"Dancing with the waves~"

[Mukaan KUKA tahansa ^^]

Meitene valmisteli lähtöään hovin tiloissa omassa kamarissaan. Hän pukeutui siisteihin vaatteisiin, mutta silti huolehti ettei herättäisi liikaa huomiota, sitä hän ei juuri nyt halunnut poiketen tavallisesta minästään. Ja kauaa ei kestänytkään, kun neito oli aulassa kävelemässä kohti suurta ulko-ovea, sitten porttia, ja palatsitietä ja viimein hän saapui rannalle, jossa tuntui olevan tunnelma katossa.

Tuona lumoavana iltapäivänä kuumalla rannalle oli saapunut reippaasti porukkaa tuijottelemaan upeaa auringonlaskua. Aurinko oli laskeutunut jo melko alas, mutta silti ihmiset vielä uiskeletelivat vedessä. Lähinnä lapset polskuttelivat, aikuiset tuijottelivat maisemia rakastellen tai mietiskellen. Lämmin päivä oli kokemassa lämpimän ja täydellisen päätöksen, vaikka aurinko laskikin tähän aikaan vuodesta melkoisen ajoissa. Se ei silti näyttänyt haittaavan ihastelevia ihmisiä, joiden joukossa oli vain yksi-kaksi aatelista. Toinen näistä näytti olevan Meitene, aateli-lady Ellemmiiren suvusta. Hän oli pukeutunut oranssiin mekkoon, jossa oli vain muutamia huomiotaherättäviä yksityiskohtia (esim. pitsireunukset) ja kaulassaan hänellä oli suuri kettukaulakoru korostamassa hänen sukuaan niille, jotka tunnuksen huomasivat. Muutoin nainen oli kätkeytynyt ovelasti tummansinisen viitan alle toivoen, ettei herätä liikaa huomiota. Hän oli lähtenyt hovin tiloista kenellekään kertomatta, joten hieman häntä huolestutti tultaisiinko häntä etsimään. Tuskimpa. Tänään hänellä oli ollut helppo päivä, se oli kulunut kirjastossa kirjojen ja taidegaalleriassa taiteen seurassa. Meitene piti taiteesta ja kirjoista, tai ainakin kaikesta mitä niistä oppii jokaisella lukukerrallaan. Nytkin hänellä oli mukana romaani "Sata ja yksi suudelmaa", joka oli hänen ehdoton suosikkinsa.

Meitene halusi liittyä aatelittomien joukkoon seuraamaan sitä iloa, mitä hän ei saanut kokea. Hänen tuli kulkea hovissa upeissa asuissaan (mistä hän kieltämättä piti), mutta koskaan hän ei ollut saanut ihastella tavallisten ihmisten arkielämää. Tokihan hänestä oli huomattavasti ihanampaa viilettää kultakoristelluissa saleissa, mutta jotenkin vaihtelu tuntui virkistävän. Meitene Istuutui mekkoaan siistien pienelle penkille ja laski kirjan viereensä. Hän heilautti kultaisia hiuksiaan taaksepäin kevyesti paljastaen täten istuvan kettunsa kaulassaan. Koru oli teetetty hänelle suurella rahalla, joten sitä ei tehnyt mieli piilotella. Nyt sen varmasti huomaisivat kaikki. Meitene oli ylpeä saadessaan kuulua niin upeaan sukuun kuin Ellemmiiren suku, vaikkakin siitä joskus pulistiin pahaa selän takana.

Lady katseli hetken auringonlaskua ja asetteli sitten mekkoaan siistimmin. Hän tiukensi korkokenkiensä hihnaa kengän takaosasta ja veti sitten kirjan silmiensä alle. Mutta kauaa hän ei kuitenkaan ehtinyt lukea, kun pieni tuulahdus puhalsi heikkaa hänen kenkäänsä. Meitene nousi seisomaan pieneleisesti ja puhdisti kenkänsä, hän ei voinut sietää siellä myörivää hiekkaa. Reippaasti hän istuutui takaisin penkille ja otti kirjan eteensä. Mutta hän ei vieläkään ehtinyt lukea kuin muutaman virkkeen, kun hänen viereensä istahti keski-ikäinen mies.
"Mitäs tyttönen täällä yksin istuu?" se kysyi. Mies haisi selvästi alkoholilta ja tupakalta, siitä ei ollut epäilystäkään. Raukka oli varmasti vasta äskettäin saanut potkut työpaikaltaan tai hänet oli jätetty toisen miehen vuoksi. Siltä ainakin vaikutti. Meitene kaappasi taas hiuksensa pois kaulaltaan ja toivoi, että mies häipyisi huomatessaan ettei kyseessä ollutkaan mikään tavallinen tyttönen. Mies ei kuitenkaan ottanut vihjettä osakseen. Tavallisesti Meitene olisi rauhassa kääntynyt ja kehottanut miestä poistumaan, mutta nyt kun hän huomasi toisen olevan umpihumalassa hän kääntyi.
"Hyvä herra, huomaan selvästi että teillä on vakavia ongelmia alkoholin ja savukkeiden kanssa. Olkaa ystävällinen ja poistukaa läheltäni, olenhan sentään tunnettu henkilö, ellette te sattumoisin huomanneet!"

Muutaman lähellä olevan korvat olivat kuulleet rähinän ja kääntyivät vilkaisemaan nuorta naista, joka otti kirjansa, nousi ylös ja suuntasi seuraavalle penkille. Viimeinkin hän sai lukea rauhassa, vai saiko sittenkään?

Neiti Gwendolyn Eripura Ellemmiire, ruhtinas Emereth Illansumun viides ja nuorin tytär, isänsä toisesta ja rakkaudettomasta avioliitosta syntynyt omapäinen, lukuisista syrjähypyistään, kerkeästä kielestään, ja kuninkaan suosiossa kylpemisestä tunnettu aatelisneito astui tänä iltana Kuninkaan Rannan iltapäiväiseen hälinään ja helskeeseen.
Rannan olivat täyttäneet epäaateliset, joita Dolly-neiti ei voinut kuin kauhukseen katsella kurtistuneiden kulmiensa alta. Tokihan hän sääli noita aatelittomia raasuja, mutta ei voinut mitään inholle joka kumpuili pitkin hänen niskavillojaan. Hän oli joskus joutunut hetken kokemaan tuollaista elämää, ja se puistatti häntä enemmän kuin kärpänen kermakakussa.
Hän ei tiennyt mitään sitä likaisempaa, ja kamalampaa. Ja kun hän oli kerran onnistunut livahtamaan pakoon tuolta elämältä, hän ei enää koskaan aikonut siihen palata. Nyt kun hän oli jälleen hovin turvassa ja suojassa, näyttivät köyhät, aatelittomat hänen silmissään melkeinpä barbaareilta. Ja hän tiesi, ne levittivät ties mitä kulkutauteja.


Niinpä Dolly-neiti haravoi katseellaan rantaa etsien edes jotakin aatelisiin viittaavaa, nähden lopulta oranssin pilkahduksen auringonsäteiden seassa ja erottaen lopulta naisen, jolla oli päällään korea puku, jonka väritys ennusti mitä todennäköisemmin Ellemmiiren sukuja.
Dollyn rinnassa pilkahti ilo, kun hän nostatti oman korean, oranssin mekkonsa helmoja, jotteivät ne osuisi rantahiekkaan, kun hän sille astui. Suunta oli tietenkin tuohon oranssipukuiseen päin. Rivakoin, hienostunein askelin Dolly eteni kohti määränpäätään, kiertäen niin kaukaa kuin mahdollista kaikki aatelittoman näköiset olennot, välttääkseen tartunta riskit mitä kavalimpiin tauteihin.


Dolly-neiti oli juuri avaamassa suunsa mitä loisteliaampaan tervehdykseen, kun joku muu ehti ensin. Saastainen juopposetä, oli istahtanut penkille oranssipukuisen aatelisnaisen viereen, jonka kasvot olivat Dollylle tutut, mutta nimeä hän ei saanut heti mieleensä… se oli aivan kielenkärjellä. Dolly irvisti kauhusta ja ällötyksestä, paeten mahdollisimman kauan seuralaisensa vieneestä juopposedästä, joka onneksi sai pian pakit, tuon aatelisnaisen vaihtaessa istumapaikkaa. Ja Dolly seurasi, istahtaen lähes äänettömästi tämän viereen, ristien sirot jalkansa, ja heilauttaen viehkeästi vaaleaa hiuspehkoaan.
“Ties minkä kulkutaudin sait tuolta, sanoisinko, ällöttävältä miehenrahjukselta”, Dolly sanoi vinosti hymyten, antaen puistatuksen väreiden kulkea lävitseen hyvin selkeinä, pitäen samalla mahdollisimman pitkää etäisyyttä toiseen naiseen, jottei vaan tauti tarttuisi häneenkin.
Pian Dolly-neidin olemus kuitenkin rauhoittui, ja hivenen ilkikurinen virne kohosi hänen kasvoilleen, kun hän kurkisti toisen olan yli tämän kirjaa.
“Neiti Lukutoukka, oletan?

