Hetki kauniina kesäpäivänä

Iannan kiusoittelu sai miehen hämilleen, mutta nainen ei ehtinyt vastaamaan kun hänet kiepautettiin penkille ja sitten.... Ianna tapitti miestä hetken aikaa kummastuneena. Toinen oli polvillaan maassa ja kumarsi hänelle. Hyvä kun nainen ei vilkuillut olkansa yli uteliaana kenelle mies oikein polvistuu. Hiljaisuus tuli puutarhaan sointujen haihduttua. Se kesti hetken ennen kuin Ianna selitti miksi satakieli.

"Te puhutte niin kauniisti, että voisitte puhua linnutkin puista", nainen sanoo ja laskee kätensä syliinsä. Tanssiessa Iannan kampauksesta oli karannut hiuksia kehystämään hänen kasvojaan ja yksi oli kerennyt otsalle. Niitä nainen ei edes huomannut, sillä hänellä oli mielenkiintoisempaa ajateltavaa.

Theremin kanssa tanssiminen oli rentouttanut naista huomattavasti. Hänen kasvoillaan oli edelleen pieni hymy. Ihmeitä tapahtui täten edelleen. Ianna oli puhunut, hymyillyt ja jopa nauranut alle tunnissa enemmän kuin vuoteen!

Vain aavistuksen Thereminin hengitys oli kiihtynyt, mutta senkin herra sai tyynnytettyä vain muutamalla tavallisella hengenvedolla. Hän oli tosiaan ollut liian kauan paikoillaan, kohtahan hänen kunnostaan olisi jäljellä enää muisto vain! Tietysti hän ylireagoi, mutta Theremin ei mitään muuta pelännytkään kuin vanhaksi lordiksi rupsahtamista, joka ei pian pääsisi enää sängystään ylös. Kaikessa hiljaisuudessaan Theremin tunsi hymynsä hiipuvan hieman, mutta levollinen ilme pysyi silti hänen kasvoillaan katsellessaan tyyntyvää Iannaa. Tämän hiukset oilvat suloisesti hieman hujan hajan, mutta tuulenpoikasen osuessa hänenkin kasvoilleen, totesi hän omien hiustensa olevan kenties pahemmassakin kunnossa.

Iannan lausahdus herätti jälleen Thereminin tahattomasta horroksestaan, saaden tämän pienen viiveen jälkeen naurahtamaan kevyesti.
"Ah, sitäkö.. Kenties minun on sitten vaiettava, jotta linnut saavat koristaa puita vielä jälkeenikin, neiti." Vastaus oli saanut Thereminin hämilleen, muttei lainkaan pahoilleen, enemmän tämä oli huvittanut häntä, ja hymy uhkasi kiivetä jälleen huulilleen.. niinkuin se tekikin. Hetkeksi mies unohtui vain katselemaan neitoa, kunnes kumartui sipaisemaan lempeästi yhden karanneen sortuvan takaisin tämän kampaukseen, perääntyen hymyillen.
"Jos saan sanoa, neiti, te olette vallan ihmeellinen neito, joutsen hovin hanhien joukossa." Hän sanoi nyt vakavana, tummat silmät kohdistuneina Iannaan, hiljaisella äänellä kuten tapoihinsa kuului.

Hetken hän vain seisoi paikoillaan, hiljaisuuden taas hiipiessä pihalle, kunnes laski päänsä ja pudisti sitä hymyillen, miltei nauraen itselleen. Tässä hänkin nyt vain seisoi, laukoi ties mitä tunnustuksia vieraalle neidolle! Saman tien hän voisi juosta pitkin palatsin saleja ja käytäviä hihkuen ilmaan mitä sylki suuhun toi.

Hellällä sipaisulla Theremin laittoi Iannan kampauksen kuntoon ja sanoi naisen olevan joutsen hanhien joukossa. Ianna tunsi punan kohoavan kasvoilleen ja hän joutui laskemaan katseensa miehen silmistä. Hän ei vain pystynyt pitämään kasvoillaan jääkuningattaren tyyntä pintaa. Eikä hän normaalisti punastellut. Siinä hän nyt kuitenkin istui puna poskillaan ja ihmetellen mitä miehen päässä liikkui.

Hiljaisuus vain jatkui ja Ianna alkoi tuijotella maata. Ei hän ollut tottunut kohtelliaisuuksiin, joita komeat miehet kertoilivat. Ianna ei edes tiennyt mitä moisiin piti vastata! Hänen koulutuksessaan oli siis aukko. Juuri sellainen mitä hän nyt kaipaili. Onneksi hänen ei ilmeisesti odotettu sanovan mitään. Iannan käsi hakeutui mustan kiven ympärille, sillä se oli hänen pieni onnen kivensä.

Iannan katse harhaili suihkulähteeseen ja hän unohtautui sen solinaan ja pisaroiden putoamiseen. Se oli niin kaunis. Ääni oli helisevä ja pisarat kuin pieniä timantteja. Ianna nousi ja käveli lähteen reunalle ja kastoi sormensa veteen. Hän yllättyi sen lämmöstä ja nainen ei voinut vastustaa kiusausta tehdä pieniä kuvioita sormellaan.

Hymy säilyi Thereminin huulilla, kuinka kaunis Iannan puna olikaan! Hän oli kuitenkin sanonut jo aivan liikaa, ja neidon pitäessä hiljaisuutta hymy kuoli nuoren lordin huulille, ja tämä katseli nyt varovaisesti tyttöä. Hetken hän harkitsi ottavansa askeleen, ja kävelevän vain pois, sillä mitä hän ymmärsi, häntä ei välttämättä enää tässä kaivattaisi. Ianna kuitenkin ehätti edelle, ja ennen kuin Theremin huomasikaan, oli tämä jo lähteen reunalla, leikkimässä sen kimaltelevalla pinnalla.

Epävarmana mies käänsi katseensa nyt pois, jääden seisomaan penkin eteen yksin, kädet suorina, kasvot tutkimattomina. Ajatukset eivät kuitenkaan vaienneet, vaan eipä mies niistä mitään selkoakaan saanut. Hän tuijotti viereistä puuta, marmoripylvästä, maata, kenkiensä kärkiä. Muusikko oli kadonnut olemasta jossain heidän yläpuolellaan, ja Theremin vaistosi tosissaan olevansa nyt kahden tässä seisovassa hiljaisuudessa. Mitä hän tekisi, mitä hän oikein edes ajatteli? Ja miksi hänen oli pitänyt mennä avaamaan suunsa? Theremin soimasi nyt itseään, kuinka kokematon hän saattoikaan olla tällaisissa ajatuksissa, ja miksi hänen oli pitänyt mennä pilaamaan kaikki tyhjillä puheillaan?

