Hetki kauniina kesäpäivänä

Hämmentyneenä Theremin tajusi Iannan halaavan häntä, tämä oli ilmeisesti päässyt jo selkeämpiin ajatuksiin itsensä kanssa, sillä tämän hengitys oli tasaisempaa ja otteensa ei enää viestinyt avuntarpeesta tai takertumisesta. Varovasti hymyillen mies vastasi yhdellä kädellään halaukseen, kuunnellen neidon puhetta, joka loputtuaan sai kevyen naurahduksen kirpoamaan hänen ohuilta huuliltaan.
"Ja siitähän minä en voi teitä syyttää", hän kuiskasi ymmärtäväisesti. Jos hänenkin täytyisi valita, olisivat jopa Adrasteijan palatsin kirjaston kirjat jo loppuneet kymmenien keskustelujen, vieraslounaitten ja iltapäiväteekutsujen jäädessä toiselle sijalle.

Enempää hän ei kuitenkaan häirinnyt, sillä neito vaelsi ilmeisesti jälleen jossain ajatustensa monimutkaisilla poluilla. Niin Theremin käänsi katseensa ikkunaan, joka päästi jatkuvasti vain enemmän ja enemmän kultaisia iltapäivän säteitä siihen pieneen oleskeluhuoneeseen, jossa he olivat. Sade oli tipotiessään, vain kauniin valkoiset, kuohkeat pilvet jossain kaukana hieman tummenneella taivaalla muistuttivat syytä kasvoille ja niskaan takertuneisiin hiuksiin ja vilpoisen kosteaan paitaan.

Iannan jälleen puhuessa Theremin käänsi katseensa tähän, hymyillen taas.
"Olkaa hyvä, neiti Ianna, teille ne olivat tarkoitettu." Samalla hän tajusi kalpealla sormellaan yhä kimaltelevan kyyneleen, jonka hän pienellä sipaisulla palautti omistajansa poskelle, johon se jäi paikoilleen kuin siihen varta vasten liimattu timantti. Jälleen hiljentyen mies antoi katseensa jälleen vaeltaa ikkunan takana avautuvaan näkymään, joka kaikessa kauneudessaankin tuotti vain kevyttä surumielisyyttä hänen ajatuksiinsa. Ilta koittaisi aivan liian pian.

Ianna tunsi kuinka mies hipaisi hänen poskeaan ja että siihen jäi jotain. nainen kohotti käden poskelleen ja tunsi jotain märkää. Hän pyyhkäisi sen vaivihkaa pois ja irrottautui Thereministä. "Minun täytyy lähteä", Ianna sanoi astuessaan askeleen taaemmas. Hän katseli Thereminiä, joka oli iltapäivän valossa. Nainen kuitenkin vilkaisi ympärilleen, toivoen näkevänsä jostain peiliä Onneksi sellainen oli tässäkin huoneessa.

Ianna käveli peilin luokse ja siisti itsensä ja hiuksensa. Hänen ei sopisi mennä tädin eteen minkä näköisenä tahansa. Täti oli lisäksi epäilevää sorttia ja jos Iannan hiukset olisivat sekaisin sen jälkeen kun hän oli ollut miehen kanssa... Hyvin äkkiä vanha ruova olettaisi Iannan maanneen tämän kanssa. Tätönen nimittäin oletti aina pahinta ja kasvettuaan koko ikänsä hovissa hän oli kuullut kaiken laista.

Ianna päätti pitää hiuksensa vapaina. Hän olisi voinut kieputtaa ne nutturaksi, mutta ei hän olisi saanut siitä siistiä. Oli siis parasta tyytyä kompromissiin. Iannan saatua itsensä taas kelvollisen näköiseksi tädin eteen hän kääntyi taas katsomaan Thereminiä.

Iannan sanat kantautuivat Thereminin korviin jostain hyvin kaukaa, kuin vallan toisesta huoneesta. Mies kuitenkin reagoi heti, ja laski kätensä, pitäen katseensa edelleen ikkunassa.
"Aivan, tottakai, Ianna-neiti.." Suruisin silmin hän katseli taivaan punertavan-kultaisia sävyjä, yhtäkkiä näkymän editse lentävää lintuparvea. Mikä ihme hänen oli? Theremin tunsi olonsa kenties hieman kuumeiseksi, joskaan ei varsinaisesti sairaaksi. Kuin lähenevä ilta ja kaikki päivän kommellukset olisivat nostaneet hänen mielessään jotain, mutta oliko se jotain muisto vai vain tunne, hän ei tiennyt.