//TÄÄLTÄ SAAPUU AIDA . D Toivottavasti peliseurani kelpaa, ja anteeksi jos tekstistä löytynee virheitä, kun en ehtinyt tarkistaa! Ai niin, piti tässä vielä kehaista että kuinka upeasti kirjoititkaan! Olet taas kehittynyt valtavasti Kittyh! <3//

Meitene kohotti katseensa jälleen kirjastaan, johon hän ei ollu vielä viimeisen tunnin aikana ehtinyt uppoutua kertaakaan kunnolla, kun tumma varjo lankesi peittäen kaiken tekstin. Hieman vihoissaan rauhattomasta olostaan hän läimäytti kirjansa kiinni, ja juuri kun hän oli sanomassa jotakin hyvin pistävää, hän tunnisti tulijan omaksi sukulaisekseen. Oranssi kaunis mekko heilahti hieman tuulessa toisen yllä, loistavaa! Oliko tuo saapunut neitokainen kenties ruhtinassuvun tytär Dolly? Hänestä oli kiirinyt korviin niin hyviä, kuin huonojakin kertomuksia, mutta useimmat toki sivuuttivat sammakot korvistaan, näin teki myös Meitene.
Aatelisneito otti kasvoilleen pienen epäaidolta näyttävän hymyn, sillä häntä todellakin ahdisti lukunautinnon jatkuva keskeytyminen. Aluksi toisella ei tuntunut olevan mitään asiaa, ei myöskään Meitenellä, mutta sitten tuo avasi suunsa ja huomautti äskeisestä nahjuksesta ja mahdollisista taudeista.
"Uskoakseni mitään vakavaa ei sattunut. Minulla on hyvä vastustuskyky, kiitoksia silti huomautuksestanne, neiti", Meitene liitti viimeiseen virkkeeseensä mukaan eräänlaista kiitollisuuden sävyä ymmärtäen onnistuneensa näyttelemisessään täysin. Dolly oli näköjään huomannut tämän ja kurkustikin hänen syliinsä.
"Neiti Lukutoukka, oletan?" Dolly-neiti pisti. Eikö hän hyväksynyt kenties puhetyyliä, olla hänelle puhuttiin, vai kaipasiko neito enemmän huomiota ja kunniaa?
"Kirjat ovat tärkeä osa elämääni, minä sentään opiskelen kuten kuuluisi", Meitene vastasi ja laski kirjan penkille. Koska hän tiesi ruhtinaan tyttären olevan hieman erikoislaatuinen, ei hän olettanutkaan että tuo olisi saanut minkäänlaista kunnollista koulutusta.

"Mikä tuo teidät tähän vuorokauden aikaan Kuninkaan Rannalle?" Meitene kysyi kohteliaasti ja käänsi katseensa hiljalleen kohti toista varmistuakseen, että toinen todellakin oli Dolly. Kyllä, siitä kertoivat vaaleat puolipitkät hiukset, tummahko iho ja upeat muotikorut, jotka hohtelivat neitosen kaulalla. Huomasi selvästi, että hän yritti kovin pukeutua uusimpiin muotivaatteisiin, joita käyttivät mm. kuuluisat muoti-ikonit, mutta huhujen mukaan neito oli kovin tympääntynyt itseensä ja hänen itsetuntonsa järkkyi. Meitene nosti kirjansa takaisin syliinsä, joksin sai hänet hermostuneeksi. Hän toivoi, ettei neiti Teräväkieli huomaisi hänen hermoiluaan, se olisi kerrassaan noloa.
"Anteeksi, muta oletteko te Gwendolyn Ellemmiire?" aatelineiti kysäisi ja siirsi katseensa räväkästi naiseen, "muistutatte häntä kuulemani perusteella." Ja pian hän saikin vastauksen kysymykseensä.
"Olen Meitene Ellemmiire. Huomasin juuri, miten upealta te näytättekään tänään." Meitene hymyili nyt lämpimästi, mutta edelleenkin hänen olonsa oli hermostunut. Jos hän sanoisi jotakin väärin, kielisikö tämä tyttönen siitä jokaiseen kolkkaan jopa rottien kuultavaksi?

Aurinko oli jo alle puolimatkassa taivaanannan taakse. Ihmisiä oli jatkuvasti tullut lisää, niin pohjasakkaa kuin hovineitoja palvelijoineen päivineen. Muutamat pimeäpelkoiset olivat luikkineet tiehensä, mutta silti kaikki penkit ja tuolit näyttivät olevan täynnä. Lähellä heitä istuivat muutama toisiaan kielivä pariskunta. he sentään olivat saaneet valita itselleen rakastettunsa, ylemmässä maailmassa se valittiin neidoille ja herroille ilman heidän minkäänlaista suostumustaan. Isät ja äidit ajattelivat vain rahaa ja alueita, joita tulisivat saamaan. Meitenelle ei oltu vielä löydetty ketään sopivaa, vaikkakin ehdokkaita oli muutama visitoinnut jo. Lady mietti, mitenköhän he aikoivat melko riehakkaalle Dollylle löytää parin..

[Voei! Kaiken-karvainen-kammotus AIDA<3333 (ja hänen odotettu seuralaisensa Dolly!)Kyllä kahdessa "kunnon rope" vuodessa on kehittynyt, suuri kiitos myös teille kahdelle ^^<33 Anteeksi kirjoitusvirheet, tämän vanhan Macin näppikset tartuttavat huonokirjoitustautia kamaluudellaan..Ja lisäksi mainitsen, että teksti on tälläerää aivan kamalaa.]

Gwendolyn ei oikein tiennyt mitä ajatella uudesta seuralaisestaan. Toisaalta hän oli hyvin helpottunut, että oli löytänyt täältä aatelittomien ja likaisten ihmisten joukosta jonkun aatelisen, ja jopa vielä omasta suvustaan. Mutta Dolly-neiti kun ei oikein tullut toimeen ikäistensä nuorten naisten kanssa, hän nimittäin koki heihin kammottavaa kilpailuviettiä, ja piti heitä hänen pahimpana uhkanaan. Tosin hän oli ymmärtäväisempi ja suotuisampi oman sukunsa väriä tunnustaville neitokaisille, sekä tietysti aina niin ihanalle ja rakkaalle ystäväpiirilleen, joka seurailee häntä kuin hanhilauma konsanaan.

Gwendolynin kulmat kurtistuivat hänen tarkkaillessa toista, käytti nyt kauniin iltapäivän rannalla lueskeluun, jonka olisi voinut aivan hyvin tehdä illalla omassa huoneessaan, mitä haaskausta! Dolly hymähti hiljaa, ja laukoi sitten purevan kommentin toisen lukutoukkuudesta, saaden takaisin sellaisen vastauksen, mikä sai Dollyn puremaan raivoissaan huultaan, jottei olisi huudahtanut saman tien jotakin loukkaavaa takaisin, eikä hän oikein edes tiennyt mikä häntä tällä kertaa pidätteli. Aatelisneito oli kommentoinut, että hän sentään opiskeli, kuten kuului. Vastaus antoi ymmärtää, että hän oletti ettei Dolly taas niin tehnyt, opiskellut, lukenut, mikä taas viittasi siihen, että hän viittasi Dollyn olevan epäsivistynyt. Epäsivistynyt! Dollyn hapan katse porautui tuon naisen, Meitenen, nyt hän sen nimen muisti, silmiin. “Yritättekö te väittää etten minä olisi opiskellut? Että koulutukseni olisi jäänyt vajaaksi, ja että olisin jotenkin sivistymätön? Minä ruhtinaan viides tytär lady Gwendolyn olisin sinua oppimattomampi, sinua joka tulet Ellemmiirien alhaisimmista aatelissukuhaaroista?”
Dollyn ilme oli selvästi hapan, ja loukkaantunut, ja hän käänsi katseensa äkämystyneenä taivaalle.