Viimein Theremin teki päätöksensä, ja otti askeleen sivuun, kääntyen poispäin Iannasta. Mutta yhtä nopeasti kun ajatus oli tullut se kääntyi täysin päinvastaiseksi, ja pian hän astuikin lähteellä leikkivän Iannan taakse. Olihan hän sentään herrasmies, hänen oli siis hoidettava asiat loppuun saakka.
"Ianna-neiti.. My lady.. Olen pahoillani, jos hämmensin, en tarkoittanut mitään pahaa." Theremin kirosi hiljaista ääntään, miksei hän osannut puhua kuin mies! Vaivaantuneena hän loi katseensa maahan.
"Tahdotteko, että lähden, sillä silloin menen, enkä häiritse teitä enää."

Ianna ei kuullut askelia takanaan ja miehen ääni yllätti naisen. Hän tapitti Theremiriä hämmentyneenä. "Anteeksi, minä olen vain kovin hämilläni. Ei teidän tarvitse poistua", Iannan ääni kuului vastaavan miehelle. Hänen katseensa oli miehen silmissä. Nyt naisen ilme ei kuitenkaan enää ollut hämmentynyt.

Iannan sormi leikki edelleen veden kanssa. Se piirsi kiemuroita veteen ja aiheutti pieniä pyörteitä. Lopulta ainna lopetti ja nosti sormensa pois vedestä. "Saanko kysyä kuinka kauan viivytte hovissa?" Ianna ei halunnut hiljaisuuden jatkuvan ja se jos mikä oli kummallista.

Pieni tuuli ravisteli taas lehtiä. Sisäpihalle se ei päässyt puhisemaan. Iannan käsi eksyi jälleen kaulakorulle. Musta kivi oli hänelle kuin pelastusrengas, varsinkin kun nainen oli hämillään tai mikä tahansa tunnetila olikaan. Koru rukka saisi vielä kestää paljon

Iannan vastaus hämmensi hieman Thereminiä, vaikka tämä oli ehkä odottanutkin sitä. Hän oli hieman ymmällään, sillä hän olisi luullut neidon kuulleen useinkin vastaavanlaisia kohteliaisuuksia. Tai sitten hän oli vain tolkuttoman huono ajoituksissa, tai vertaus lintuihin oli mennyt aivan liian pitkälle. Vaikka tottahan se kaikki oli, joka sana. Vilpittömämmin oli Theremin tarkoittanut jotain asiaa pitkän aikaa sitten. Miehen ajatukset keskeytti jälleen kerran Iannan kysymys, joka kaikessa arkisuudessaankin yllätti miehen totaalisesti. Mitä se muka tätä kiinnosti?
"En ole varma.. Saavuin tänne vasta muutamia päiviä sitten, isäni kanssa, enkä ole varma hänen liikkeistään ja aikatauluistaan. Luultavasti vielä pitkäänkin. Lisäksi hänellä oli jotain.. hm.. suunnitelmia.."

Thereminin ääni oli väritön ja hieman karukin, ja se mitä hän jätti mainitsematta, nousi nyt liiankin polttavana hänen mieleensä. Hänen isänsä oli määrä tutustuttaa hänet hänen tulevalle morsiolleen, eikä hän itse pitänyt ajatuksesta lainkaan. Kaikki hovin naiset, mitä hän oli näinä muutamana päivänä tavannut, olivat olleet toinen toistaan kammmottavampia kandidaatteja, niin.. tyhjämielisiä íorissa tutustumiinsa neitoihin verrattuna. Mutta he olivat pohjoisessa, ja vähempiarvoisia, ja vaikka hänen isänsä ymmärsi häntä tämä tietysti käytti isän oikeuttaan ja paransi kauppasopimuksia tällä avioliitolla. Huomaamattaan Theremin oli laskenut katseensa jälleen maahan, jostain syystä katkerana itselleen ja mielelleen, sillä valju totuus muodostui kirkkaana hänen mieleensä päälimmäiseksi. Ennen heidän tanssiaan oli ajatus kihlautumisesta tuntemattoman kanssa tuntunut mukavammalta.

Kuin työntääkseen ajatuksen syrjään mielestään Theremin nosti katseensa Iannaan, hymyillen hieman tämän korulle ja tavalle, millä tämä sitä kosketteli.
"Teillä on kovin kaunis koru, Ianna-neiti, verikiveä?" Hän lopulta päätyi sanomaan, haluten syödä sanansa välittömästi ne lausuttuaan. Tietysti, tottakai hänen piti mennä lausumaan mokomia mauttomuuksia heti tilaisuuden tullen.

Ianna kuunteli toisen puhetta hiljaa ja nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. Hänkin sai kuulla tädiltään jatkuvasti kuinka hän piaan tapaisi mahdollisen kihlattunsa. Ianna ei halunnut tavata ketään. Hän ei halunnut onnetonta avioliittoa ja kantaa jonkun miehen lasta. Hänellä oli tunteet herranen aika sentään! Hän ei ollut mikän kone joka synnyttäisi kun niin haluttaisiin ja olisi muulloin vain miehensä varjossa. Ianna nimittäin oli varma, että niin kävisi.Tosin kyllä tyttö vielä eletteli toivetta omasta prinssistään.

Theremin ja Ianna olivat enemmän hiljaa kuin puhuivat. Enää se ei ollut niin kiusallista kuin hetki sitten. Ianna tosin ihmetteli hetken aikaa toisen äänen sävyä vastauksessa. Theremin kysyi hänen korunsa lajia. "Itse asiassa ei. Tämä on apassin kyynel. Setä kertoi että se olisi anteeksi annon ja ymmärryksen symboli. Hänen mukaansa tämä imee pelkoja ja kaikkea kielteisyyttä. Hän rakastaa kaikkea symboliikkaa", Ianna ei ymmärrä miksi kertoi niin paljon, mutta koru oli hänelle tärkeä. Se oli todellakin hänen rauhoittajansa, jos muu ei auttanut.