Hetken paikoillaan seisottuaan Theremin kääntyi katsomaan Iannaa, joka kenties hieman epätoivoisestikin yritti siistiä olemustaan. Ja nuori lordi ymmärsi miksi. Olihan tämän täti jättänyt neidon yksin miehen seuraan, ja he olivat vain hetki sen jälkeen siirtyneet sisätiloihin. Mies hymähti ajatuksissaan, antamatta sen näkyä ilmeettömillä kasvoillaan. Kaikkeen sitä pitikin varautua hovin ankarassa ilmapiirissä. Pian Ianna kääntyi, hiukset edelleen hieman sekaisin, Thereminin mielestä suloisestikin, mutta tämän täti voisi olla eri mieltä.

Päätään pudistellen hän astui kohti neitoa, kiertäen sulavasti tämän taa, kokeillen tämän pehmeitä hiuksia.
"Sallitteko, neiti? Tehdään sinusta hieman edustuskelpoisempi.." Theremin oli vakavissaan vaikka puheensa sekaan oli sekoittunutkin huvittunut naurahdus. Ja niin, lupia sen enempää odottamatta hän antoi valkeiden sormiensa vaeltaa mustien, kuohkeiden kiharoiden seassa, keräten ne nopeasti siistille palmikolle. Palmikon hän kiepautti kuohkeaksi nutturaksi, saaden kampauksen pysymään kiinteänä ja muodossaan ilman nauhoja tai muita kiinnikkeitä. Vielä hän ohjasi muutaman sortuvan kampauksesta vapaaksi, niin että kaikessa siisteydessään se vaikutti jo pidempään päässä olleelta.

Saatuaan omasta mielestään työnsä valmiiksi Theremin astui arvioiden Iannan eteen, vaipuen tyytyväisyyteen. Siitä oli pitkä aika, kun hän oli lapsuuden ystävättärilleen nutturoita väännellyt, mutta yhä se oli hallussa. Hymyillen hän osoitti selitykseksi omia, pitkiä hiuksiaan.
"Pitkien hiusten kanssa sitä oppii kaikenlaista, mieskin." Vasta nyt hän kiinnitti huomionsa tosiaan omaan kuontaloonsa, vetäen epäsiistin poninhännän kokonaan auki, haroen tummat hiukset jälleen kutakuinkin suoriksi, kiinnittäen ne jälleen tummalla nauhalla.

Vaan vielä jotain puuttui, ja Theremin tiesi mitä. Nopeasti hän asteli pois huoneesta, palaten yhtä nopeasti kannesta vielä hieman kostea kirja kainalossaan. Mutta ennen kuin hän luovutti sen takaisin Iannan hoiviin, hän poimi takkinsa huoneen lattialta ja kuivasi pahimmat pisarat sen hihaan.
"Pahoitteluni, en saanut pelastettua sitä tarpeeksi ajoissa, ja sitten unohdin sen vielä käytävällekin! Pientä kosteutta lukuunottamatta se kuitenkin taitaa olla aivan entisen veroisensa, neiti." Luovutettuaan kirjan omistajalleen Theremin astui askeleen taaksepäin, hymyillen hienoisesti.

Theremin näki jotain, mitä Ianna ei ja nopeasti mies paljastikin teoillaan mitä. Nainen seisoi paikoillaan ja antoi miehen puuhastella hiustensa kanssa. Ianna sai huomata, että Thereminissä oli aivan usskomattomia puolia. "Pelastitte minut juuri kunnon saarnalta", Ianna toteaa ja koskee nutturaansa melkein uskomatta sitä todeksi.

Thereminin näyttäessä omaa kuontaloaan Ianna piilotti hymynsä tarkoin. Mies lähti yllättäen hakemaan jotain ja Ianna siirtyi pois peilin äärestä. Theremin palasi mukanaan Iannan kirja. kun toinen kuivasi kannen omaan hihaansa Ianna sai taistella pitääkseen ilmeensä kurissa. "Kiitos, olin unohtaa sen", Ianna sanoi ja otti kirjan vastaan niiaten.

Ianna vaikeni ja tuiijotti lattiaa miettien, kuinka voisi sanoa kauniisti näkemiin tai jopa hyvästi. Eihän hän tiennyt tulisiko enää näkemään Thereminiä. Nainen ei pitänyt siitä. Mies oli ollut hänelle niin mukava ja ystävällinen, että se oli melkein madotonta. Ianna puristi kirjaa kovemmin ja mietti kuumeisesti miten asiansa sanoa. Toisinaan Ianna ei onnistunut paljoakaan pukisemaan, varsinkaan hankalissa tilanteissa. "Oli mukava tavata lordi Theremin", Ianna lopulta sanoi ja hymyili. "pitäkää itsestänne hyvää huolta ja toivottavasti teille tarttuu hovista mukaan edes hieman hyviä muistoja", Ianna toivoi ja hymyili sanoilleen.