Dolly-neidin äkäinen katse kääntyi takaisin Meiteneen, kun tämä päätti jatkaa keskustelua, kysyi, mikä hänet toi rannalle, tähkänaikaan. Dolly hymähti happamasti, ja vastasi loputulta kylmällä äänellä: “Sanoisiko se teille mitään, jos kertoisin pitäväni tästä rannasta. Merinäköala on kaunis.”
Katse kääntyi jälleen merelle päin, aallot löivät rantaan helskyen ja kauniit, kimmeltävät vesipisarat roiskuivat rantakiville. Dollya hymyilytti hetken, mutta sitten hän muisti jälleen Meitenen läsnäolon ja oman ärtymyksensä toista kohtaan. Tämä päätti kysäistä, oliko hän kenties Gwendolyn Ellemmiire. Dollyn kulmat kohosivat ivallisesti ylös, kun hän vilkaisi tätä huvittuneena syrjäkarein. “Ai, pitääkö sitä vielä kysyä? Eikö se ole itsestään selvää? Totta kai, minä olen lady Gwendolyn Ellemiire, ja varsinkin jokaisen Ellemmiiren suvunjäsenen tulisi tunnistaa hallitsijansa tytär ilman enempiä kyselyjä.”
Tämä se vasta puuttui, toinen ei ollut tunnistanut häntä! Ruhtinaan tytärtä! Dollyn päivä ei kyllä tästä parantunut. Kun toinen sitten esitteli itsensä, hän vastasi happamasti: “Tiedän kyllä kuka olet.”
Meitene oli kuitenkin lisännyt, huomautuksen siitä, miten upealta Dolly tänään näyttikään. Se herätti Dollyn kiinnostuksen oitis, ja muutti hänen käsitystään Meitenestä. Ehkei nainen ollutkaan ihan niin kamala, kuin hän oli kuvitellut, ehkäpä hän saisi tästä vielä osan uhkeaa hanhiparveaan. Dolly hymyili viekkaasti.
“Oh, kiitos kehuistasi. Et itsekään näytä hassummalta”. Ärtymys oli tiessään.

// Tässä kaamea vastaukseni . DD <33//

Meitene hämmästyi Dollyn suuttumuksesta. Nainen todellakin oli kunnollinen ylitäydellisyys! Mutta onneksi hän oli muistanut mainita kauneudesta. Se taisi tehdä hyvän vaikuuksen, sillä neidin äänen voimakkuus rauhoittu hetkessä.
Ja tämäpä vielä kehui Meiteneä henkilökohtaisesti, tarkoittikohan neiti sitä? Kun Meitene oli pyytämässä anteeksi, ettei ollut tunnistanut Dollyä, hän päättikin pitää suunsa kiinni asiasta.
"Pukuvalintanne tänään on erittäin miellyttävä! Oranssi sopii auringon hiipuvaan valoon, mutta te ette sentään hiivu." Meitene ei ollut varma, pitikö ruhtinattaren viiden tytär Gwendolyn Eripura Ellemmiire tälläisestä kehumisesta, mutta toivoi että vielä tänä iltana löytäisi itsensä hengissä omaa kotoaa, ei puolikuolleena norkumassa sellissä palatsin alapuolelta jostakin hämäristä.
"Ja upeat korunne sopivat täydellisesti asuvalintaanne, neiti", Meitene lisäsi. Hän tiesi että Dolly-neiti piti koruista, kuten varmasti kaikki Ellemmiiren kaunottaret. Hän päätti hivuttaa keskustelun hieman inhimillisempiin asioihin kuin pukeutumiseen.

"Ranta todellakin on kaunis", Meitene sanoi ja käänsi haaveilevana katseensa. Ja koska hän ei halunnut palauttaa toisen ärtymystilaa, hän lisäsi: "Vain todelliset kaunottaret osaavat hakea vertaistaan luonnosta." Meitene toivoi todella hartaasti, että Dolly poistuisi. Hän ei viitsinyt alkaa nuolemaan toisen kenkiä keskellä päivää satojen ihmisten tuijottaessa! Kuvainnollisesti sekä kirjaimellisesti.
Syntyi hiljaisuus. Meitene ei uskaltanut nostaa kirjaa käsiinsä ennen kuin toinen olisi poistunut. Aurinko tuntui matelevan niin hitaasti.. No ehkä tilanteesta tuli nauttia, kun kerta sai näin upean ihmisen kanssa katsella vuosisadan yhtä kauneimmista auringonlaskuista. taivas oli värjääntynyt vaaleanpunaiseksi ja oranssiksi, jossakin paljon paljon kauempana näytti satelevan ja taivaalle oli noussut pirtsakka sateenkaari tummien pilvien keskelle, mutta se erottui vain heiveröisesti. Hiljaisuuden rikkoi muutama taivaalla lentelevä lokki, ((((jotka kakkailivat Aidan hiusten päälle, kuten hän kertoi.)))) ja ihmisten pieni puheensorina. Yleisesti ottaen Meitene oli ainakin hovin piireissä itse aiheuttamassa puheensorinaa, mutta tälläisessä seurassa hän ei uskaltanut itse aloittaa keskusteua sen kummemmin.

[Apuapua, en ehdi kiroittaa! Minulla oli yksi juttu mielessä, mutten ehdi kirjoittamaan sitä.. tähän viestiin.]


.

Gwendolyn vilkuili vieressään istuvaa nuorta neitiä, antaen sitten lopulta arvostelevan katseensa porautua toiseen. Neidillä oli tyylitaju kohdillaan, ja tällä oli kauniit kasvonpiirteet. Ei hullumpi tyttö, mutta Dolly ei voinut silti kuvitella tämän vetävän vertoja itselleen. Kukaan ei saisi vetää vertoja hänelle, siihen Dolly pyrki. Mairea hymy kohosi hänen kasvoilleen toisen alkaessa kehua häntä. Mikäpä siinä, Dolly rakasti kehuja. Ne kasvattivat hänen itsetuntoaan, ja pelastivat päivän. Dollysta ei kuitenkaan tuntunut siltä, että toinen lateli kehujaan täysin vilpittömästi. Meitene-raukan oli vain pakko sanoa asioita, jotka miellyttivät Dollya rauhoitellakseen hänen suuttumustaan, sekä pitääkseen asemansa hovissa yhtä hyvänä, kuin nytkin. Tai sitten hän yritti kierosti Dollyn kautta nostattaa sitä.

Meitene sen kuin kehui Dollyn pukuvalintaa, koruja. Dolly hymyili ilahtuneena, kohotti hieman huvittuneena kulmiaan ja kysyi sitten “Oletteko todella sitä mieltä?”
Hänen ruskeiden silmiensä katse porautui toiseen tarkkaavaisesti, nähdäkseen puhuisiko tämä totta. Jos tyttö oli niin vilpitön, kuin antoi näyttää, Dolly voisi hyötyä hänestä. Kasvattaa jälleen hanhiparveaan. Sisimmässään Dolly kiherteli innostuksesta ajatukselleen.

Meitene huomautti rannan todellakin olevan kaunis. Dolly nyökkäsi hiljaa, elegantisti ja jäi tuijottamaan auringonlaskua haltioituneena. Harvoin tällaista herkkua pääsi katsomaan.
Neidin silmät tuikkivat lämpiminä auringon viimesäteiden valossa, väki rannalta alkoi hiipua, ja äänet kaikota. Pimeä oli saapumassa, ja yhtäkkiä Dollyn selkäpiitä karmi. Palatsi ei ollut tässä aivan lähellä, sinne oli jonkun verran matkaa, ja matkalla saattoi törmätä vaikka mihin vaikeuksiin. Likaisiin, ällöttäviin juoppoihin, tai vaikkapa johonkin salamurhaajaan.
Dollya puistatti. Hän halusi äkkiä takaisin linnalle. Turvaan.
Hän loikkasi puku kahisten pystyyn.
“Alkaa olla pimeä. Lähtisittekö kanssani kohti palatsia?” Varautunut hymy tuikki neidin kasvoilla, kun hän pälyili epäluuloisena kauempana näkyviä pimeitä katuja.