Ianna pakotti käden laskeutumaan takaisin syliinsä. Eihän ollut sopivaa näprätä jotain koko ajan. Ianna ei ollut enää mikään kaksitoista kesäinen heitukka. Hän oli jo kasvanut sen vaiheen ohi.

Kuullessaan erehtyneen arviointinsa Theremin hymähti kerran, itselleen. Eipä hän kyllä mikään kiviasiantuntija ollutkaan, vaikka íorissa asustikin, ei, sensijaan viinit ja kasvit saattoivat poukkoilla nimillään ja ominaisuuksillaan joskus hänen uniensakin maailmassa. Mies kuitenkin ravisti itsensä nopeasti takaisin hetkeen, ymmärtäen seisovansa jälleen mitääntekemättä, hiljaisuuden ympäröimänä. Hetken hän katseli Iannaa, mutta laski pian katseensa, ajatellen että tapahtuneen jälkeen tämä ei kenties pitäisi siitä. Hetken pohdiskelun jälkeen hän uskaltautui astumaan muutaman askeleen sivuun, istuutuen lähteen reunalle kohteliaan välimatkan päähän neidistä.

"Miksi te kiellätte itseltänne itsenne, Ianna-neiti?" Theremin kysyi, pitäen katseensa kuitenkin marmoripylväiden varjoissa. Hän ei tahtoisi enää nolostuttaa neitoa enempää, mutta ei viitsinyt lähteäkään, kun tämä ei sitä niin kovasti vaatinutkaan. Häntä hämäsi kovasti se, kuinka erilaisen kaunis Ianna oli hovin muihin naisiin verrattuna, miten tällä oli luonnetta ja pilkettä silmissään, viatonta iloa, mutta silti tämä peitti kaiken niin määrätietoisesti, ei antanut itsensä kosketella edes turvaa tuovaan koruunsa, kuten apassin kyynel vaikutti tälle olevan.

Kun ei uskaltanut katsoa naiseenkaan, Theremin antoi katseensa vaeltaa yllättäen hieman tummuneelle taivaalle. Hämärästi hän oli huomannut Auringon polttelevan vaikutuksen kadonneen, huomaten nyt tummien pilvien peittäneen sen. Theremin melkein hymyili, sillä siinä missä hän ei pitänyt Auringosta, hän suorastaan rakasti ukkosmyrskyjä ja sadetta.

//Tätä aihetta on muuten luettu jo lähemmäs 170 kertaa!//

Theremin istuutui myös soveliaan välimatkan päähän Iannasta. Miehen katse oli muualla tämän esittäessään kysymyksen, jota Iannalta kukaan ei ollut koskaan kysynyt. Naisen mielen portit loksahtivat kiinni. Hän nousi seisomaan niiasi kohteliaasti miehelle ja kääntäen selkänsä tälle.

Naisen sydän tuntui pysähtyneen hänen rinnassaan. Kipeä muisto häämötti hänen muistissaan. Naisen askeleet kiihtyivät ja hyvä kun tämä pystyi kävelemään. Hän pidätti kyyneleitään. Hänen askeleensa tuntuivat hitailta, mihinkään viämättömiltä. Kuinka Ianna olisikaan halunnut koota helmansa ja rynnätä juoksuun. Se ei sopinut, se ei ollut säädyllistä.

Puutarhassa ei ollut enää ääniä. Se oli paikka, josta nainen halusi pois jonnekkin vain itkemään. Hän unohti jopa rakkaan kirjansa puiston penkille! Korsetti tuntui puristavan ja estävän hengitystä. Ianna oli melkein paniikissa, hän ei saanut itkeä! Muisto häilyi yhä sinnikkäämmin naisen silmien edessä. Kyynel vierähti hänen poskelleen.

//Me ollaan suosittuja ja laitoin nyt vähän tuulemaan ;P //

Nuoren lordin maailma tuntui pysähtyvän siinä samassa, kun hän tajusi Iannan nousevan ja lähtevän pois. Thereminin teki mieli nousta, kutsua lempeästi tyttöä takaisin, pahoitella käyttäytymistään ja viimein jättää neito rauhaan, tai sitten lähteä tämän perään, mitä tahansa paitsi jäädä siihen istumaan, antaa Iannan lähteä suin päin vain pois. Mutta mitään hän ei tehnyt, ei kyennyt. Sillä vaikka hän yritti kuinka saada itseään liikkeelle, mielensä kiemuroita jalkojensa liikkeeksi, ei hän omalta järkytykseltään pystynyt muuta kuin näkemään Iannan kasvot tämän kääntyessä pois, sen kaiken pelon, tuskan.. apaattisen kuoleman sen äskeisen kauneuden tilalla. Theremin tuskin uskalsi hengittää, ei hän varmaan osannutkaan enää, rintaansa puristavan ahdistuksen kasvaessa jokaisella askeleella, jotka kertoivat Iannan olevan jälleen kauempana, yksin omien kuvitelmiensa kanssa.

Mutta viimein apu saapui, ja se putosi taivaalta yllättävän sadekuuron muodossa. Yhtäkkiä Theremin haukkasi nopeasti ilmaa, tuskin tajuten äsken pidättäneensä hengityksen. Kylmä sade tuntui suorastaan polttelevalta kuuman Auringon jälkeen, mutta tämä tunne oli kaukana hänen mielestään nopeasti nousevan, itseensä kohdistuvan vihan tehdessä tuloaan, ja viimein purkautuessa kalpean, nyrkkiin puristetun käden osuessa viereensä, kiviselle reunalle.

Valkohehkuinen, tykyttävä kipu sai kuitenkin viimein Thereminin hereille horroksestaan, ja nyt jo läpimärkänä hän nousi ylös, luoden katseensa surullisena suuntaan, jonne Ianna oli lähtenyt. Epävarmana hän otti askeleen, pian toisen jo varmemman, pysähtyen matkallaan poimimaan neidon jättämän kirjan turvaan, ennen kuin viimein lähti Iannan perään, yritykseen korjata se kauhea virhe minkä hän oli saanut aikaan, vain toivoen pystyvänsä siihen ajoissa.