Hiljaisena Theremin vastasi Iannan hiljaisuuteen, katsellen kultaisessa valossa lähes sanoinkuvaamattoman kauniisti loistavaa neitoa. Nyt suru ja mielen raskaus hiipivät varoittamatta nuoren lordin mieleen, liiankin tutuksi käyneen puristuksen ottaessa valtaa rinnastaan. Silti hymy viipyi kalpeilla huulilla, tummat silmät pysyivät aistikkaan pehmeinä, vielä Iannan puheenvuoron jälkeenkin.

"Ilo oli kokonaan minun puolellani, lady Ianna, kiitän sanoistanne ja toivon teille kaikkea sitä samaa." Theremin pakotti Iannan sanoista liikuttuneena hymyään vakavammaksi, asiallisemmaksi, ja kumarsi syvään ennen kuin taas puhui.
"Harvoin, tuskin koskaan saan enää keskustella kaltaisenne neidon kanssa, enkä varmasti ikinä unohda kauneuttanne, joten hyviä muistoja olen saanut. Pitäkää huoli itsestänne, älkääkä antako itsenne hautautua kokonaan tätinne tahdon alle, paitsi jos katsotte sen olevan paremmaksi, jota tosin kehtaan epäillä. Teidän loisteenne ei tule koskaan sammumaan", Theremin lopetti puheensa yhteen niistä lukuisista kohteliaisuuksista, joita vain Íorin pohjoisimpien osien ladyt kuulivat. Ehkä Ianna ymmärsi sen, ehkä ei.

Peittäen huokauksen lämpimään hymyyn Theremin katsoi lämpimin silmin Iannaa, paineen yhä vain vahvetessa rinnassaan. Vielä kevyesti tämä kumarsi, ennen kuin astui muutaman askeleen taaksepäin, antaen neidolle nyt vapaan kulun ovelle. Voi, kuinka hänen olisikaan tehnyt mieli yrittää pitkittää Iannan lähtöä vielä hetki, ja melkein mies antoikin periksi sille pohjoiselle pojalle, joka etiketeistä piittaamatta teki miten katsoi oikeaksi ja paremmaksi. Mutta vain melkein.

Luoden nyt lämpimän katseensa vielä kerran tuohon mustahiuksiseen neitoon, tämän kauniisti päivettyneisiin kasvoihin, hän taltioi sen kauneuden visusti mieleensä, ennen kuin sulki silmänsä ja kääntyi, avaten ne suoraan nyt edessään avautuvaan iltanäkymään.
"Te voitte lähteä ensin, niin saatte mahdollisimman rauhaisan matkan tätinne luo. Minä taidan viipyä täällä vielä hetken aikaa.." Theremin ei enää kääntynyt neidon puoleen, vaan oli selkä tähän päin, pää pystyssä vaan mieli painuneena, lopettaen puheensa juuri ennen kuin hänen äänensä olisi kavaltanut hänet. Olihan hän sentään herrasmies.

Ianna kuunteli hiljaa ja kun lopulta mies kääntyi, viestittäen että hän olisi vapaa lähtemään Ianna käveli ovelle. Nainen kääntyi vielä katsomaan Thereminiä, kuin sanoakseen jotain, mutta päätti pysyä hiljaa. Ovenkahva tuntui kylmältä lämpimässä kädessä. Ianna astui käytävään.

Hän ei nähnyt palvelijoita suunnatessaan arvokkaasti kulkunsa kohti tätinsä huoneistoa. Naisen ajatukset kuitenkin pysyivät Thereminissä. Hän toivoi vielä kohtaavansa miehen. Ianna kuitenkin lohdutti omaatuntoaan sillä, ettei hän tuskin enää kuulisikaan miehestä mitään.

Ianna vilkaisi olkansa ylitse vielä käytävän päässä huoneen ovelle ja painoi paikan mieleensä. Ehkä joskus... Ravistaen päätään nainen suuntasi päättäväiset askeleensa huoneistojen suuntaan. Ei enää olen yli vilkuilua! Nyt hän kulkisi suorinta tietä tädin huoneistolle.