//Sori vähä lyhyt, kiire tuli . DD //

"Oletteko todella sitä mieltä?" Dolly kysyi, mutta äänestä Meitene ei osannut päätellä oliko hän ihastunut vai kiinnostunut hänen sanoistaan.
"Olen toki! Tiedän, että Ellemmiiren tyttöset pukeutuvat aina siisteihin, joten miksi valehtelisin?" Meitene pidätteli henkeään, mutta toinen varmasti uskoi hänen olevan vilpitön sanoissaan, onneksi niin. Ja kyllä hän olikin. Hänestä Dolly oli kaunis tummian ihonsa, mutta vaaleiden hiuksiensa kanssa. Hän piti vieressä istuvan neidon vaatetuksesta, koska ne olivat hänen lempiväriään, siinä missä lähes jokaisen Ellemmiiren, yllätys yllätys. Hän hymyili, mutta erotti selvästi Dollyn huulilta eräänlaisen juonikkaan ilmeen, hän tunnisti sen hyvin myös itsessään joskus. Ilme näytti juuri sellaiselta, että tämä olisi uskonut hänen sanansa. Toivottavasti neitosella ei ollut mitään pahaa mielessään. Aurinko painui keinuilivien aaltojen taakse, ihmiset poistuivat, syntyi hiljaisuutta ja valo kaikkoni kokonaan. Vain pieni oranssi-vaaleanpunainen heikko valaistus antoi lähtijöille tietä.

((..ja palataampa nykyhetkeen))
Meitene huomasi, että Dolly näytti kipeältä, vai olikohan hänen olonsa vain jotenkin yököttävä? Entä ne uudet taudit, jotka levisivät hullun lailla. Myös Meiteneä puistatti, mutta hän piilotti sen hyvin. Olisi korkea aika palata palatsiin, sillä tavalla hän saisi ainakin jätettyä prinsessan, jos hän vaikka haluaisi vielä jäädä. Hetken Meitene mietiskeli, miten voisi asiansa ilmaista ja nousi seisomaan kaapaten kirjan mukaansa. Dolly-neiti ponnahti pystyyn kuin vieteri, hänen pukunsa kahisi penkin reunustaa vasten.
“Alkaa olla pimeä. Lähtisittekö kanssani kohti palatsia?” Gwendolyn oli varmasti huomannut hänen liikkeensä, eikä tahtonut vielä irtaantua Meitenestä.
"Olin juuri kysymässä samaa teiltä, joten toki vastaan myöntävästi. Ranta alkaa pimentyä, on aika lähteä kohti palatsia." Meitene hymyili ja lähti kävelemään pehmeässä hiekassa, sitä tunkeutui kaikkialle kengän sisään, kutittaen ja hiertäen. Meitene ei kuitenkaan välittänyt, vaan hymyili edelleen. Hän toivoi, että kaikki vielä paikalla olevat saisivat nähdä hänet tässä upeassa seurassa.
"Oletteko te kuulleet niistä taudeista?" Meitene kysyi mielessään rotat, erilaiset linnut ja narkkarit, jotka varmasti levittivät tautia. "Toivottavasti se ei ole Hoviin saakka ehtinyt." Todellakin, Meitene toivoi ettei se olisi vielä levinnyt hoviin, mutta saattoihan sekin olla hyvin mahdollista. Neiti nielaisi, tuntui kuin hänen kurkkuunsa olisi äkillisesti juuttunut jokin palanen ikävästi.

Hetken käveltyään neidot kääntyivät vasemmalle tienhaarasta Palatsitielle, jossa oli hiljaista. Kello oli päälle kuuden, ihmiset olivat varmasti vetäytyneet koteihinsa pimeyttä pakoon. Jos aamuisin sattui näillä päin vierailemaan, saattoi nähdä lapsia leikkimässä, koiria juoksentelemassa ja kissoja kaivelemassa roskakoreja haisevilla kujilla. Ja sitten tietysti niitä "päivänpilaajia", eli känniläisiä, pilvenpolttajia ja köyhiä. Mutta nyt ketään ei näkynyt, jotenkin tuo näky sai Meitenen selkäpiin karmimaan, kaikkialla oli niin hiljaista, ties mistä saattaisi tulla joku sekopää eteen.
"Oletteko käyneet täällä päiväsaikaan?" Meitene kysyi itseään rohkaisevasti, "täällä on silloin mukava tunnelma." Lady ei kääntyänyt katsettaan tiestä, ja hyvä ettei hän niin tehnytkään. Eräältä edessä olevalta sivukujalta pistäytyi esiin jonkun kaljuuntuneen ja resuisen miehen pää ja suuri vodkapullo. Sen sisältö oli jo aikoja sitten kulautettu menemään, mutta silti mies nosti pullon huulilleen ja oli juovinaan. Toisistaan epämääräisesti sijoitellut katuvalot syttyivät kaukaisuudssa jonkun sytyttäjän toimesta.
"Kääntyisimmekö tästä?" Meitene kysyi hiljaa ja kääntyi pienemmälle tielle, joak vei palatsin takaportille. Mielummin hän sieltä menisi, kuin äsken pulloaan kolistelleen sekopäisen miehen ohitse. Rinnakkaisella kadulla olivat valot jo syttyneet. kumma että pieni sivutie sai valonsa aikaisemmin kuin suuri ja upea Palatsitie, joka johti suoraan Andartan palatsiin. Tästä voisi tehdä valituksen. Meitenen ilme muuttui juonikkaaksi, hän saisi tästä hyvän valituksen aiheen ja saisi näytettyä, että on kunnon neiti, joka kiinnittää huomionsa myös ulkopuolisten näkökulmaan. Olihan Palatsitien valaistus paljon upeampi ja tarpeellisempi, kuin kaikista köyhimpien ihmisten katujen valaisu.
Meitenen suunnitelmat keskeyttivät kuitenkin epätavallinen murina. Hän vilkaisi taakseen, muttei nähnyt mitään vallitsevassa pimeydessä. Neiti kehotti Gwendolyä ottamaan muutaman nopean askeleen valaistulle sivutielle.

[Ja taas Macilla.. Siirsin tietokonetta niin, että näin ruudun kirjotaessani, mutta jotakin saattoi jäädä .D]

Gwendolynin mekko kahisi tuulessa penkkiä vasten, kun hän oli pongahtanut seisaalleen lähdön merkiksi. Neidon katse kiiri huolestuneena taivaalle, jonne oli alkanut pikkuhiljaa kerääntyä pieni pilvikerros, ei tänään ei sataisi, eilen oli satanut, sen Dolly tiesi, mutta tuuli, se kyllä yltyisi näin illan mittaan. Hän vakuuttui siitä, että mitä nopeammin palatsilla, sitä parempi. sillä Dolly pelkäsi tuulta, se oli hänen salattu pelkonsa, tuuli joka voimakkaimmillaan vei häneltä jalat alta ja pisti röhöttämään kukkapenkkiin.

Dollyn ilme huojentui selvästi, kun Meitene lupautui lähteä hänen mukaansa palatsille. Mutta mitä jos toinen olisi kieltäytynyt? Dolly ei olisi sallinut sitä, Meitene olisi jokitapauksessa joutunut lähtemään Dollyn saattajaksi. Saattajaksi, pakokauhu valtasi Dollya sisältäpäin, ulospäin asti se ei kuitenkaan kiirinyt, kasvot pysyivät peruslukemilla. Niin, miksei Dolly ollut ottanut mukaansa saattajaa, niin kuin hänen ruhtinas isänsä oli aina neuvonut ja vannottanut tekemään! Nyt hän kuolisi pimeillä kaduilla, kuin mikäkin rotta. Kuolisi katujuopon puukotukseen, jollei Meitene osoittaisi lihaksikkaan miehekästäipuolta itsestään.
Tosin olihan Dollylla taikuus, mutta hän ei laskenut sen varaan, pakokauhu oli saanut hänet unohtamaan omat kykynsä.

Meitene askelsi jo hymyten eteenpäin pehmeällä hiekalla, Dolly otti tehtäväkseen seurata häntä mahdollisimman arvokkaan näköisesti, miettien samalla millainen virhe se saattoi olla. Sillä rosvojoukot iskisivät silmänsä pimeällä varmasti aatelisiin, puolustuskyvyttömiin naisiin!
Puistatus lävisti häntä, mutta hän ei hiiskahtanut pelostaan Meitenelle jottei saisi tätäkin pelkäämään, taikka saisi itseään kuulostamaan hölmöltä.
Meitene kysäisi, olikohan kuullut niistä taudeista, ja toivoi etteivät ne olisi vielä levinneet hoviin asti. Kysymys sai Dollyn hykertelemään kuin kissa, ja unohtamaan hetkeksi pelkonsa.
“Voi, olen kyllä kuullut! Ja saanen kummastella, ettette ole vielä tietoisia siitä, että lady Nella Nyyhky on sairastanut ruttoon? Tauti on kamala ja katala, enkä enää tiedä onko palatsissa yhtään sen turvallisempaa, kuin näillä pimeillä syrjäkaduillakaan”, Dollyn ääni oli vahva ja synkkä, mutta asia huolestutti häntä silti kovasti. Siksipä juuri hän ei pystynyt estämään huokausta, joka velloi hänen sisällään pääsemään ulos.