Ianna tunsi sateen, mutta ei juossut. Jokin halusi että hän pysyisi puutarhassa. Mutta ylpeys, hän ei halunnut kenenkään näkevän kun hän itkisi! Säälisi itseään ja sitä mikä hän oli, sitä ei kukaann saisi nähdä. Hän ei halunnut kenenkään tietävän kuinka heikko hän oli. Sen takia hän aina lukitsi itsensä jonnekkin, ja itki hiljaa ja äänettä. Niin hän oli aina tehnyt. Kerran hän oli itkenyt sedän nähden ja tämä oli vain hutaissut ja torunut. Lapsi oppii, niin oppi Iannakin ettei hän koskaan saisi itkeä muiden nähden. Sen päivän jälkeen tyttö oli vain enemmän ja enemmän vetäytynyt kuoreensa. Miettinyt miksi isä jätti. Ianna uskoi yhä sen aikaisiin kuvitelmiinsa.

Iannan hiukset ehtivät kastua ja nainen nykäisi kamalan kampauksensa irti hiuksistaan, jolloin mustat kiharat vyöryivät vapaina tämän selkään. Hän kätki kasvonsa hiustensa taakse. Hän kiihdytti askeleita käytävässään. Palvelijat katsoivat kummastuneena naista. Ianna ei tietänyt minne mennä! Hän ei tietänyt sopivaa varastoa! Puutarha oli ollut hänen yksi pakopaikoistaan. Nyt hänen pitäisi löytää toinen nopeasti! Paniikki kasvoi hänen sisällään.

Kun ihminen on sekaisin tunteistaan, tämä ei tunnu ajattelevan. Iannan jääkuori petti naisen. Hän ei pystynyt pitämään tunteitaan poissa ja ajattelemaan selvästi. Hän nieli kyyneleitä pois, yritti pitää kaiken sisällään. Hänen oli pakko pitää kaikki sisällään! Hän riuhtaisi ovea, joka oli lukossa. Nainen päästi pienen ärräpään. Näin ei saanut käydä.

Sade alkoi tuntua jo pakottavalta paineelta Thereminin harteilla, hiukset liimaantuivat kiinni hänen kasvoilleen ja imeyttivät vettä nopeammin hänen takinselkämykseensä. Joskus hän olisi kironnut niiden pituutta, sitä että oli miltei kapinallisesti kieltäytynyt leikkauttamasta niitä, mutta ei nyt. Nyt maailmassa oli jotain paljon tärkeämpää kuin hän ja hänen typerä hiusongelmansa. Jossain, liian kaukana, oli itsestään eksynyt tyttö, haavoittuneena hänen takiaan.

Viimein Theremin pääsi pois puutarhasta, katsoen omituisen autiota käytävää molempiin suuntiin, näkemättä kuitenkaan Iannaa, kuulematta tämän askelia. Päänsä epätoivoisena painaen miehen katse kuitenkin osui pieneen vanaan, joka kieli väistämättä tytön reitistä. Kohentaen kirjan asentoa kainalossaan ja toivoen että oli pelastanut edes sen tarpeeksi ajoissa Theremin lähti seuraamaan märkää kulkureittiä käytävällä eteenpäin, jatkuvasti kiihtyvin askelin.

Pian nuori lordi kuitenkn pysähtyi, kenties pelkästä helpotuksesta, kenties siitä, ettei hän halunnut säikäyttää Iannaa enää, jääden katsomaan hetkeksi tämän särkynyttä olemusta, kaunista, mustaa hiusryöppyä tämän selässä. Nyt miltei äänettömästi, varoen, epävarmempana kuin koskaan Theremin saavutti Iannan, uskaltamatta koskea tähän. Kaksi hengenvetoa hän seisoi ääneti tämän takana, kunnes rohkaisi mielensä ja tyynnytti kasvonsa. Hänen äänensä oli pelkkä kuiskaus, mutta silti niin lämmin ja välittävä, ettei mies ollut uskoa sitä itsekään.
"..Ianna?"

Ianna jäykistyi kuullessaan nimensä. Juuri äsken hän oli kironnutkin! Jos hänen onnistui hulahtaa kalpeaksi, nyt se onnistui. Käytävällä oleva palvelija tuijotti heitä kauhistuneena. Ianna ei kyennyt kääntymään. Hänen kätensä oli ovenkahvalla, hän puristi sitä rystyset valkeina.

Miehen ääni oli ollut lämmin, Ianna ei voinut sietää moista. Palvelija perääntyi nähdessään naisen katseen, joka viestitti että käytävän oli parasta olla tyhjä. Pieni palvelija nainen juoksi, sillä Iannan silmissä oli ollut jotain, mikä säikäytti tämän.

Jos joku on kokenut sen tunteen, kun epäonnistut muiden edessä, sinulla on aavistus siitä miltä Iannasta tuntui hänen jalkojensa pettäessä. Nainen vajosi maahan ja hän koitti peittää kasvonsa. "Anteeksi", hän nyyhkytti ja koitti hillitä itseäään. Hän ei olisi halunnut Thereminin näkevän häntä tälläisenä, kaikkein vähiten juuri tälläisenä.

Theremin oli kauhuissaan, hän tunsi sydämensä hakkaavan rinnassaan entistä pahemmin, ajatustensa laukatessa hirveillä ylikierroksilla. Silti tämä onnistui pitämään kalpeat kasvonsa tyyninä, kätensä ja äänensä vakaina. Kuitenkaan hän ei uskaltanut koskea Iannaan, edes silloin kun tämä vajosi lattialle, käsittämättömän kuiskauksen jäädessä kihelmöimään ilmaan. Hetken Theremin katseli tyttöä, kamppaillen itseään vastaan, kunnes viimein antoi periksi tälle kenties yhä vain suuremmalle virheelle.

Nopeasti Theremin laski kirjan lattialle viereensä ja avasi takkinsa soljet, ujuttautuen sen helposti päältään. Nyt miehen liikkeet muuttuivat kuitenkin hitaiksi ja varovaisiksi, vaan silti tämä onnistui pitämään määrätietoisuuden yllä. Kevyesti hulmauttamalla Theremin laski nyt jo kuivanneen samettitakin Iannan harteille, tarttuen tätä varoen käsivarsista, kuiskaten pehmeästi tämän hiuksiin.
"Ei, neiti, anteeksipyyntö kuuluu minun puoleltani."

