Aamunkoin häkkilintu

Mimele katsoi miestä myötätuntoisena, kun tämä kertoi kokeneensa auringossa palamisen tuskia. Mimele ei itse onnekseen ollut joutunut kokemaan moista. Hänen eteläinen verensä oli antanut hänelle kyvyn sietää aurinkoa hyvin, tosin hänen äitinsä ei tuntunut asiaa täällä muistavan. Nuori neito oli monesti miettinyt, mikä hänen äitiään Adrasteijassa viehätti, eikä hän vielä ollut keksinyt mitä se voisi olla. Ehkä äiti olikin oikeasti sellainen kuin nykyisin, mutta oli etelässä unohtanut todelliset tapansa. Mimele kaipasi äidin entistä iloisuutta ja mutkattomuutta ja varsinkin sitä, että tämä ei vaatinut häntä käyttäytymään aina kuten hänen arvolleen sopi.
Thereminin sanojen perusteella auringossa palaminen kuulosti paljon pahemmalta kuin sormen polttaminen kynttilän liekissä. Sekin sattui, mutta parani nopeasti. Hän oli itse nuorempana onnistunut polttamaan sormensa ja olikin nyt oppinut olemaan varovainen tulen kanssa.

”Täällä palatsissa on aivan erilaista kuin Thrithringenissä.” Mimele kertoi, kun mies oletti Íorissa olevan vapaampaa kuin muualla. ”En nyt halua loukata äitiäni sanoillani, mutta hän on muuttunut täällä ollessamme. Toivon todella ettei minulle käy niin jos joudun olemaan täällä vielä pitkään. Ja toivon että pääsisin täältä jo pois.”
Mimele vastasi hiukan totisena. Hetken kuluttua hän kuitenkin taikoi taas pienen hymyn kasvoilleen, kätkeäkseen todelliset tunteensa, ikävän etelään ja kyllästymisen hovin tapoihin.
Mimele kohotti kulmiaan kiinnostuneena, kun nuorukainen alkoi puhua hieman varvaisemmin. Ilmeisesti aihe olisi joku, josta ei yleensä puhuttu.

”Minun on pakko myöntää, että tämä paikka tuntuu joskus melkein vankilalta.” Mimele sanoi kasvoillaan jälleen vakavampi ilme. ”Mutta kyllä täällä on varmasti sellaisiakin neitoja, jotka rakastavat kaikkea mitä täällä on. He eivät ehkä osaa kaivata muunlaista elämää.”
Mimele vilkaisi varovasti Thereminiä. Oliko hän nyt paljastanut sopimattoman paljon omia ajatuksiaan? Vielä vieraalle miehelle? Hän vain ei osannut pitää suutaan kiinni, jos sai tilaisuuden sanoa mielipiteensä ääneen. Tai no, jos Theremin olisi ollut vanhempi mies, hän tuskin olisi uskaltanut jutella tälle mitään, ainakaan hän ei olisi sanonut mitään palatsin kahlitsevuudesta.
Ehkä mieskään ei välittänyt liikaa turhista säännöistä ja soveliaisuudesta? Tämähän kysymyksen oli esittänytkin.
”Oletan että teillä Íorissa on paljon onnellisempia ihmisiä kuin täällä?” Mimele rohkeni lausua ääneen. ”Täällä kaikki ovat jotenkin teennäisiä. En nyt tarkoita pahalla, mutta olen pannut sen merkille.”

Täysin odottamaton, hienoisen surun ja tuskaisen tietämyksen sekamelska valloitti nuoren lordin mielen Thrithringenin ladyn sanojen myötä. Miten Thereminin olisikin tehnyt mieli vastata, että tunsi aivan samoin, että oli kokenut samaa, mutta hän ei pystynyt kuin katsomaan kenties aavistuksen kalvenneena Mimeleä, joka oli myös vakavoitunut yllättäen. Sillä hän todellakin tunsi samoin, hän ei ollut Amalthaeassa kokenut vielä mitään, mikä todella olisi saanut hänet arvostamaan tätä matkaa, ellei sitten matka itse, uuden paikan kokeminen. Hänen isänsäkin oli muuttunut, vaikka Theremin toki ymmärsi muutoksen syyn: he olivat täällä edustamassa itseään, perhettään ja sukuaan, ja Elbermin Tyrskynvalloittajalla oli sekä tavallisia liiketoimia hoidettavanaan että hänen naimakauppansa sopiminen. Ei tosiaan ihme, ettei nuori lordi ollut kuullut naurahdusta isältään lähdön jälkeen, mutta faktojen tajuaminen oli silti haastavaa ja toisinaan melkein mahdotontakin tälle.
Kuinka kauan hetken hiljaisuus todella kesti, ei Theremin tiennyt lainkaan, mutta pian hänen seuralaisensa olikin taas hymyilevä oma itsensä, tai ainakin se, miksi oli osoittautunut sinä aamuna. Nuori lordikin suoristi hieman päätään ja onnistui, joskin hieman kömpelömmin kuin Mimele, hymyilemään, joskaan hän ei saattanut saada neidon hieman peittelevältä tuntuvan hymynkään voimin hienoista surua mieltään varjostamasta.