Meitenen kysymykseen siitä, oliko hän käynyt täällä päiväsaikaan, Dolly vain nyökkäsi, ja hymyili pienesti. Olihan hän toki käynyt, useitakin kertoja päiväretkillään, mutta tällä hetkellä, häntä ei kiinnostanut puhua siitä, kun oli niin monia huolenaiheita mietittävänä. Kuten lähestyvä kuolema, raiskaus tai jokin vastaava kammotus. He olivat nimittäin saapuneet pimeillä teille, kylmät väreet liukuivat pitkin Dollyn selkäpiitä. Hirvittävä hiljaisuus, joka kaduilla vallitsi ei voinut enteillä muuta kuin pahaa. Ja sitten tapahtui se mitä Dolly oli odottanutkin, esiin putkahti kaljuuntuvan ja resuisen mieheen pää, joka heilutteli kädessään tyhjää vodkapulloa, ja oli jälleen juovinaan siitä. Dolly ei pystynyt estämään kirkaisuaan, niin kammottava oli tuo mies heidän edessään. Varsinkin nyt, kun tämä oli päättänyt paljastaa keltaisen hammasrivinsä päästääkseen suustaan kammottavan käkättävän naurunpuuskaan.
Meitene kehotti heitä kääntymään tielle, joka vei palatsin sivutielle, palakurkussaan Dolly nyökkäsi, ja juuri kun hän luuli, että hänen kauhunhetkensä olivat jo ohitse kuului pimeydestä mitä erikoisinta murinaa. Dolly säpsähti, ja hypähti Meitenen kehotuksesta valaistulle sivutielle. Hän tähysi pimeään, ja pikkuhiljaa kun hänen silmänsä tottuivat pimeään, alkoi hän erottaa likaisia, nokisia miesten kasvoja, niitä oli heidän edessään, takanaan, ja sivuillaan. He olivat astuneet ansaan, kadun ainoaan valonlähteeseen, joka tarjoili heidät miehille kuin tarjottimella. Muutamalla miehellä oli koira mukanaan, mutta muuta mies murisi itsekin säestäen niiden murinaa. Erittäin eläimellistä, Dollyn niskakarvat nousivat pystyyn, ja hän pelkäsi pyörtyvänsä. Kauhunhuudot jähmettyivät hänen huulilleen, hänen koko kehonsa oli kangistunut kauhusta, ja vain vaivoin Dolly sai otettua muutaman hoippuvan perääntyvän askelen taaksepäin, kun edessä olevat miehet lähestyivät heitä uhkaavasti. Dolly oli aivan unohtanut, että heidät oli saarrettu, ja kiljaisu jonka kauhu oli jähmettänyt hänen huulillaan ampaisi ilmoihin lujaa ja kimeänä, saaden hänet itsensäkin hätkähtämään sitä, samassa kun likaiset kädet kietoutuivat takaapäin hänen hintelän, jopa heikon kehonsa ympärille, kuin pihdit. Toiset likaiset käpälät peittivät hänen suunsa, ja hän kuuli miehen murahtavan pilkallisesti: “Shh, kukaan ei kuule, olette meidän reviirillämme”.

Dolly olisi haukkonut kauhuissaan henkeä, jos olisi pystynyt. Mutta likainen kämmen peitti hänen kauniin suunsa ja sai hänet voimaan pahoin. Häntä alkoi todenteolla pyörryttää. Dollyn koko keho valahti veltoksi, miehen joutuessa kannattelemaan kokonaan hänen mitättömän painonsa, Dollyn yrittäessä roikkua tajuissaan vielä hetken, nähdäkseen mitä Meitenelle oli käynyt. Tuskin paremmin kuin hänelle, vaikkakin Meitene saattoi olla sen verran vahva, ettei moisesta pyörtyisi. Ja vaikka Meitene omaisi taikuutta, eihän pärjäisi reilulle kymmenelle miehelle jotka hän saisi kimppuunsa, viidestätoista miehestä, kun Dollyn taltuttamiseen oltiin tarvittu vain kaksi, ja tarvittaessa hekin pääsisivät apuun Meitenen kiinniottamisessa, koska Dollyhan roikkui pyörtymisen rajamailla.

Oli taas pimeää. Dolly erotti heikosti miesten riemuitsevia kasvoja sieltä täältä. Heidät oli raahattu pois valokeilasta, jollekin pimeälle syrjäiselle kadulle, tuntui kuin heitä oltaisiin raahattu ikuisuus, ainakin niin kauan, että jos he onnistuisivat pakenemaan he eksyisivät.
Pian heidät ohjattiin katusyvennykseen, jossa oli nuhjuisia olkia miesten vuoteiksi, ja pieni kankaanriekale katoksena tuulelta ja sateelta. Dolly paiskattiin “huoneen” perälle, niin että hän nytkähti kovaa kiveystä vasten, ja kipu säntäili pitkin hänen päätään. Meitene paiskattiin hänen vierelleen. Jostain kaivettiin esiin köyttä, jolla heidän kätensä ja jalkansa sidottiin, ja Dolly ei voinut kuin pohtia suunnittelivatkohan he kidnappausta lunnaita vastaan. Heidän suunsa oltiin jätetty vapaiksi, olihan yksi miehistä örissyt, että tämä oli heidän reviiriään eikä kukaan kuulisi. Yksi miehistä, jolla oli pitkä musta parta, ja tuikkivat synkät silmät hieroi mietteliäänä partaansa, kumartuen heidän eteensä.
“Mitäs me ny näillä tehää?” hän hykerteli, tarrasi kiinni Dollyn leuasta käännellen arvostelevana tämän päätä, tehden saman sitten Meitenelle.
“Ryöstetää, nautitaa, revitää ja raastetaa?” Mies puhui nyt kovalla äänellä koko mies joukolle, joka hurrasi riemuissaan ja sai Dollyn voimaan entistä pahemmin.
Hänen päänsä nuokkui, Dollyn sinnitellessä hereillä jottei vain pyörtyisi. Jotenkin Dolly onnistui kääntämään nuokkuvan päänsä Meiteneä kohti, ja tuijottamaan tätä järkytyksestä suuriksi revähtäneillä silmillään.
“Meitene, kun me näköjään kuollaan yhdessä, niin täytyy sanoa, että et ole sen hullumpi, yritän kai sanoa, että olisit voinut olla hyvä ystäväni” Dolly kähisi hiljaa, samalla kun hänen mielensä alkoi taas sumentua. Miehet tanssivat heidän ympärillään jotakin riemukasta tanssia, ja olivat selvästi päättäneet ryöstää heidän vaatteensa ensitöikseen.
Dollya puistatti, ja nyt hän suorastaan toivoi että pyörtyisi. Mutta yhtäkkiä, se ei tuntunutkaan niin helpolta, kuin oli hetki sitten tuntunut.

//Heheh, jotenki innoistun taas kirjottaa ja vilkaismielikuvitukseni pääsi vahingossa vapaaksi . D Toivottavasti "pikku" autohitti sopii, sulle ja jos ei sovi ni pelaa kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan . DD <3 //

Siinä he nyt olivat, keskellä nälkäistä likaista miesjoukkiota, jotka odottivat saavansa kauan odotettua herkkuaan.. Gwendolynin suusta kiiri ilmojen halki korvia kirpaiseva kiljahdus, Meitene ei tehnyt mitään. Hän vain seisoi ja tuijotti ympärilleen hitaasti käännellen päätään. Mitään ei voisi enää tehdä. Lady vilkaisi taakseen ja näki suuren miehen, joka yllätti Dollyn kokonaan. Meitene ei sanonut mitään. Hän tiesi ettei se enää auttaisi. Kun tuli hänen vuoronsa, samanlainen suurikokoinen mies tarttui Meiteneä hartiasta ja tukki hänen suunsa likaisella, kalalle haisevalle kädellään. Meitene vilkaisi kauhuissaan Dollyä, joka näytti aivan kuin olisi valmis oksentamaan. Meitene yritti potkia ja rimpuilla, mutta sitä pientä heiveröistä liikehdintää tuskin suuri korsto edes huomasi, niin rauhanomaista se oli. Todellisuudessa Meitenen sisällä paloi ja hän kiljui ja huusi, mutta ulkoisesti ei nähnyt mitään. Se olikin yksi Meitenen hyvistä puolista, hän osasi piilottaa tunteensa ja ajatuksensa hyvin. Gwendolyn taas näyttävästi ei. Tyttö oli valahtanut veltoksi, luovuttanut kokonaan. Meitene tiesi, että jotkut lähtisivät etsimään heitä aamulla, mutta etsijät löytäisivät vain kahden nuoren runnotun naisen vartalot keskeltä katuja.