Keräten vielä hetken rohkeutta tekoonsa Theremin nousi ylös, vetäen helposti kevyen Iannan mukanaan. Yhdellä katseella hän kutsui heitä vakoilevan palvelijattaren avaamaan viereisen huoneen oven, pidellen varoen tuhruista neitoa pystyssä, varoen nojaamasta tätä liikaa itseään vasten. Viimein tyttö sai oven auki, ja juoruilemasta varoittavan katseen jälkeen Theremin saattoi hitaasti Iannan pieneen oleskeluhuoneeseen, istuttaen tämän sohvannurkkaan, tyytyen itse huolestuneena kovaan penkkiin tätä vastapäätä.

//Anteeksi "pieni" autohitti, mutta halusin päästä vähän eteenpäin..

//Tuollaiset ovat minusta sopivia, joten ei tarvitse anteeksi pyydellä//

Ianna piti kätensä kasvojen edessä. Hän ei halunnut nähdä Thereminiä tai ketään muutakaan. Nainen kuuli kahinaa ja vähän ajan kuluttua hän tunsi samettisen takin kosketuksen ja lämmön, joka oli jäänyt Theremiinin ihosta. Sitten mies kuiskasi hänen hiuksiinsa oman anteeksi pyyntönsä, joka sai Iannan hämilleen. Tosin hän oli jo niin sekaisin että eipä tuo juuri missään tuntunut. Hän ei käsittänyt mitä mies pyysi anteeksi. Hänhän tässä itki. ei Theremin.

Kädet tarttuivat naisen käsiin ja vetivät hänet ylös. Piaan häntä saatettiin pieneen oleskeluhuoneeseen, kuin heikkoa vanhusta. Kädestä pitäen oikein. Hänet istutettiin upottavalle sohvalle ja Theremin istui epämiellyttävän näköiselle tuolille.

Ianna ei uskaltanut sanoa sanaakaan. Hän tuijotti kaikkialle muualle, paitsi Thereminin silmiin. Hän melkein kuvitteli kuinka halveksivasti mies katsoisi häntä. Melkein osoittaen ja huutaen, kuinka heikko hän oli. Yksi tyhmä kysymys ja Ianna alkoi pillittää. Kuinka nainen häpesikään!

Iannan käsi puristi varmasti arvokasta samettitakin hihaa sormissaan ajattelemattaan. Hän haistoi Thereminin tuoksun, mutta koitti ajatella sentään jotain muuta! Eihän olisi alkuunkaan soveliasta ja toiseksi, Ianna oli menossa kihloihin.

Huoneen hiljaisuus alkoi tuntua hivenen ahdistavalta Thereministä, varsinkin kun hänellä ei edelleenkään ollut minkäänlaista aavistusta siitä, mitä hänen olisi enää soveliasta tehdä. Hän oli jo rikkonut kosketusetäisyyden saattaessaan murtunutta neitoa huoneeseen, puhunut aivan liian yksityisiä asioita tämän elämästä ja vielä kysynyt perusteettomia kysymyksiä, jotka ilmeisesti nostivat neidin mieleen epämiellyttäviä muistoja. Häpeä poltteli nuoren lordin mieltä, mutta huoli aiheuttamastaan vahingosta nousi senkin päälle, ja tämän kalvakat kasvot vain kalpenivat entisestään. Ianna ei halunnut katsoa häneen, se oli jo selvää ja täysin ymmärrettävää, vaikkei Theremin ollutkaan täysin perillä siitä, mitä hän oli tarkalleen ottaen tehnyt väärin. Hän ei myöskään halunnut nolostuttaa neitoa enempää tuijotuksellaan, kykenemättä kuitenkaan kääntämään katsettaan pois. Huolimatta Iannan itkun raidoittamista kasvoista, ei nuori lordi nähnyt edessään kuin turvaa kaipaavan kaunottaren.

Annettuaan ladyn olla vielä hetken rauhassa Theremin irrotti katseensa tästä tarkistaakseen pienen oleskeluhuoneen virvoketarjonnan, ja kerrankin hänellä oli onni myöten. Hitaasti hän nousi ja käveli ikkunan luo, kaatan pieneen pikariin kylmää vettä hopeisesta kannusta, palaten sitten takaisin paikalleen, ojentaen juomaa Iannalle.
"Ota tästä, se helpottaa oloasi."

Rikottuaan nyt heidän välilleen laskeutuneen hiljaisuuden Theremin uskalsi hengittää hieman vapaammin, vaan silmiään hän ei vieläkään saanut neidosta irti. Tämä näytti niin lohduttomalta, että hänen teki itsensäkin jo kipeää, varsinkin kun hän tiesi sen raastavan tosiasian, että Iannan nykyinen olotila oli täysin hänen syytään.
"Ianna-neiti.. Onko jotain, mitä voisin tehdä hyväksenne? Onko huoneenne kaukana, jos tahdotte kylpyyn, haluaisitteko jotain lämpimämpää päällepantavaa.. Vai tahdotteko olla vain rauhassa? Sillä jos niin on, minä voin kyllä lähteä, mutta vain, hyvä neito, kun tiedän teidän olevan varmasti kunnossa." Theremin puhui rauhalliseen sävyyn, tiedostamattaankin, sillä vaikka hän ei tietenkään halunnut enää hämmentää neitoa lisää, oli hänellä itsellään niin vaikeaa tiedottomuudessaan, että puhuminen alkoi olla jo hankalaa. Niin hän katsoi vain neitoa, suruntäyteisin silmin, odottaen mitä tahansa kommenttia tältä, joka kertoisi tämän olevan kunnossa.

Ianna hätkähti yllättyneenä kun hänen silmiensä edessä oli pikari. Naisen sormet kietoutuivat sen ympärille ja hän siemaisi vettä. Theremin oli hetken hiljaa ja alkoi huolestuneena kysellä Iannan voinnista. Nainen kohotti katseensa mieheen hiljaisena. "Ei teidän tarvitse mitään tehdä, minä kokoan itseni vain", täysin väritön ääni. Se melkein sai kylmät väreet juoksemaan Iannan selässä.

Nainen joi koko pikarin tyhjäksi. Sinä aikana hän keräsi kaikki kipeät muistot ja sulloi ne oikein syvälle muisiinsa. Pikku hiljaa hän hengitti helpommin ja yksikään kyynel ei vierähtänyt. Ianna todella vihasi itkemistä muiden nähden, mutta häpeä siitä oli vielä suurempi. Kun muut naiset itkivät sadakseen jotain, Ianna pakeni sitä kauhuissaan.