Puvun kahahdus lattiassa, loittonevat askeleet, lukonkielen kalahdus kahdesti, ja viimein.. hiljaisuus. Ei mennyt kauaa, kun Theremin totesi sekä mielensä että ruumiinsa täysin turraksi, hakkaavat sydämenlyönnit olivat poissa, rinnan puristuksesta ei enää ollut tietoakaan eikä surumielisyys pitänyt enää ajatuksiaan vankina. Hänen olonsa oli ja ei ollut tyyni, hän ei saattanut kuin seistä siinä, täysin liikkumatta, suuren ikkunan edessä, katsellen hitaasti tummuvaa maailmaa, ajattelematta yhtään mitään. Miehen olo oli kuin suuren myrskyn jälkeen, joskin hänestä tuntui kuin olisi kohdannut koko myrskyn silmät kiinni, tajuamatta siitä yhtään mitään. Eikä ollut syytäkään, sillä viimeinhän hänellä oli rauha, jota hän oli koko päivän hakenut.

Aurinko oli painunut mailleen jo pitkän aikaa sitten ja pimeys laskeutunut huoneeseen ennen kuin Theremin jälleen liikahti. Miehen mieli oli jälleen kirkas ja realistinen, kadottanut kaikki tunteet viimeisten auringonsäteiden myötä. Hitaasti tämä laski päänsä, kääntyen viimein pois ikkunalta, jonka takana vallitsevasta pimeydestä hän ei enää saanut minkäänlaista tolkkua. Määrätietoisin, kevein askelin Theremin oli jo matkalla huoneesta, ennen kuin muisti lattialle hylätyn takkinsa, jota palasi hakemaan. Ja siinä, tuntiessaan takkinsa samettisen pehmeyden jälleen sormissaan, tuntikausia sitten tapahtunut muistui jälleen hänen mieleensä, ja vastoin kaikkia järkensä keksimiä varoituksia hän kohotti mustaa takkiaan ja painoi kasvonsa siihen.

Ja jälleen hän tanssi, tanssi itse kauneuden ja vapauden kanssa, ilman pakottavaa maankamaraa, ottaen tukea vain musiikista ympärillään. Hän piteli neitoa ja ei pidellyt, koskiko hän tätä lainkaan, hän ei tiennyt. Pyörrytys oli kaukana poissa heidän tanssiessa yhä vain uuteen ja uuteen pyörähdykseen, vaivattomasti kuin linnut tanssivat lentäessään, koskematta toisiinsa mutta silti niin yhdessä. Niin yhdessä ettei heidän kuulunutkaan olla.

Huokaisten Theremin veti takin kasvoiltaan, ravistaen sitä kevyesti ja heittäen kevyesti harteilleen. Ilmassa oli selvä tuoksu, joka viesti jostain kauniista, vaan silti ei muistuttanut millään tavoin mitään parfyyminkaltaista. Ehkä mies hengitti sitä, ehkä ei, sillä siinä rikkumattomassa hiljaisuudessa ja ankarassa pimeydessä hän ei ollut varma edes kävelikö hän vai pysyikö hän paikoillaan, pitikö silmiään auki vaiko kiinni.
Mutta pian hennon lämmin ovenkahva oli hänen kylmässä kädessään, vieläkin nopeammin oli koko iltapäivä takanaan, suljetun oven tuolla puolen, hänen itsensä seistessä tyhjässä käytävässä, jota vain heikosti seinänvierustoilla hehkuvat lampetit valaisivat. Viimein kaikki äänet olivat palanneet, ja mies tiesi jälleen hengittävänsä.

Yhtään katsetta ei Theremin enää suonut tuohon tummaan oveen lähtiessään kulkemaan pitkin hämärää käytävää, pohtien kaikkea muuta paitsi tätä päivää. Hänen tosiaan pitäisi pesettää tämä lempitakkinsa joskus, ja se joskus olkoon huominen, jahka vain palvelijat heräisivät. Eivät nuoren lordin askeleet kulkeutuneet kohti asuinhuoneistoaan tai nyt taatusti rauhallista sisäpihaa, vaan aina vain kohti uutta varjoa ja aina vain pimeämpää käytävää, vaikka aamuun asti, kunnes tämä viimein todella tietäisi, mitä oli tapahtunut ja mikä hän oli. Vain yksi ajatus oli selkeänä hänen mielessään; Hän ei enää ikinä palaisi siihen oleskeluhuoneeseen.

//Loppu..? Kiitän loistavasta peliseurasta! Toivottavasti tapaamme taas jonkin seikkailun merkeissä.. joskus. : )

// MInä vaadin sinua pelaamaan kanssani uudelleen joskus n.n Tämä oli sentään niin loistava peli, että... Varaudu vaan kun etsit seuraa, niin minä olen ensimmäisenä tassu pystyssä xD //