Suuri mies nosti Meitenen harteilleen kahden seuratessa neidon liikkeitä silmä kovana. Dollyn vahtiin nyt tuskin tarvittiin ketään, hän näytti lähes kuolleelta. Olikohan se kenties jonkinlainen jekku? Tuskimpa, miehet eivät ainakaan langenneet siihen. He astelivat sivukujille, yhä syvemmälle ja syvemmälle likaiseen asfalttiviidakkoon. Meitene vilkuili jatkuvasti ruhtinaan tytärtä, nyt hän ymmärsi että nainen ei ollutkaan niin paha kuin oltiin huhuttu. Suuri mieslauma saapui pieneen nurkkaukseen, jossa oli eräänlainen luola. Dolly heitettiin pitkin pituuttaan maahan, Meitene lensi perässä. Heti iskeydyttyään kovaan kiveen, hän unohti kipunsa ja konttasi toisen luokse. Hän hiveli naisen kasvoja tarkistaakseen, ettei tämä ollut saanut mitään kuolemantautia, sitä hän ainakin näytti pelkäävän. Mutta ei, Dolly hengitti raskaasti, kipu vääristyi hänen kasvoiltaan. Kuitenkaan Meitene ei ehtinyt mitään sanoa, tai auttaa enempää, sillä häntä kiskaistiin tiukasi hänen paksusta letistään taaksepäin. Paksu köysi teki tehtävänsä ja sai neidit pysymään aloillaan, ainakin hetken ajan. Meitene hivuttautui lähemmäs Dollyä heti, kun miehet vilkaisivat muualle. Jotakin he selittivät ja keskustelivat heidän kahden tulevaisuudesta, kuitenkaan lady ei kuunnellut vaan mietti jo kuumeisesti miten he pääsisivät eroon tästä kamaluudesta. Vai pääsisiväkö he koskaan pois täältä - elossa? Yksi miehistä, varmaankin miesjoukon johtaja käänteli Dollyn päätä, onneksi tunnistamatta tyttöä tässä pimeydessä. Muutehan miehet olisivat repineet naisen palasiksi, varmasti he olivat katkeria omista oloistaan kuninkaalle.

Miehet tarttuivat neiteihin ja alkoivat hyppiä ja loikkia heidän ympärillään. Meitene ei ollut varma, oliko Dolly edes hereillä, hän ei täten halunnut häiritä ja piti suunsa kiinni. Hän sulki rauhallisesti silmänsä ja toivoi, että tämä olisi vain pahemmanlatuinen uni. Hänen ajatuksensa keskytti
Dollyn vaivalloisesti lausutut sanat heidän tuttavuudestaan ja siitä, miten he olisivat voineet olla ystäviä.
"Älkää Gwendolyn-neiti tuollaisia puhuko.. Kaikki vielä järjestyy." Meitene kuitenkin tiesi sisimmässään, että tuo oli yksi niitä aluseita, joita lähimmäiset toisilleen sanoivat vain lohtua antaakseen, todellisuudessa kaikki oli niin huonosti kuin olla ja voi, sillä miesten ilotanssi päättyi. Yksi miehistä nosti Dolly-neidin syliinsä, huomasi että hän oli vieläkin heikkona. Hänet kannettiin jonnekin Meitenen ulottumattomiin. Hän yritti nousta, mutta se ei onnistunut. Hän oli liian väsynyt käytääkseen taikaansa, eikä se taatusti auttaisi tässä tilateessa. Jos hän vain saisi jostakin voimaa, hän saisi harhautettua edes yhtä miestä. Mutta ajatukset katosivat häntä lähestyvän miehen kaakatukseen. Hän nosti Meitenen käsiinsä ja kantoi hänet sivummalle, Dollyä ei näkynyt missään. Miehen kasvoilla ei ollut sääliä, ei minkäänlaisia tunteita. Hän hymyili viekkaasti ja hyvä ettei pupillien tilalla loistelleet kultakolikot. Hän kuitenkin vakavoitui ja vilkaisi naista varoen, varmistaen. Meitenen tila ei kuitenkaan näyttänyt niin voimakkaalta, että hän saisi jotakin tehtyä. Täten mies käänsi Meitenen kylmällä olkipeitteisellä maalla vatsalleen ja avasi tämän köydet. Sitten hän siveli naisen ruumista ja nosti kätensä selkämykseen, missä meni erilaisia nyöriä siellä ja täällä. Hän selvästi aikoi tehdä jotakin väärää. Ja Meitene oli päättänyt menettään neitsyytensä tulevalle miehelleen, vaan ei. Miehen ilme muuttui jälleen ja hän alkoi nyörittää nauhoja auki. Paikalla ei ollut muita, kunnes sinne löntysti äsken Dollyn pois vienyt mies. Hän kantoi ruhtinaan tyttären oranssia asua ja erilaisia koruja, joita tällä oli ollut yllään. Hän nosti maasta jonkinlaisen pussin vilkaisemattakaan Meiteneen ja lähti takaisinpäin, pakotettaisiinko heidät pukeutumaan koin syömiin vanhoihin riisipusseihin? Meitene yritti nousta seisomaan, mutta mies painoi häntä selästä ja oli pääsemässä työnsä loppuun. Viimein hän hihkaisi ilosta ja avasi mekon ja riisui sen Meitenen yltä. Hän ojensi samanlaisen pussin maassa makaavalle heikolle naiselle.
"Saat pitää tätä yllä - vähän aikaa." Hän kääntyi nauraen ja antoi Meitenelle rauhan pukeutua. Meitene nosti asun ja pisti sen päälleen. Hänen juonensa saattaisi vielä onnistua. Meitene ei todellakaan ollut mikään pikkurilli, joka heittäytyi avuttomaksi ja luovutti. Miehet olivat saaneet ymmärtää, että hän oli väsynyt eikä jaksanut mitään, helppo nakki toisin sanoen. Vaan ei.

Hiirtäkin hiljempaa Meitene nousi seisomaan.
"Olen valmis, mutten siihen tarkoitukseen mihin te luulitte. Sinä olet tehnyt pitkän päivän, ehkäpä sinun tulee käydä maata", Meitene sanoi voimakkaalla äänellä käyttäen apunaan taikaansa, jolla sai käskettyä toista "juonittelemalla".
"Olet valmis, muttet tarkoitettuun tarkoitukseen. Olen tehnyt pitkän päivän, käyn maata." Mies käveli hiljaa erään olkikasan päälle ja kaatui siihen nukkumaan. Meitene asenti "asustettaan" paremmin ja lähti sitten ripein askelin etsimään Dolly-neitiä. Kaikki muut 13 miestä istuskelivat odottamassa tulevaa pienen hiipuvan nuotion ympärillä, jonka tuoma valo oli enää pieni muisto miesten kylmentyneissä käsissä. He istuskelivat nauraen ja juoden, pullokasa oli suuri. Pimeys toi Meitenelle hyvän suojan ja hän pääsi hiipimään miesten ohitse. Ei kauaakaan, kun hän saapui Gwendolynin ja hänen "miesystänsä" luokse. Dollystä ei ottanut kunnolla selvää, oliko hän vielä selvin päin vai pökertynyt kaikesta tästä kamalauudesta. Meitene tiesi, että Dolly saisi todennäköisesti tietää hänen salaperäisestä piraattien verestään, mutta henkiinjääminen oli sen arvoista. Hän vilkaisi varovasti taakseen, kukaan ei ollut kuulolla.
"Olen tässä. Älä tule ottamaan minua, vaan painu pehkuihisi ja vedä peitto korviisi asti." Tämä mies oli kuitenkin näyttävästi osannut harjoitella vastustamaan taikuutta ja hän ei reagoinut mitenkään.
"Luuletko, että haluan lähteä pehkuihin kun käsissäni on tälläinen sulosääri? En todellakaan!" Mies nousi seisomaan ja lähti lähestymään Meiteneä. Hän osasi kyllä taistella jotenkin, mutta entä miehenkörilästä vastaan joka osasi myös välttää ajatuksensa taikuudelta? Ongelmat olivat vasta alkaneet..