Ianna tajusi, että hänen harteillaan oli yhä Thereminin takki. "Te vilustutte", Ianna ennusti ja riisui takin ja nousi seisomaan. Samalla hän pyyhkäisi kyynelten jättämät juovat pois poskiltaan. "Älkääkä syyttäkö itseänne tästä mitenkään, Theremin", naisen ääni oli lempeä ja hän katsoi miestä silmiin tiukasti. "Luvatkaa se minulle", Iannan oli pyydettävä edes rauha itselleen.

Iannan odotettu kommentti vihloi karuudessaan ja värittömyydessään Thereminiä jostain syvältä. Osittain hän pystyi nyt hengittämään helpommin, ainakaan neito ei ollut menettänyt puhekykyään täysin, vaan siitä puuttui edelleen se elämä ja ilo mitä mies siitä odotti. Mitä hän kaipasi. Edelleenkään Theremin ei saanut katsettaan neidosta, eikä huoli muuttunut silmissään miksikään, edes silloin kuin tämä vaikutti selvästi kykenevältä kokoamaan itsensä jälleen. Hiljaisuudessa mies vain nyökkäsi, odottaen edelleen jotain, mitä, sitä hän ei itsekään tiennyt.

Vaikka Theremin vaistosi, että asiat alkoivat olla Iannan puolesta jo parempaan päin, tuntui hiljaisuus sitä odotellessa vain tuskastuttavan pingoittuneelta. Onneksi se katkesi pian, ladyn päästessä jälleen tilanteen tasalle ja huomauttaessaan hänen terveydentilastaan. Kommentti ei voinut olla nostamatta pientä hymyä Thereminin huulille.
"Toivotte vain, Ianna-neiti, olen kokenut pahempaakin kylmyyttä ohuemmalla vaatetuksella, ja tässä yhä istun." Ajatus omasta vilustumisestaan huvitti tilanteeseen nähden turhankin paljon nuorta lordia, olihan Adrasteijassa huomattavasti lämpimämpää kuin Íorin vuorilla, mutta huvittuneisuus katosi pian Iannan noustua seisomaan, jolloin Theremin ei voinut herrasmiehenä kuin seurata pikaisesti perässä.

Hetken Theremin katsoi Iannaa tämän vakaviin silmiin, yllättyen niiden nopeasti nousseesta tiukkuudesta. Hän painoi päätään ja pyöritti sitä hetken, luoden pehmeän katseensa neitoon, takkiin koskematta.
"Kuinka voisin olla syyttämättä, kun itse sanoillani saatoin teidät siihen tilaan, Ianna-neiti? Minusta on kasvatettu herrasmies, enkä salli noin kauniin neidon ottaa tällaista tekemääni virhettä omalle tunnolleen!" Hetken hän katsoi vakavana neitoa silmiin, hienoisen ärtymyksen tapaillessa jalansijaa hänen tunteissaan. Nopeasti hän kuitenkin hätyytti sen pois, kumartaen päätään nyt jo rauhoittuen.
"Näinollen, neito, antakaa minun pyytää anteeksi. Jos te yhtään huolehditte minusta, voitte helpottaa oloani vain ja ainoastaan vakuuttamalla minut teidän omasta hyvinvoinnistanne."

Ianna katsoi Thereminiä hiljaisena ja huokaisi. Naisen käsi kohosi kuin hieraisemaan ohimoa, mutta Ianna pakotti sen alas. "Minä voin hyvin, minä en ole kuolemassa", Ianna väänsi kasvoilleen hymyn. "Lordi Theremin, olkaa niin ystävällinen ja...", Ianna ei voinut jatkaa lausettaan heti loppuun. "unohtakaa vain mitä näitte!" Pieni kuiskaus, kuin laspsen huulilta tuli vielä: "Älkääkä olko minulle vihainen."

Ianna ojensi takkia miehelle, huomattuaan yhä puristavansa sitä toisessa kädessään. "Vaikka te olette kylmemmiltä seuduilta, minua ei ainakaan paleltaisi kun katson teitä", neiti mutisi hiljaa ja tuijotti lattia. Miksi hän oli mennyt sanomaan, älkääkä olko vihainen? Hän oli hölmö.

Ianna olisi halunnut olla taas pieni ja ilman hyvää syytä kavuta jonkun syliin. Hän muisti palvelijoiden herkät ilmeet, kun viisi vuotias aatelinen halusi vain syliin. Täti ei ollut sietänyt moista ja sedän talosta lähtönsä jälkeen, Ianna menetti kaikki hellyyden osoitukset. 'On tämäkin aika miettiä tuommoisia', Ianna ajatteli kauhuissaan tajutessaan kaipaavansa todella vain halia tai vastaavaa. Hän hän oli menossa kihloihin! Hän oli melkein kahdenkymmenen! Hän vain ajattelee että joku voisi jopa lohduttaa. Hänen pitäisi pikaisesti herätä todellisuuteen.

Theremin nosti katseensa Iannan puhuessa, katsellen tutkimattomin kasvoin naista. Hetkeksi hän lumoutui tämän hymystä, uskoen siihen, että tämä viimein oli kunnossa. Mutta kuiskaus, joka seurasi vakuutteluja, muutti koko illuusion sirpaleiksi hänen edessään. 'Unohtakaa vain mitä näitte'? 'Älkää olko minulle vihainen'? Theremin tunsi kasvojensa kylmenevän, hymynsä pysyi hänen kasvoillaan enää vain, koska hän piti sitä yllä. Ianna ei kuitenkaan ollut vielä lopettanut, ja mies katsoi tätä hiljaisuuden vallitessa, seuraten tämän liikkeitä. Äsken Ianna vielä väitti voivansa hyvin, nyt tämä oli painanut päänsä alas ja äänensä oli vain kuiskailuja.

Uusi, kylmä aalto kävi miehen yli, mutta tämä vaiensi sen kääntämällä mustan katseensa pois, puristamalla kätensä nyrkkiin. Theremin tiesi olevansa vihoissaan juuri nyt, vastoin Iannan toiveita, mikä lisäsi tätä kylmää tunnetta entisestään. Mutta sitä, kenelle hän oli vihainen, hän ei tiennyt. Hämärästi hän tajusi neidon ojentavan takkiaan takaisin, jolloin Theremin käänsi katseensa tähän, ilman aikomustakaan tarttua tuohon vaatekappaleeseen.