Mutta jos Theremin oli tiedostamattaankaan yrittänyt vaihtaa puheenaihetta ja sen kautta myös yhtäkkiä muuttunutta ilmapiiriä, nuori lordi oli epäonnistunut pahemman kerran. Sillä Mimele oli jälleen vakavamman puoleinen ja saneli yhtäkkiä kovin ankaria mielipiteitä aiemmin niin hymyileviltä huuliltaan.
"Mitä ei ole kokenut, ei välttämättä osaa kaivata lainkaan", Theremin onnistui myötäilemään viimein aavistuksen synkähköistä levollisiksi käyneiltä kasvoiltaan. "..Eikä suuri muutos ole kaikille välttämättä aina mieleinen."
Jälleen Íorin nuori lordi oli irvistää sanojensa puolesta, mutta ne olivat jo ilmaan lausutut, ja ainakin varmasti hänen kokemuksensa puolesta. Mutta samalla kun mies saattoi olla yhtä mieltä Mimelen kanssa Adrasteijan vankilamaisuudesta, hänen mielessään kyti hiljainen ilo siitä, että tämä kaunis neito ei varmasti kuulunut noihin teeskentelijöihin.

Pää jälleen aavistuksen kallellaan Theremin jäi odottamaan yhtäkkiä kovin varovaiseksi käynyttä Thrithringenin neitoa. Tilanne aiheutti monenlaisia tunteita nuoressa lordissa; toisaalta tilanne, että molemmat kävivät vuorotellen varovaiseksi ja ilmeisesti melkein syyttä, saattaisi olla jossain tapauksessa jopa hieman huvittava. Mutta toisaalta hovin ankarissa kiemuroissa varovaisuus oli tietysti valttia, jos lausui vahingossakaan vääriä sanoja väärän ihmisen edessä, sanat olisivat pian tiedossa jokaisen korvilla ja varomattoman maine saattaisi kärsiä. Mutta mikä tunne kenties kaikkein eniten kiusasi pohjoisen tasangoilla oikeamielisessä valtakunnassa kasvaneen lordin mieltä oli se suru, että nuori neito kävi niin varovaiseksi, vaikka he olivat kahden tuossa kasvihuoneessa, olkoonkin, että olivat yhä käytännössä katsoen tuntemattomia toisilleen. Onneksi Thereminin ei tarvinnut odottaa sekavien aatostensa kanssa kauan.
Ja vaikkei Thereminin mieli ollutkaan enää aivan niin korkealla kuin se oli ollut vielä hetki sitten, hän saattoi katsoa lempein silmin Mimeleä.
"Minä en ole mies sanelemaan, miten ihmiset ovat onnellisia tai miten tuo onnellisuus olisi mitattavissa", hän aloitti, mutta jatkoi pian, jottei olisi antanut väärää kuvaa puhumaan rohjenneelle ladylle:
"..Mutta ilmeisesti olemme katselleet samoin silmin Adrasteijan palatsia, sillä jos nyt yhtä rohkeasti puran omia tuntojani, niin kyllä, sanoisin, että olettamuksesi osuu oikeaan. Íorin vallitseva yhteishenki työntekijöiden ja aatelisten välilläkin.. Se on jotain, mille ei löydy vastinetta täältä."
Vain sekunnin muro-osaksi Thereminin katse palasi näkyyn edeltävältä talvelta, kun hän, hänen isänsä ja kolme työntekijäänsä olivat olleet hirvimetsällä, ja ankara lumimyrsky oli yllättänyt heidät. Retki oli kuitenkin päättynyt onnellisesti heidän kotikartanonsa suuren pöydän ääreen, jonka olivat jakaneet heidän kolmen hengen perheensä lisäksi myös kolmen työntekijän runsaslukuisammat perheet. He olivat nauraneet, lämmitelleet ja syöneet yhdessä, jakaneet tarinoita ja lopulta työntekijöiden perheet olivat saaneet yöksi majoituksen, jotta nämä olivat saattaneet aamun valjettua lähteä koteihinsa levänneiden ratsujen vetäminä. Theremin tiesi, että hänen isänsä suhtautui työväkeensä huomattavasti myötämielisemmin kuin moni muu Íorin lordi, mutta ei hän ollut koskaan kuullut yhdenkään íorilaisen myöskään hylänneen väkeään. Toisin kuin hän oli saanut ikäväkseen todistaa tässä lämpimämmässä kulttuurissa.