[Saat nyt sitten jotakin omaa tuosta säätää .DD Tiedätkös, mutta rakastan pitkiäpitkiä viestejä, sillä niihin saa myös vastata pitkästi!
Hyvä että päätit jatkaa tarinaa näin, olisin itse kirjoittanut juuri samoin !!]

Se oli painajaista, sellaista jollaista Dolly ei ollut koskaan pahimmissakaan unissaan osannut kuvitella. Ja mikä pahinta, tämä ei ollut unta. Ei lähellekään. Se oli täyttä totta, ja jo se tieto vieritti raskaan kiven hänen sydämelleen. Hänen oli vaikea hengittää, hän pelkäsi että tukehtuisi. Painajainen oli aivan liian totta, hän saattoi tuntea jomottavan kivun päänsä sisällä, kovempaa kuin ympärillä riehuvien miesten riemukkaat naurut. Hän tunsi kuinka veteläksi hänen kehonsa oli muuttunut, hän oli täysin lamautunut kaikesta kauhustaan, ja saattoi tuskin liikuttaa eväänsäkään.

Mutta pahinta tässä painajaisessa oli se, ettei hän voinut nukahtaa. Jokin pakotti hänet hereille, vaikka Dolly olisi niin kovasti halunnut vajota autuaaseen tiedottomuuteen. Se mitä hänelle tultaisiin täällä tekemään, olisi varmasti niin kamalaa, että Dolly ei haluaisi olla silloin hereillä. Paljon parempi vaipua tajuttomuuteen, ja myöhemmin ikuiseen uneen. Tämän jälkeen ei Dollyllä olisi häpyä palata enää palatsin, juorujen ja pilkan säälimättömäksi kohteeksi. Hän menettäisi varmasti kaiken mitä omistaisi, tämän kohtalokkaan tapauksen takia. Hän menettäisi kuninkaan suosion, ja asemansa hovin tavoitelluimpina tyttösinä, miesten, joilla Dolly niin kovasti rakasti huvitella, silmissä hän olisi tästä lähtien enää käytetty roska. Dolly ei kestäisi sitä, hän halusi kuolla.

Miesten riemutanssi oli päättynyt. He olivat varmaankin päättäneet, mitä heille tekisivät. Jännitys viilsi Dollyn sisuskaluja, kuin veitsi, joka kidutti muttei antanut silti kuolla.
Yksi miehistä, se parrakas lähestyi heitä. Dollyn jo muutenkin kalpeiksi valahtaneet kasvot tuntuivat menettäneen viimeisetkin värinsä, kun mies nosti hänet syliinsä, ja aikoi selvästikin erottaa Dollyn ja Meitenen toisistaan. Paniikki värähteli Dollyn veltossa ruumissa, häntä pelotti, hän ei halunnut joutua erilleen. Hän yritti sätkiä, mutta keho ei sallinut sitä. Se oli yhä velttona, liian velttona. Hän oli kuin kuollut lahna, paitsi että hän näki, kuuli ja tunsi kaiken.

Mies riepotti häntä yhä etäämmäs Meitenestä, kauemmas niistä pienistäkin turvantunteen hipuista, jotka naisen läsnäolo oli Dollylle antanut. Tilanne oli liian epätoivoinen, niin epätoivoinen että sitä oli vaikea käsittää. Mies raahasi häntä eteenpäin, hyvin vaivattomasti. Dolly ei voinut tehdä mitään, vastustella, vaikka hän olisi mitä vähiten halunnut mennä jonnekin tuon resuparran kanssa. He kääntyivät yhteen katusyvennykseen, jossa mies laski Dollyn alas tällä kertaa hellemmin. Soihdut valaisivat muuten pimeää katusyvennystä, ja niiden liekit tanssivat partamiehen silmissä, mikä sai miehen näyttämään entistä pelottavammalta. Dolly tunsi nykäisyn kaulassaan, hänen kaulakorunsa, arvokas sellainen oli viety. Seuraavaksi vietiin hänen korvakorunsa ja sormuksensa. Ja viimeiseksi mies alkoi riisua hänen vaatteitaan. Dolly värisi puistatuksesta, ja vihdoin hänen hartain toiveensa toteutui. Hän unohti kivun, kaiken häntä piinaavan, vihdoin, kun hän vaipui täyteen tiedottomuuteen, pelkän mustan ympäröidessä hänet ja toivottaessa tervetulleeksi kylmään syleilyynsä.


--
Hirveä kipu, hänen päänsä tykytti kuin mikäkin kello. Jyskytys hänen päänsä sisällä oli niin karmea että Dollyn oli vaikea luoda muistikuvia viimeaikaisista tapahtumista. Hän vain halusi palata takaisin siihen mustaan kylmään uneensa, josta oli hetki sitten herännyt, ja unohtaa jälleen kerran kipu joka hakkasi hänen päätään armoa antamatta.
Dolly sai siristettyä hivenen silmiään, soihtujen himmeä valo sokaisi hänet heti.
Missä hän oli? Ihmetys valtasi Dollyn, ja katosi yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin, kun hän kuuli Meitenen kirkkaan äänen lävistämässä hiljaisuutta.
Se käski jotakuta painumaan pehkuihin. Miestä, ällöttävää parrakasta miestä, joka oli osa heidät kidnapannutta rosvojoukkoa. Mies ei totellut, hän halusi nauttia sulosäärestään. Dollya kuvotti. Hän haistoi jotain iljettävää, lian kuvottavan hajun itsestään, vaivoin hän sai kohotettua päätään ja huomasi että hänet oli puettu johonkin haisevaan kankaanriekaleeseen, joka varmasti olisi täynnä kaiken maailmaan bakteereja ja koita.
Hänen kangasriekalekaapunsa oli revennyt rinnukselta, Meitene oli saapunut juuri oikeaan aikaan. Tai niin Dolly ainakin toivoi. Hän nykäisi kaapuaan ylemmäs, ja katseli nyt Meiteneä ja tätä uhkaavasti lähestyvää miestä. Dolly yritti nousta, muttei pystynyt. Hänen jalkansa olivat yhä tunnottomat, ja hyvä kun hän pystyi edes istumaan ja pitämään kaapuaan yllään, ilman että se valahtaisi nilkkoihin.

“Mutta mikään ei ole sen parempaa, kuin kaksi sulosäärtä!” Kähisi parrakas mies, joka katsoi nyt melkeinpä himoiten Meiteneä, ja ottaen askeleen tätä kohti, ja aikoen sitten selvästi hyökätä. “Hei, kaverit tulkaas apuun!” Mies karjui viereisellä kujalla oleville ystävilleen, hän ei selvästikään aikonut päästää Meitene-parkaa karkuun.
Dolly uikutti hiljaa paikallaan, saaden osakseen vain mieheltä kurjan, ivallisen virnistyksen.
Dollya ällötti, miksi hänen oli pitänyt herätä? Hän painoi pään polviinsa, ja oli lähellä itkua.
Miehet viereiseltä kujalta saapuivat viimein, selvästi kummastuneina että Meitene oli ylipäätään päässyt vapaaksi. Mutta vapaa tämä olisi tuskin kauaa..


//Huhu, anteeksi jos teksti on jotenkin sekavaa tai virherikasta, jotenkin hassussa mielentilassa kirjoitin . DDD
Itse olit kirjoittanut mahtavasti (: //

Meitene ei odottanut, että mies hallitsisi taikuuden torjumisen. Meitenen hyvä suunnitelma painui ohjaan kuin kivi, jota oli enää mahdotonta nostaa. Silloin hukkuisi. Tarvitsisi kunnon sukellusvarusteet, mutta niitä ei tuntunut enää olevan lähettyvillä. Ja kaikenlisäksi tuskin sellaisia tulisi edes enää saamaan tähän hätään.. kaksi puolialastonta aatelista viidentoista hurjistuneen aatelittoman miehen kanssa yksinäisellä kujalla sokkelossa Jumalattaren selän toisella puolen. Äskeinen partaveikko oli kehuskellut saaneensa kaksi sulosäärtä yhdellä iskulla. Jos MEitene olisi ollut mies, hän ei olisi ilmoittanut kenellekään vaan todellakin pitänyt uudet ystävänsä. Meiteneä ällötti miehen puheet ja hän sylkäisi limaisen klimpin miehen jalkoihin. Tämä vilkaisi jalkaansa ja röhähti ilkikuriseen nauruun. Samassa kaikki muut miehet saapuivat paikalle ja jotkut niistä kiinnittivät huomionsa kahteen vapaana olevaan neitoon. Kolme miehistä kaatusi kovalle kivetykselle, olivat näköjään juoneet hitusen verran liikaa.. mitä nyt olivatkaan. Meitene ajatteli, että voisi yrittää juosta pois, mutta eksyisi näille kamalille räkäkujille eikä häntä koskaan löydettäisi. ja hän kun oli luullut, että oli tutukinut kaupungin läpikotaisin. ja hän ei voisi jättää Gwendolyä, joka näytti olevan erittäin huonossa jamassa. Kaikki ei todellakaan ollut hyvin.