"Ianna-neiti, olen pahoillani, mutta en voi toteuttaa pyyntöänne, vaikka sydämeni sitä halajaisi." Theremin joutui toden teolla käskemään itseään, jotta sai pidettyä äänensä edes jotakuinkin säädyllisenä. Hetken hän vielä pidätteli itseään, ennen kuin astui askeleen eteenpäin, suoraan Iannan eteen, tarttuen tätä kevyesti leuasta, nostaen tämän katseen kohtaamaan omansa.
"..Sillä niin kuin haluaisin, että olisitte kunnossa, te ette anna itsenne olla kunnossa. Enkä minä voi olla kuin vihainen. Vihainen siitä, että te valehtelette minulle, vihainen siitä, että te valehtelette itsellenne. Sen pitäisi, toden totta, olla teidän asianne, Ianna-neiti, mutta kerrankin kuvittelin tavanneeni naisen, jota olisin voinut edes hieman arvostaa, jota olisin voinut tosiaan sanoa naiseksi hanhien joukossa, joka olisi osannut käsitellä itseään, eikä vain sulkea kaikkea takaisin sisäiseen arkkuunsa.." Thereminin ääni oli hiljainen, mutta sitäkin terävämpi, joskin hän tunsi kiukkunsa vähenevän kiireesti, laantuvan jokaisen sanansa jälkeen. Pian hän jatkoi jälleen lähes yhtä pehmeällä äänellä kuin aina ennenkin.

"..Sillä ilman tunteidenne kohtaamista, Ianna-neiti, te kuolette, ja viette tuon kauneutenne hautaan astuessanne tavallisten hovihanhien pariin." Sydän hakaten jälleen rinnassaan, kiroten itseään viimeiseen hautaan Theremin otti vielä askeleen, ja vihaten itseään tekonsa tähden sulki tuon rikkonaisen naisen syleilyynsä, kietoi kätensä tämän ympärille, painoi päänsä mustaan kiharapilveen. Hänen kosketuksensa ei ollut vihainen, ei siitä kuultanut rakkaus tai omahyväisyys, se oli puhdasta välittämistä.
"Antakaa minulle anteeksi, Ianna-neiti, ja vihatkaa minua. Jos saisitte itsenne eloon edes niin."

//Apua, anteeksi, kaamea päällekarkaaja ^^ //

Theremin ei antanut Iannalle anteeksi. Miesastui lähemmäs ja Ianna oli valmis melkein tuntemaan lyönniin, mutta tunsikin kuinka hänen katseensa kohotettiin toisen silmiin. Kun mies piti pitkän puheensa, Ianna oli täysin valmis kuolemaan siihen paikkaan. Hänen silmänsä olivat kuin säikähtäneellä eläimellä, jolla ei ollut enää pako paikkaa. Takista naisen ote oli kirvonnut aikaa sitten.

Iannalta menivät miehen viimeiset lauseet ohi ja yllättäen hän oli Thereminin sylissä. Ianna tunsi jonkin särkyvän. "Älä päästä irti", nainen onnistui kähisemään ja takertumaan mieheen. Ianna kietoi kätensä toisen ympärille ja piti kasvonsa piilossa.

"Miten voit olla ehjä ja pysyä ehjänä, kun sinä et edes tiedä millaista on olla ehjä?" Ianna kuiskasi kysymyksensä ja tunsi taas itkevänsä. Hän oli niin voimaton. Hyödytön kerrassaan. Nyt hän kuitenkin vain itki ja antoi sen anteeksi itselleen. Hänen jäänsä oli poissa. Se oli helähtänyt kerran ja sulanut pois miehen sanoessa vihaavansa Iannaa.

//anteeksi, mutta minä olen nyt vähän sekaisin ja puran tunteitani aina tekstiin n.n"//

Theremin vihasi itseään. Hän ei ikinä ollut antanut itsensä mennä näin pitkälle, halveksunta itseään ja tekojaan kohtaan vain vahvistui jatkuvasti. Kuinka hänen olisikaan pitänyt päästää Ianna menemään, jatkamaan omaa elämäänsä tätinsä kanssa, eihän hänen tarvitsisi edes nähdä tätä enää koskaan! Mutta silti mies ei perääntynyt, ei sallinut itsensä enää antaa neidon olla rauhassa. Kuinka säälittävää ja typerää.

Iannan reaktiosta hänen tekoonsa Theremin oli kuitenkin enemmän kuin hämmästynyt, suorastaan peläsynyt. Hän tunsi värisevän naisen takertuvan itseensä, kuin etsiäkseen turvaa hänestä. Hänestä, joka oli vahingoittanut neito-parkaa sanoillaan kenties pysyvästi!
"En.. En päästä", mies kuiskasi takaisin, huomaten toisen kätensä vaeltavan naisen mustille hiuksille, toisen pidellessä neitoa kenties lohduttavastikin selästä. Hän oli totaalisen yllättynyt Iannan pyynnöstä, ilmeisesti tämä oli niin sekavassa tilassa, ettei edes ymmärtänyt vihata häntä tämän teon vuoksi. Milloin tästä halveksittavasta kosketusetäisyyden rikkomisesta ja kenties siveettömästäkin lähestymisestä oli tullut lämmin ja turvallinen, lohdun avoin syli? Theremin tunsi paitansa kastuvan, eikä hänen mielessään pian ollut muuta kuin pelkkää auttamisen halua.

Kysymyksen kuuluessa jostain tukahdutettujen tuntojen takaa nuori lordi ei aluksi edes ymmärtänyt sitä, ennen kuin hymyili, tosin Iannalta näkymättömissä, kevyesti itsekseen.
"Ehkä en tiedäkään, Ianna-neiti, vaikka kuvittelen olevani ehjä kun pystyn hyväksymään itseni tällaisena. Saan olla juuri se, kuka itse haluan, eikä minun tarvitse alistua siksi, keneksi joku muu minut haluaisi."