"Täällä kukaan ei naura yhdessä", Theremin sanoi hienoinen suru silmissään. "Ja palvelijat mieluummin juoksevat pakoon lattiaa tuijotellen, kuin toivottavat tervetulleeksi väsyttävältä ratsastusretkeltä", hän jatkoi, pahentaen tieten tahtoen mieltään kiusaavaa tietoa siitä, ettei kuulunut tänne. Mies pudisti vaimeasti päätään, naurahtaen enemmän itselleen, ennen kuin taas kohotti katseensa Mimeleen.
"Neiti Mimele, vaikka olen ollut täällä vasta vajaan viikon, toivon minäkin melkein jokaisena hetkenä pääseväni takaisin kotiin. Onneksi joskus yllättävistäkin paikoista kohtaa myönteisiä poikkeuksia.." Hän hymyili korjaukseksi sanoilleen, kuitenkaan pahoittelematta sanojensa paljastavuutta omista näkökulmistaan. Mimelen omat mielipiteet olivat jokseenkin antaneet ilmi sen, ettei tämän edessä tarvitsisi pokkuroiden pahoitella jokaista eloa tai inhimillisyyttä kuvastavaa sanaa.
"Ja tosiasiassa minä pakenenkin tätä paikkaa, aina ratsastusretkilläni palatsin ympäristöön, vaikkei isäni niistä kovin pidäkään. Tämän maan ratsut eivät vedä lainkaan vertoja pohjoiseen jättämälleni ratsulle, mutta niilläkin pääsee hetken vapauden tuntuun, mikä maksaa jopa yöunien menetyksen kymmenkertaisesti takaisin."

Mimele katseli nuorta miestä odottaen, reagoisiko tämä jotenkin paheksuvasti hänen paljastukseensa Adrasteijan vankilamaisuudesta. Hänen ilokseen mies ei kuitenkaan moittinut häntä liiasta avoimuudesta ja typeristä mielipiteistä. Mimele rentoutui taas ja rohkeni jälleen puhumaan Thereminille.
Yhteishenki palvelijoiden ja aatelisten välillä? Sellaista ei todellakaan voinut palatsin lähimailla kohdata. Oli ihme, että palvelijat edes jaksoivat olla työssään, kun osa palatsin asukkaista oli suorastaan julmia ja pilkallisia omia palvelijoitaan kohtaan, vain siksi, että olivat muka parempia ihmisiä. Hän itse ei ainakaan koskaan voisi lyödä omaa palvelijaansa, tämä kun oli niin tunnollinen ja mukavakin. Kenelle hän muka voisi purkaa sydäntään, jos palvelijaa ei olisi? Hän ei edes tulisi toimeen ilman tätä, sillä heistä oli oikeastaan tullut ystävykset. Mimele tiesi, että hovissa monet naiset paheksuivat sitä, että hän piti palvelijaansa niin suuressa arvossa, että jopa antoi tälle koruja. Se muka oli jotenkin vastoin sääntöjä ja kaikkea arvokasta käyttäytymistä.

”Minun on pakko sanoa, että saatte Íorin kuulostamaan suorastaan ihanalta paikalta.” Mimele sanoi ja hymyili jälleen aitoa hymyään. ”Täällä kaikki pitävät itseään turhankin suuressa arvossa.”
Thereminin seuraavat sanat saivat nuoren neidon nyökkäämään.
”Olette oikeassa, lordi Theremin. Palvelijat suorastaan pelkäävät aatelisia, mikä on hyvin järkyttävää. En ikinä haluaisi palvelijani pelkäävän minua ja palvovan minua. Haluan mieluummin jutella heille ja tutustua heihin, kuin komennella jatkuvasti. Ovathan hekin ihmisiä ja heidän joukossaan on oikeita aarteita.” Mimele selitti hymyssä suin, ajatellen samalla omaa palvelustyttöään, jonka kanssa hän jakoi suurimmat salaisuutensa.
”Olisi todella mukavaa, jos edes aateliset nauraisivat keskenään muutenkin, kuin vain juoruillessaan toisistaan.” Mimele sanoi naurahtaen ja kääntäen samalla katseensa kohti taivasta, jonka sini näytti koko ajan vain kauniimmalta.

”Minäkin lähtisin täältä hyvin mielelläni. Vaikka Íorin kylmimpään kolkkaan tai kuumimpaan Trithringenin paikkaan, jos vain pääsisin niin eroon tästä teeskentelijöiden paratiisista.” Mimele totesi ja hymyili edelleen. ”Mutta onneksi kaikki eivät ole täälläkään sellaisia, muuten olisin jo lähtenyt aikoja sitte ja saattanut sukuni häpeään.”
Nuori lady virnisti iloisesti ja katsahti Thereminin silmiin. Nuorukainen oli selvästi niitä, joiden kanssa saattoi oikeasti keskustella, eikä tarvinnut välittää turhista muodollisuuksista, eikä tarvinnut edes kiinnittää niin paljon huomiota puheisiinsa.
”Tämä aamu on tosiaankin kaunis.” Mimele sanoi hetken kuluttua katseensa harhaillessa taas aamuisessa maisemassa. Linnut olivat alkaneet heräillä ulkonakin ja lentelivät nyt iloisesti ilmassa, napaten aina silloin tällöin jonkin pienen hyönteisen poikastensa iloksi. Mimele jäi hetkeksi tuijottamaan lintuja, jotka saivat aina olla niin vapaita. Niiden ei tarvinnut välittää lainkaan arvokkuudesta ja säännöistä. Niiden elämä oli niin helppoa!