Parrakas mies teki äkkiäisen liikkeen ja kaappasi Meitenen syliinsä. Epätoivoinen neito potki ja hakkasi miehen selkää kaikin voimin, saadakseen vain omat kätensä kipeiksi. Miehellä oli varmasti jokin teräskuori ihonsa tilalla, sillä ei kestäny kauaakaan kun Meitene tunsi kivun käsissään ja näki muodostuvien mustelmien himmeät rajat. Ronski mies nosti peukaloaan, kääntyi ja viittoi antaen muille miehille vapaat kädet kaikkeen, mitä he nyt halusivatkaan tehdä. Meitenen toivo hiipui hiipumistaan ja tuo toivon pieni kipinä tuntui sytyttäneen koko sydämen palamaan. Hän oli nyt lopen epätoivoinen, mitään ei ollut enää tehtävissä. Partamies kuljetti Meiteneä ikuisuuden, pimeys laskeutui laskeutumistaan kuin suuri verho, jossa ei ollut pilkistysaukkoja. Parrakas mies tuntui tietävän tien. Viimeinkin tuhansien vuosien kävelyn jälkeen hän heitti ladyn käsistään maahan kivelle. Hän näyttävästi oli päättänyt saada se, mitä halusi. Meitene ei avannut silmiään, makasi siinä vain ja odotti, että menettäisi koko ruumiinsa ja minuutensa toiselle. Tuo ähisi jotakin ja sitoi tällä kertaa Meitenen käet tiukasti pieneen renkaaseen kadun seinämässä. Tämänä tehtyään hän lähti kävelemään takaisin päin, jättäen orvon Meitenen yksin pimeyteen. Tuo yksinäinen hahmo istumassa selkä vasten kylmää seinää itki hiljaa. Hän alkoi hyrpäilemään surullista kehtolaulua, jonka oli kuullut monesti lapsuudessaan kasvattiäidiltään. Hän oli syntynyt näillä kaduilla, ja täten varmasti kuolisikin näille kaduille.

Viimeinkin Meitene uskalsi avata raskaat silmäluomensa - se oli kidutusta. Niitä kirveli niin kovin.. Niin kovin.. Samassa hän huomasi olevansa jonkinlaisessa "kujakulmauksessa". Tilaa oli hyvin vähän, aluksi hän sentään oli luullut olevansa yksin. Hänen vierellään istui vähintään neljä muutakin köytettyä nuorta naista, jotka hekin näyttivät luovuttaneen jo. Kun Meitene siirsi katsettaan toiseen suuntaan hän näki suuren massiivisen oven. Olivatko he jonkinlaisessa kellarissa, eivätkä kujan kulmassa? Pimeys ympäröi niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin jokaista tuossa huoneessa istuvaa. Kaikkein kulmimmaisissa tilassa makasi pieni tyttö, ehkä vasta kahdentoistaikäinen samassa vaatetuksessa, kuin kaikki muutkin. Meitene saattoi huomata olevansa onnekas, hänen asusteensa sentään peitti kaikista aroimmat paikat. Mutta entä Dollyn asu? Dolly. Meitene oli unohtanut ruhtinaan tyttären hetkeksi. Mitäköhän hän joutui paraa aikaa kokemaan miesten kovissa käsissä, jotka pitivät sisässään niin paljon verta ja tuskaa, kaikkien näiden naisten tuskaa ja epätoivoa. Eikö kenellekään annettu mahdollisuutta? Meitene jatkoi rauhallista hyräilyään, pieni tyttö yhtyi häneen. Ja seuraavana keski-ikäinen kultakutri nurkasta. Pian kaikki olivat löytäneet saman surullisen säveleen.. ja lauloivat.. hidasta hymniä.
Se kuitenkin keskeytettiin äkillisesti, kun Dolly-neiti saatettiin sisään. Hän näytti kalpelata, vaikka tilassa olikin hyvin pimeää. Tuojalla olivat aivan uudet kasvot, väkevät, mutta silti jotenkin säälivät. Mies sitoi Dollyn kädet seinään samalla lailla kuin kaikkien muiden ja asteli rappust ylös. Hän heitti ylhäältä hedelmävadin, joka rikkoontui osuessaan kylmään kiveen. hedelmät olivat huonossa kunnossa, varmasti juhlijoiden jätöksiä vain. Kuitenkin MEitene katsoi, miten kaikki alkoivat onkia jaloillaan hedelmiä. Meitene yhtyi keräilijöihin ja sai kerättyä viisi hedelmää pitkillä ja voimakkailla jaloillaan. Muut olivat saaneet vain kaksi, pieni tyttö ei yhtään, ei myöskään Dolly. Meitene katseli ympärilleen, hän olisi syönyt kaiken tämän itse, ellei olisi ymmärtänyt viimeinkin miten hän ei enää ollutkaan lady Ellemmiire, vaan kidnapattu rahvas. Hetken tuijoteltuaan hedelmiään Meitene potkaisi yhden hedelmistä pienelle tytölle ja yhden Dollylle. Hänellä oli jäljellä vielä kolme, hän voisi yrittää jakaa parhaansa mukaan ylimäärisen hedelmän kuuden vangin kesken. Syöminen ei ollut helppoa, joten Meitene tyytyi syömään myös hedelmien kuoret. Omenasta pilkotti esiin mato, porkkana oli osaltaan niin huonossa kunnossa ettei sitä voinut syödä lähes laisinkaan. Viimeinen hedelmä oli onneksi myös omena, mätä ja pilaantunut sekin, mutta Meitene puraisi oman osansa ja antoi omenan kiertoon.

Viimein iäkkäämpi kultakutri esittäytyi.
"Olen Inez. Tai siksi minua on kutsutta tämä kaikki aika. Olen ollut täällä vuosia, en osaa edes ajatella. En muista enää oikeaa nimeäni, saatika sukunimeäni. En edes muista, miten tänne jouduin", Inez sulki suunsa ja katsoi kysyvästi kahta uutta ilmestystä.
"Minä olen Meitene, tuo tuolla on.. Dolly", Meitene uskoi, että saattoi viimeinkin sanoa toista Dollyksi. Ja ehkäpä tämä ei halunnut koko maailmalle kuuluttaa olevansa tärkeä, tunnettu ruhtinaan viiden tytär. Se tarkoittaisi sitä, että jos varkaat kuulisivat asiasta, he asettaisivat sellaiset lunnaat, kuin olla voi.
Nurkassa oleva pieni tyttö liikahti: "Minä taas olen Grief, suru." Seuraavaksi esittäytyi Meitenen vieressä ja Dollyn välissä istuskeleva hieman heitä nuorempi neiti Olgeaksi ja viimeinen Dollyn vasemmalla puolella istuva ruskeahiuksinene, hkäpä 25 vuoden ikäinen nainen esittäytyi Drewendaksi, mutta kuulemma häntä sai kutsua myös Drewiksi. Syntyi jälleen hiljaisuus, kunnes Meitene uskasi rikkoa sen.
"Mitä täällä oikein tapahtuu? Miksi olemme täällä?" Hän kohautti harteitaan väsyneesti ja sulki sitten silmänsä kuunnellaakseen vastauksen.
"Ajat sitten minut vain tuotiin tänne. Koska minulla ei ehkä ollut sukulaisia, ei ketään myöskään kiinnostanut. Vaatteeni varastettiin, maineeni haudattiin ja pakotettiin tänne rottien sekaan. Joskus minut pakotettiin tanssimaan yöllä miesten edessä tulen äärellä, joskus taas valmistamaan jonkinlaista kunnon ruokaa. Pakkohan se on totella! Olen yrittänyt paeta satoja kertoja, koko elinaikanani varmasti satoja kertoja! Mutta näiden seinien sisältä ei pääse minnekään." Inez sanoi hiljaa ja muut yhtyivät nyökkäyksin. Meitene avasi silmänsä ja katseli hetken kaikkia siinä vankitymässä istuvia ja päätti, että vielä kaikki tämä lutviintuisi.. Vielä tämä lutviintuisi..


[Pötyä! teksti oli moitteetonta, toisin kuin omani -.- ]