Theremin pohti naisen kysymystä mielessään, pyöritteli sen luonnetta ja mietti, mitä Ianna kenties mietti sen laatiessaan. Samalla hän antoi ladyn rauhoittua sylissään, ottaa siitä jotain suojaa tai lohtua jos sellaista siitä vain sai. Jälleen itsekseen hymyillen Theremin totesi olevansa luultavasti jonkinlaisessa shokissa, sillä koskaan aikaisemmin hän ei ollut päästänyt ketään näin lähelle itseään, ei edes lohduttanut tosissaan ketään. Yllättäen se tuntui kovin mukavalta. Pian hän kuitenkin vakavoitui, päästäen huuliltaan kysymyksen, jonka oli jo hetken tahtonut kysyä.
"Ettekö te vihaa minua, Ianna-neiti?"

//Itselläni on vähän samaa vikaa siihen. Yritä pärjäillä. //

Ianna nyyhkkytti aikansa ja pilasi varmasti hyvän paidankin siinä sivussa. Ianna alkoi hiljalleen taas rauhoittumaan ja kuunteli miehen sydämmen lyöntejä. Hän tunsi hellä kosketuksen hiuksissaan. Ianna tiesi ettei mitään pahaa sattuisi hänelle. Hän luotti Thereminiin tällä hetkellä sokeasti. Mies olisi voinut väittää taivasta vaaleanpunaiseksi ja Ianna olisi uskonut.

Yllättäen Theremin kysyi vihasiko Ianna häntä. "Miksi te moista kuvittelette?" Ianna sanoi ja kallisti päätään niin, että saattoi nähdä miehen kasvot, Hän katsoi ja ihmetteli mitä miehen päässä liikkui."En minä teitä vihaa, mistään syystä", Ianna vakuutti ja punastui tajutesssaan kuinka siveettömästi hän oli käyttäytynyt. Äh, ei hän nyt vain jaksanut välittää.

"Mutta te sanoitte vihaavanne minua. Että minusta tulisi yksi hovin naisista. Katsokaas, se juuri on tavoite, että minusta tulisi yksi heistä. SIlloin minä en ehkä enää joutuisi aina kuulemaan kaiken maailman pötypuheita", Ianna sanoi ja käänsi katseensa maahan. Sehän oli tavoite, että hän olisi yksi hovin naisista.

Huomatessaan Iannan kääntyvän katsomaan häntä Theremin hölläsi otettaan niin, että hänkin saattoi katsoa tätä suoraan silmiin. Tyynesti hän kuunteli neidon puhetta, katsellen raidoittuneita, kauniita kasvoja, syviä silmiä. Ajatukset liukuivat hänen päässään, eikä mies tuntunut saavan otetta oikein mistään niistä. Epämääräisesti hän vain tajusi kalpean kätensä nousseen hipaisemaan neidon kevyesti päivettyneitä kasvoja, kuin pyyhkäistäkseen koko naisen surumielisyyden pois kyyneleen tavoin.

Mutta Iannan jatkaessa puhettaan käsi katosi, pää painui surumielisenä. Hetken hän oli vain vaiti, tavoitti sen ajatusten pohjan, mihin oli kokoajan ollut vajoamassa. Ja se pohja oli kaikessa totuudessaan viemässä mieheltä jalat alta.
"Minä tiedän. Ja siksi olenkin vihainen, vaan itselleni. Minähän tuotin teille surua typerillä sanoillani, sekä hämmennystä, ja kaiken lisäksi kehtaan vielä koskeakin teihin!" Nyt Theremin nosti jälleen kasvonsa, liki mustat silmät jälleen surua täynnä.
"Enkä minä teitä vihaa, Ianna-neiti. Ei, minun virheeni oli humaltua teidän kauneuteenne, josta minä en, jumalattaren nimeen, teitä syytä. Yritin liikaa saada sitä säilymään kasvoillanne, olemuksessanne, ja pienen lapsen tavoin suutuin, kun huomasin teidän vievän sen pois harjoitellun käytöksenne vuoksi. Vihanpitoni, jos sellaista enää itsestäni tunnistan, kohdistuu täysin itseeni, te olette siitä täydellisesti vapautettu."

Varovasti, kuin Ianna olisi ollut herkimmästä kristallista tehty, Theremin kohotti jälleen kalpeankylmän kätensä, koskettaen sillä kevyesti neidon pehmeää ihoa, poimien sieltä sen ainoan kyyneleen, joka ei ollut vielä kuivunut. Jälleen hän puhui, ääni tuskin kuiskausta kuuluvampana.
"Ja minä olen väärässä, Ianna-neito. En olisi saanut puuttua teidän kasvatukseenne tai käytökseenne, ja vaikka teistä tulisikin yksi hovin ladyista, nyt tiedän, että kauneuttanne se ei voi tappaa. Sillä mikään muu kuin puhtaan täydellinen, yhtenäinen ja kaunis nainen ei pystyisi yhtä viatonta kyyneltä itsestään kirvoittamaan, sillä katso! Sehän on sirpale teidän kauneuttanne, ja silti te olette ehjä."

//Omituinen..

Ianna tunsi punastuvansa tuntiessaan miehen kosketuksen. Kun Ianna oli lopettanut ja Theremin puhui, nainen vain katsoi kykenemättä liikkumaan. Kun hän näki kuinka surullinen Theremin oli ja kun mies pyydysti Iannan kyyneleen. Miten kauan Ianna vain katsoi, sitä hän ei tiedä.

Hitaasti ja varoen Ianna halasi miestä. "Ei teidän kannata surra, sillä minä olen melko itsepäinen ja viihdyn paremmin kirjojeniseurassa kuin teekutsuilla." Ianna tunsi pientä syyllisyyttä ajatellessaan, että hän olisi piaan kihloissa. Tässä hän kuitenkin halasi äskettäin tapaamaansa miestä, joka oli ladellut hänelle kohteliaisuuksia ja he olivat tanssineet. Täti antaisi kuulua, jos saisi tietää.

Iannan ajatukset leijailivat taas jossain. Hän eksyi toisinaan ajattelemaan kummia asioita, jotka antoivat hänelle vastauksia. Nytkin hän mietti mitä täti mahtoi tehdä. Hän halasi Thereminiä ja mietti tätiään. Huoneeseen alkoi langeta jo iltapäivän loppua kohti kulkeva aurinko. Täti olisi varmasti syömässä.
"Lordi Theremin, minä kiitän teitä kauniista sanoistanne", Ianna sanoi, kuin tädin iltpäivä tee ajat olisivat vastaus kaikkeen.