudesta mitä ulkona näki, kuin siitä teeskennellystä kauneudesta, jota palatsi oli tulvillaan. Melkein kaikkihan laittautuivat vain sen takia, että näyttäisivät mahdollisimman kadehdittavilta ja rikkailta. Mimele taas sen takia, että hän rakasti kaikkea kaunista, kuten koruja ja vaatteita.
"En minä tuosta pahastu." Mimele vastasi ystävällisesti, hänhän oli vain hyvillään siitä, että Theremin oli kiinnostunut hänen tekemisistään aidosti, eikä vain teeskennellyt kohteliasta. "Voin kyllä kertoa, etten ole suunnitellut mitään tälle päivälle, mutta olen päättänyt, että ulos on päästävä, vaikka äitini luultavasti onkin eri mieltä kanssani."
Mimele naurahti jälleen. Se olisikin tuskallista, jos joutuisi olemaan koko ihanan päivän sisällä äidin mainiossa seurassa. Mieluummin hän vaikka karkaisi koko Andartasta, kuin pilaisi päivänsä. Ei hän äitiään toki inhonnut, mutta tämän tavat olivat käyneet hyvin kummallisiksi heidän täällä ollessaan. Äiti oli selvästi saanut vaikutteita juoruilijoista ja pöyhkeilijöistä ja halusi itse käyttäytyä mahdollisimman moitteettomasti.

Vaikka Adrasteijan tulevan päivän lupaileva kauneus ja lämpö osiltaan kiehtoivatkin Thereminin mieltä, häivähti tämän mielessä myös pieni pelko tulevasta. Hän oli nähnyt etelän Auringon, päiväkausia ratsastanut sen vahdittavana, ja kalpean pohjoisen ihon omaavana tietysti polttanut niskansa ja käsivartensa pahemman kerran. Taivaille kiitos siitä, että hän oli tajunnut edes käyttää hattua niin, että hän oli säästynyt kasvojenpunoitukselta, toisin kuin eräs hänen pienen seurueensa herra..
"Vaikka tieto ihmetyttää minua, sillä luulin kaikkien täkäläisten pitävän kauniista päivistä ulkona, saatan ymmärtää heitä hieman.." Nuori lordi hymyili, sipaisten niskaansa melkein automaattisesti muistona kuluneen viikon polttavasta tuskasta.
"Vasta pari päivää sitten loppui viimein se kidutus, minkä Aurinko pohjoiselle iholle voi jättää, vaan sen tiedän, etten toivoisi sitä tunnetta edes pahimmille vihamiehilleni."

Theremin naurahti pienesti ja laski katseensa hetkeksi varjon puolelle. Uhkarohkea taivaalletuijottelu sai aikaan vihertäviä ja punertavia alueita hänen näkökenttäänsä, ja vaikka hän olikin kenties tottunut Íorin hohtavien hankien epämiellyttävälle vaikutukselle näkökentässään, oli tämän taivaan Auringossa silti jotain erilaisempaa.. Jotain, mikä tuntui huomattavasti vaarallisemmalta ja kohtalokkaammalta.
Melkein hämmentyneenä nuori lordi katsahti Mimeleä, kun tämä ei näyttänyt panevan pahakseen hänen melkein säädytöntäkin uteluaan, vaan kertoi suunnitelmansa ja peräti naurahti päälle. Hymy viipyi kalpean miehen huulilla, eikä hänkään voinut mitään sille pienelle naurahdukselle, joka jälleen karkasi niiltä.
"Minun äitini luovutti suhteeni jo kauan aikaa sitten.. Joskin minusta tuntuu, että kertomasi perusteella Íorissa taitaa olla hieman joustavammat tavat.."
Theremin katsoi hieman yllättyneenä Mimeleä. Hän tiesi, että pohjoisessa säännöt eivät olleet likimainkaan niin muodollisia kuin etelässä huhuttiin olevan, etenkin Adrasteijassa, mutta että näin kauniina päivänä joku ei tahtoisi laskea lastaan ulos? Ajatus oli aivan käsittämätön miehelle. Ihmetystä herätti hänessä myös se, että Mimele niin vapaasti kertoi kapinointiaikeensa äitiään kohtaan.. Tosin Theremin ei voinut olla salaa mielessään hymyilemättä tälle ajatukselle. Ainakaan tyttö ei ollut niitä, jotka tyhjäpäisesti tottelivat kaikkea, mitä hovin joskus hyvinkin tietämättömät ja kokemattomat naiset punatuilta huuliltaan laukoivat.

Tämän ajatuksen kiusatessa mieltään Theremin pohti hetken tarkkaan, kehtaisiko hän päästää suustaan mieltään askarruttavan asian, mutta melko pian hän jo päätteli kokemastaan, että Mimele ei välttämättä olisi niitä, jotka tästä pahastuisivat.
"Mylady.. Sanokaa heti jos menen soveliaisuuksien rajojen ulkopuolelle sanoillani tai kysymyksilläni, sillä kuten on varmasti käynyt jo ilmi, olen Adrasteijassa tavannut monia tapoja, jotka poikkeavat valtavasti itse Íorissa oppimistani.." Theremin aloitti hieman varovasti, ja päätti jatkaa samalla linjalla. Kevyesti hän veti henkeä, ennen kuin lausui jatkoa:
"Teillä ei taida olla kovin paljoa vapautta täällä, Mimele-neiti? Enkä tarkoita nyt yksinomaan teitä, vaan kaikkia ladyja tässä palatsissa."
Pohjoisen nuori lordi yritti kaikin tavoin pitää äänensävynsä kohteliaan varovaisena, joskaan ei voinut mitään sille hienoiselle surumielisyydelle, jota mielessään tunsi, ja hän saattoi vain toivoa, ettei se kuuluisi hänen äänessään. Sillä viimeiseksi hän haluaisi antaa sellaisen kuvan, että säälisi Adrasteijan asukkeja, se ei todellakaan kuuluisi hänen ajatusmaailmaansa.